
Kerrottakoon näin aluksi, etten ole nähnyt Tuulen viemää -elokuvaa sitten lapsuuteni ja näin ollen en muista siitä kovinkaan paljoa. Muistan ihailleeni elokuvan värejä, Scarlettin pukuja ja lavasteita, mutta en muuta.
Kun nyt sitten istahdin television ääreen katsoakseni elokuvan kokonaan, voi sanoa että katsoin sen melkein ensimmäistä kertaa. Ja eihän siitä pääse yli eikä ympäri, Tuulen viemää on hieno elokuva. Siinä on väkeviä näyttelijäsuorituksia, hyvä tarina, koskettavia kohtaloita ja se on todella upean näköinen. Se on paikkansa elokuvataivaan tähtenä ansainnut
Mutta tämä katsomiskokemus sai minut lopullisesti tajuamaan, että Rhett Butlerin ja Scarlett O'Haran sekopäisessä rakkaustarinassa ei ole minusta mitään romanttista, ihanaa, tavoittelemisen tai haaveilemisen arvoista. Näiden kahden seuraaminen sai minut pyörittelemään silmiäni, pudistelemaan päätäni ja päättämään, että minun haavemaailmassani he päätyvät lopulta yhteen ja pysyvät yhdessä. Ei siksi, että se olisi ihanaa vaan siksi, että he ovat ainoat ihmiset, jotka ovat immuuneja toistensa tuottamalle myrkylle. He toden totta ansaitsevat toisensa ja kuuluvat yhteen, mieluiten mahdollisimman kaukana muista ihmisistä.
Minun on myös sanottava, että minä pidän Scarlettista. Hän on juuri sellainen bitch, jota minä pikkasen ihailen. Hän on syntynyt naiseksi väärään aikaan ja väärään paikkaan ja joutuu siksi turvautumaan kunniattomiin keinoihin päästäkseen elämässä eteenpäin. Mutta hänessä on elämää, tulta ja tulikiveä. Siksi hänen kiinnostuksensa vätysmäistä ja umpitylsää Ashley Wilkesia kohtaan on hämmentävää katsottavaa. Rhett Butler taas on Scarlettin sukulaissielu, mutta ei tajua rakastaa häntä sellaisena kuin hän on koska hän ei ole tarpeeksi varma miehuudestaan.
Tuulen viemää on eeppinen rakkaustarina, mutta eeppisen myrkyllinen sellainen. Romantiikkaa minä en siitä löydä.












