Iron Sky traileri

Iron Sky saa ensi-iltansa Berliinin elokuvafestivaaleilla 11.2.2012

Tässä on sen traileri »
Ja se näyttää IHAN SIKASIISTILTÄ!

Movie Monday #35 - Nuoruustango

Nuoruus, etenkin teini-ikä, ei ollut minulle kivaa aikaa. Se epävarmuus ja ympäristön asettama pakko kuulua johonkin muiden sinulle asettamaan muottiin jos halusi pysyä porukoissa mukana, oli minusta äärimmäisen ahdistavaa ja ankeaa. Mutta toisaalta minulla oli aina ainakin joitain kavereita, pärjäsin kuitenkin koulussa hyvin, vältyin pahimmilta nuoruusajan mokilta, sekä ennen kaikkea minulla oli ja on yhä kiva ja kannustava perhe joille kelpasin silloin ja kelpaan yhä juuri tällaisena kuin olen.

Kun näin Lukas Moodyssonin elokuvan Fucking Åmål ensimmäisen kerran, mietin että miten joku on osannut napata sen kaikista pimeimmän teini-iän vuoden elämästäni ja tiivistää sen yhteen hahmoon. Agnes (Rebecka Liljeberg) olin minä 14-vuotiaana, miinus homoseksuaalisuus. Olin jumissa paskassa amerikkalaisessa koulussa tyhmien ihmisten joukossa, yrittäen sopeutua joukkoon mutta saaden ympäristöstä viestin että koska en ole sellainen kuin heidän mielestään pitää ihmisen olla (=pinnallinen ja mielellään amerikkalainen), niin en kelpaa. Mutta kuten Agnesillakin, tunnelin päässä oli valo eikä se ollut vastaantuleva juna. Hän löytää elokuvassa rakkauden, minun perheeni muutti pois. Pääsin uuteen kouluun, uusiin ympyröihin, ja elämä voitti.

Kun katsoin elokuvan melkein kymmenen vuotta sitten Karhumiehen kanssa, purskahdin itkuun. Minua ahdistivat sen herättämät muistot niin vietävästi. Mutta toisaalta, olin myös iloinen ja helpottunut. Minun itseni ei enää koskaan tarvitse palata tuohon aikaan. Se on ohi. Lopullisesti. Mikä ihanaakin ihanampi, vapauttava ja helpottava tunne!

Movie Monday #34 - Silmänkarkkia

Onko olemassa näyttelijää tai näyttelijöitä, joiden vuoksi katson melkein mitä vaan? Ihan vain siksi, että he ovat niin kuumia?

Vastaukseni on, että ei enää. Pari vuotta sitten (sic!) Paivi haastoi minut Elokuvablogissaan kertomaan Top 5 elokuvatähteä, jotka saavat sukat pyörimään jalassa. Syy siihen, miksi en ole vielä vastannut tähän haasteeseen on, että enää näitä kuumia tapauksia tulee vastaan niin kovin harvoin.

Nuorempana ihastuin näyttelijöihin ja laulajiin tämän tästä, mutta jossain vaiheessa tämä taipumus vaan hiipui. Aikoinaan olisin osannut nimetä helposti montakin näyttelijää, jonka vuoksi olisin sietänyt melkein mitä tahansa kuraa, mutta en enää. Toki saatan vielä joskus vilkaista jotain Smallvillea televisiosta koska Tom Welling on niin lutuinen, mutta en minä sitä sarjaa tai Wellingin uraa varsinaisesti seuraa. Ja mikäli Supernatural ratsastaisi pelkästään Jared Padaleckin ja Jensen Acklesin ulkonäöllä, niin sarjan intensiivinen seuraaminen olisi jäänyt minulta jo ajat sitten.

Mutta jos pistän mietintämyssyn päähän, niin löydän kyllä ne näyttelijät jotka ovat sekä ihania että lahjakkaita. He kiinnostavat minua kaikista eniten.

David Fincher: The Girl With the Dragon Tattoo (USA/Ruotsi/Iso-Britannia/Saksa 2011)

Amerikkalaisilla on pitkä perinne elokuvien uusintaversioiden suhteen. Joskus ne toimivat, useasti eivät, ja joskus ne vaan jättävät vähän kylmäksi.

The Girl With the Dragon Tattoo perustuu Stieg Larssonin Millennium-trilogian ensimmäiseen kirjaan Miehet jotka vihaavat naisia. Trilogia on ehtinyt niittää menestystä maailmalla ensin kirjallisessa, myöhemmin elokuvallisessa muodossa. Elokuvista on leikattu myös minisarja televisioon.

Mikael Blomkvist (Daniel Craig) on Millennium-lehden idealistinen ja peräänantamaton tutkiva journalisti ja päätoimittaja, joka pahan ammatillisen mokan seurauksena saattaa sekä uransa että lehtensä pulaan. Rahapulassa hän ottaa vastaan rikkaan teollisuuspohatta Henrik Vangerin (Christopher Plummer) työtarjouksen. Vangerin rakas sukulaistyttö Harriet katosi salaperäisesti 40 vuotta aikaisemmin suvun omistamalta saarelta ja kaikki olettavat että hänet murhattiin. Siitä asti Vanger on kuitenkin saanut kerran vuodessa postissa syntymäpäivänään kehystetyn, kuivatun kasvin, aivan kuten Harrietilla oli aikoinaan tapana antaa hänelle. Virallisesti Blomkvistin tehtävänä on kirjoittaa Henrik Vangerin elämänkertaa, mutta tosiasiassa Vanger haluaa hänen selvittävän, mitä Harrietille tapahtui. Monen sattuman kautta Blomkvist saa avukseen huippuälykkään, mutta sosiaalisesti rajoittuneen ja muutenkin erikoisen Lisbeth Salanderin (Rooney Mara). Salander on tietokonenero ja huippuluokan hakkeri, jolla on omat menneisyyden demonit ristinään.

Fincherin näkemys Larssonin kirjasta on teknisesti ja visuaalisesti, sekä äänimaailmaltaan todella vakuuttava. Aidot kuvauspaikat Ruotsissa, kylmät talviset maisemat ja hienona tehokeinoina käytetyt pienet äänisilaukset kuten jäätävä tuuli, narisevat lattialaudat ja humisevat lehdet toimivat todella hienosti ja onnistuvat tunnelman luomisessa vallan hyvin. Myös roolitus ja näyttelijäntyö on kohdallaan, ja etenkin Rooney Mara onnistuu mielestäni varsin hyvin täyttämään ruotsalaisversion Noomi Rapacen jälkeensä jättämät melko suuret saappaat. Hänen Salanderinsa on ulkoisesti hieman erilainen ja Mara lähestyy hahmoa pikkasen eri näkökulmasta, mutta onnistuu tavoittamaan tämän äärimmäisen kiehtovan hahmon ytimen.

Fincher tuo elokuvaan mukaan myös puolia kirjasta, jotka ruotsalainen elokuva jätti pois. Esimerkiksi Blomkvistin teini-ikäisen tyttären pitäminen mukana syventää hahmoa tavalla, joka jäi ruotsalaisversiosta puuttumaan. Myös Blomkvistin ja kollegansa Erika Bergerin (Robin Wright) suhteen luonnetta valotettiin tässä versiossa paremmin.

Silti The Girl With the Dragon Tattoo ei oikein iskenyt minuun ihan loppuun asti. Jokin elokuvan kokonaisuudessa ja tunnelmassa jäi puuttumaan ja jätti hieman ulkokohtaisen fiiliksen. Esimerkiksi varsinaisen mysteerin, eli Harriet Vangerin kohtalon, paljastuminen jäi jotenkin hätäiseksi ja pinnalliseksi. Muutamia muitakin juonenpätkiä solmittiin myös ärsyttävän löyhästi ja jotkut muutokset hahmojen luonteisiin tuntuivat oudoilta. Esimerkiksi siinä missä Harrietin serkku Cecilia Vanger oli kirjassa Henrik Vangerin lisäksi eräs ainoita suvun sympaattisia jäseniä, tässä hänestä oli tehty yhtä kylmä kuin muistakin sukulaisistaan, ilman että se varsinaisesti lisäsi tarinaan mitään.

The Girl With the Dragon Tattoo on näkemisen arvoinen elokuva. Se kuitenkin jää tunnepuolella juuri sen verran vajaaksi, ettei se yllä Fincherin parhaiden töiden tasolle.

Kuningas alkoholi

Pidän alkoholista. Pidän saunaoluesta. Pidän viinistä ruuan kanssa. Pidän erilaisten drinkkien ja oluiden maistelemisesta. Ja mikä voisi olla parempaa kuin istua iltaa kavereiden kanssa kapakassa parantamassa maailmaa?

Mutta inhoan ryyppäämistä. Inhoan sitä "viinaa viinan vuoksi" -meininkiä, jonka seurauksena kaupungilla näkee joka perjantai ja lauantai jo kymmenen aikaan illalla aivan tolkuttomassa kunnossa olevia huutelevia, oksentelevia, kuseskelevia, ällöttäviä urpoja. Vihaan suomalaista alkoholipolitiikkaa ja -kulttuuria, joka ainoa tehtävä tuntuu olevan opettaa ihmisille että ainoa tapa käyttää alkoholia on tolkuton ryyppääminen.

Minua ällöttää, kun ihmiset puhuvat ihannoiden tolkuttomassa humalassa olemisesta. En voi tajuta sitä, että jotkut ovat täysin kyvyttömiä pitämään hauskaa ilman totaalista kokovartalopuudutusta. Kuinka mielikuvituksettoman, tylsän ja säälittävän täytyy ihmisen olla, jos hän ei muka keksi muuta tapaa viettää vapaa-aikaa kuin viinan parissa?

Kun parikymppinen opiskelija sammuu osakuntabileiden jälkeen puiston penkille oksennukset rinnalla, sen voi vielä kuitata nuoruuden tyhmyydellä. Sille voi vielä naureskella kavereiden kesken. Mutta kun nelikymppinen aikuinen ihminen vetää totaalinaamat firman juhlissa, oksentaa buffet-pöytään ja laskee alleen, niin siinä ei ole mitään hauskaa. Se on säälittävää, se on noloa, se on idioottimaista ja typerää.

Olenko tiukkapipoinen kukkahattutäti, joka yrittää rajoittaa kaikkea kivaa? En, sillä minusta tolkuttomassa ryyppäämisessä ei ole mitään kivaa. Se ei ole kivaa itselle, kun olo on kamala eikä mistään muista mitään, eikä se ole kivaa muille jotka joutuvat katsomaan sitä sekoilua. Lisäksi uskon mahdollisimman vapaaseen alkoholipolitiikkaan, jonka seurauksena asenneilmasto muuttuu ryyppäämistä suosivasta sivistyneemmän meiningin suuntaan.

Olen itse viettänyt pahimman teini-ikäni maissa, joissa olutta sai ostaa ja baariin pääsi 16-vuotiaana. Toki sielläkin teinit vetivät ensikännejä halvasta omenaviinistä ja seuraukset olivat sen mukaisia, mutta yleinen asenneilmasto suosi maltillista alkoholin käyttöä. Kännissä kaupungilla toikkarointi ja humalatilalla ylpeily ei yksinkertaisesti ollut suotavaa käytöstä. Tästä syystä suomalainen ryyppäyskulttuuri on aina jäänyt minulle hyvin vieraaksi enkä siksi näe siinä oikeastaan mitään hyvää.

Olenko nyt kamala snobi? Tietenkin olen. Onko tästä asiasta muka joskus ollut jotain epäselvyyttä? Olenko joskus ollut tolkuttomassa humalassa, sammunut outoihin paikkoihin, oksennellut ja sekoillut? Kyllä olen. Olenko ylpeä siitä? En. Minulle vakava humalatila on alkoholin käytön seurauksena tuleva vahinko. Ei sen ensisijainen tarkoitus.

Movie Monday #33 - Lapsitähti

Kuka lapsinäyttelijä on jäänyt mieleen tai tehnyt vaikutuksen?

Lapsinäyttelijöiden kohtalo ei ole etenkään Hollywoodissa aina ruusuinen. Pienet ja söpöt ihmiset imaistaan koneiston syövereihin, tungetaan tiettyyn muottiin ja sylkäistään armottomasti ulos heti kun he lakkaavat olemasta pieniä ja söpöjä. Heiltä riistetään normaali lapsuus ja nuoruus. Etenkin Disney-universumin tuotteet pakotetaan esittämään kilttiä ja siveää, olemaan suorastaan epänormaalin puhtoisia. Sitten ihmetellään ja moralisoidaan sädekehät pään päällä loistaen kun he parikymppisinä sekoavat ja yrittävät ottaa liian lyhyessä ajassa menetetyn ajan takaisin. Näin on käynyt aivan liian monelle entiselle lapsitähdelle. Jotkut ovat selvinneet voittajina, esimerkiksi Drew Barrymore ja The Black Eyed Peas -yhtyeen Fergie. Useimmille ei käy yhtä hyvin.

Jotkut lapsitähdet taas onnistuvat luovimaan kaiken tämän kuvottavan tekopyhyyden läpi jalat maassa ja nousemaan pinnalle myös aikuisina. Heistä ehkä paras esimerkki on Jodie Foster. Huomattavan rankalla lapsiprostituoidun roolilla Taksikuski-elokuvassa itsensä läpi lyönyt Foster on onnistunut pitämään yksityisen ja julkisen elämänsä erillään ja laajentamaan ammattitaitoaan myös ohjaamisen ja tuottamisen puolelle. Foster on yksi kaikkien aikojen suosikkinäyttelijöistäni, jonka monipuolista ja vaihtelevaa uraa on mielenkiintoista seurata.

Movie Monday #32 - Animaatio

Viikon Movie Monday -haaste koskee animaatioelokuvia.

Niitä onkin tullut katsottua elämän aikana aika paljon. Lapsuuteen kuului olennaisena osana jokavuotinen Disney-elokuva, ja aikuisena mukaan ovat tulleet erilaiset lyhytanimaatiot, Pixar ja Studio Ghibli. Se, joka väittää animaatioelokuvien olevan vain lapsille ja puhuu "piirretyistä", on tietämätön moukka.

Otan tähän haasteeseen esille elokuvan, joka on mielestäni esimerkki todellisesta ikärajat ylittävästä animaatioelokuvasta. Up - kohti korkeuksia teki minuun aivan valtavan vaikutuksen. Katsoin sen herkässä mielentilassa, erittäin penkin alle menneen päivän päätteeksi. Ja se kosketti syvältä ja jäi mieleeni yhtenä elämäni harvoista viiden tähden elokuvista. Tässä elokuvassa on kaikki kohdallaan, hahmoista ja tarinasta lähtien. Aikuiset samaistuvat ja löytävät kosketuspintaa sen kehystarinassa, lapset nauttivat hauskoista tapahtumista ja hupaisista hahmoista. Hieno elokuva.

Syö vihasi

Erilaisia elämää helpottavia vinkkejä jakava sivusto Lifehacker julkaisi juuri tekstin, jossa analysoidaan pahan tuulen syitä tieteen näkökulmasta.

Siinä mainitaan, että syömättömyys ja siitä aiheutuva alhainen verensokeri on suuri pahan tuulen aiheuttaja.

Kuka tahansa minut tunteva ihminen voi kertoa teille, millainen minä olen nälkäisenä. Sanalla sanoen: hirveä. Alhainen verensokeri on pahin viholliseni, perheessäni periytyvä ilmiö. Minun on saatava syödä kunnon aterioita säännöllisesti, muuten kaikki menee pieleen.

Maailmasta löytyy ihmisiä, jotka voivat siirtää nälän tunnetta melkein loputtomasti eteenpäin. Tällaiset ihmiset ovat minusta käsittämättömiä. Ja mikäli ruokahuolto on uskottu heidän harteilleen, he ovat suorastan sietämättömiä.

Kun verensokerini tipahtaa, se romahtaa. Se vie kaiken mukanaan. Se on kuin sortuva korttitalo, joka tuhoaa lisäksi kaiken ympäriltään. Se muuttaa minut todelliseksi rouva Hydeksi; Raivoavaksi, kiukuttelevaksi, tiuskivaksi sekopääksi, joka ei pysty ajattelemaan muuta kuin ruokaa.

Mutta kun saan ruokaa mahaani, kaikki muuttuu paremmaksi. Muutun hetkessä kamalasta hirviöämmästä rauhalliseksi ja tyyneksi leidiksi, joka katuu aikaisempaa käytöstään syvästi.

Nyt kun olen matkalla kohti vähemmän vihaista minää, ymmärrän että yksi keino vihan taltuttamiseksi on verensokerin pitäminen kurissa. Ja se tapahtuu yksinkertaisesti säännöllisillä aterioilla ja terveellisillä välipaloilla. Nytkin työpöydälläni on pussillinen cashew-pähkinöitä, joita on hyvä mutustella aina muutama kerrallaan. Ja kas, eipä ole verensokeri tänään laskenut vielä kertaakaan punaisen puolelle. Minun on pakko tsempata tässä asiassa, niin olennainen osa omaa hyvinvointiani se on. Tekosyitä ei enää suvaita.

Vihan on tultava ulos jotta sen voi taltuttaa

Olen aikaisemmin jo sanonut, että minusta uuden vuoden juhlinta on täyttä fuulaa.

Suurin osa uuden vuoden lupauksistakin on fuulaa, tyhjiä puheita laihtumisesta ja sen sellaisesta, jotka unohtuvat viimeistään helmikuun puolivälissä. Mutta aivan täysin vailla mitään perustaa ja ideaa ne eivät ole.

Viime vuosi oli suuren muutoksen aikaa. Karhumiehen ja minun elämääni saapui Karhunpentu, kokonaan uusi ihminen. Hän on meidän lapsemme, meistä riippuvainen, pieni ja avuton. Meidän tehtävänämme on luotsata häntä elämän karikoissa ja opettaa hänelle, miten tässä maailmassa eletään.

Olen sekä Karhunpennun myötä että ystäväni Jennyn inspiroimana alkanut miettiä sitä, millainen minä olen. Millainen olen ihmisenä, vaimona, äitinä, sisarena, tyttärenä, ystävänä?

Kun Facebook vuoden vaihteen alla julkaisi Aikajana-toiminnon, kävin läpi vanhoja päivityksiäni. Enkä aina pitänyt näkemästäni. Huomasin, miten vihainen ja kiukkuinen, saamaton, jatkuvasti treenaamisesta luistava ja treenaamattomuuden aiheuttamaan ahdistukseen suklaata puputtava veemäinen ämmä olen ollut. Miten minusta tuli tällainen? Haluanko olla tuollainen ihminen? Haluanko, että Karhumiehellä on tällainen vaimo ja Karhunpennulla tällainen äiti? En todellakaan.

Niin, miten minusta siis tuli tällainen? Syitä on varmasti monia, jotka aion nyt selvittää. Yksi syy on ehdottomasti se, että leimautumisen ja muiden suututtamisen pelossa pidän monia asioita sisälläni. Vaikka olenkin perusluonteeltani hyvin suorapuheinen ja teräväkielinenkin, niin aivan liian usein silti annan ihmisten kävellä ylitseni, mukaudun muiden tahtoon enkä ole rehellinen itselleni ja mielipiteilleni. Se loppuu nyt.

Muutos alkoi oikeastaan jo vuoden 2010 lopulla, kun varhaisena uuden vuoden päätöksenä päätin olla ärsyyntymättä enää muiden ihmisten tyhmyydestä. Olin tuohon asti viettänyt valtavat määrät aikaa netin keskustelupalstoilla. Välillä siellä käydyt keskustelut olivat hauskoja, ihania ja hedelmällisiä, onhan sieltä tarttunut mukaan myös muutama ihan oikea ystäväkin. Mutta enimmäkseen siellä oli pelkkää ilkeyttä, pimeyttä ja katkeruutta, joka myrkytti mielen ja sielun.

Sitten Newsweek-lehti valitsi Suomen maailman parhaaksi maaksi asua ja netti räjähti. Facebookissa ja muualla piloille hemmotellut, ensimmäisen maailman ongelmissaan rypevät kiukkupussit mäkättivät siitä miten kauhean väärässä tämä arvio oli, kun eihän täällä edes bussikuskit tervehdi! Ja pimeääkin on! Ja joskus saattaa joku alkoholisti pissata porttikäytävään ja sitten vähän haisee.

Tuolloin tajusin, että kaikkiin väittelyihin ei yksinkertaisesti kannata mennä mukaan. Minun ei ole mitään ideaa pistää turhaa energiaa ja aikaa ja menettää jopa yöuniani sen takia, että yritän kääntää jääräpäisten paksukallojen päitä. Kyllä, joskus ovat yöunet tämän takia jääneet vähäisiksi. Eikö olekin typerää? Tämä uuden vuoden lupaus on pitänyt enemmän tai vähemmän hyvin, ja se on parantanut elämäni laatua aika paljon. Toki hermostun yhä täydellisestä idiotiasta, kukapa ei hermostuisi, mutta olen entistä paremmin oppinut jättämään sen omaan arvoonsa.

Nyt on siis aika täydentää tätä lupausta.

Lupaan olla vähemmän vihainen. 

Ainoa tapa olla vähemmän vihainen on antaa sen vihan tulla ulos, käsitellä se ja näin taltuttaa se.

Monet vihaa aiheuttavat tunteeni johtuvat yksittäisistä ihmisistä, joista jotkut myös lukevat tätä blogia. Suuttumisilta ei siis voida välttyä, ehkä odotettavissa on myös muutama välirikko. Mutta olen valmis ottamaan sen riskin, johtihan erään myrkyllisen ystävyyssuhteen raju päättyminen minun osaltani parantuneeseen elämänlaatuun. Otan myös sen riskin, että joudun jonkun toisen bloggarin hampaisiin, niinkin on käynyt aikaisemmin.

Linjani on, että sen mitä kirjoitan nettiin, sen voin sanoa myös kasvokkain.

Tänä vuonna tulen siis vähintään kerran viikossa purkautumaan tähän blogiin. Ja lupaan, että purkautumiset tulevat johtamaan tarkempaan itseanalyysiin, omien tunteiden tarkasteluun ja sitä kautta niiden käsittelyyn. Ennen kuin huomaankaan, niin vuoteen 2013 mennessä peilistä saattaa katsoa paljon seesteisempi ihminen.

Kuvat: iStockphoto

Movie Monday #31 - Pahan pauloissa

Mikä on minun suosikkini pahishahmoista? Itsestään selvä vastaus on, että

Noidat

Olen lapsesta asti rakastanut satuja. Pienenä kuvittelin itseni keijukaiseksi, piirtelin paperit täyteen hyviä haltijattaria ja keijuja, kimalletta ja tähtisadetta. Noidat ovat keijujen ja haltijattarien ilkeitä puoliskoita. Niillä on taikavoimia, ne saavat asioita aikaiseksi, ne ovat salaperäisiä. Joskus ne ovat rumia, usein kauniita mutta kylmiä. Sanalla sanoen, aivan tajuttoman kiehtovia.