Doonesbury ja sosiaalinen media

Isäni suuri suosikki ja amerikkalainen kulttuuri-instituutio, sarjakuva Doonesbury, kiteyttää tuttuun tyyliinsä vallan loistavasti sen, mitä sosiaalisen median maailmassa ja internetin väärinkäsitysten syövereissä voikaan tapahtua. 

Elämysten viikonloppu

Olin viikonlopun Porissa ja koin siellä kaksi kulttuurielämystä. Kyllä, tämä on mahdollista. Olisin voinut kokea nämä kulttuurielämykset tosin ihan missä vaan, kyseessä olivat nimittäin kirja ja elokuva.

Sofi Oksasen Puhdistus on ollut minulla hyllyssä viime joulusta asti, jolloin sain sen lahjaksi. Olen siitä lähtien halunnut lukea kirjan, mutta pelännyt tarttua siihen. Kirja kun käsittelee aihetta jonka olen aina kokenut äärimmäisen ahdistavaksi. Nyt aika kuitenkin oli kypsä kirjan lukemiselle ja olen iloinen, että tartuin siihen. Puhdistus on kaikin puolin hieno kirja, jonka luin lopulta melkein yhdeltä istumalta junamatkan aikana. Kuvaukset kirjan päähenkilöihin kohdistuvasta julmasta seksuaalisesta väkivallasta olivat vaikeaa luettavaa eikä itku ollut kaukana, mutta hyvä kerronta ja tiivis tarina auttoivat vaikeiden kohtien yli. Parasta Oksasen kirjassa on, että se ei tarjoa mitään helppoja ratkaisuja ja valmiita vastauksia. Se ei esitä maailmaa mustavalkoisena vaan monet moraaliset kysymykset jäävät lukijan itse ratkaistaviksi.

Viikonlopun toinen elämys oli myös sellainen teos, jonka olen halunnut nähdä jo jonkin aikaa mutta joka on vain syystä tai toisesta jäänyt näkemättä. Kyseessä on Wim Wendersin Berliinin taivaan alla (Der Himmel Über Berlin), joka sattumalta sijoittuu myös aikaan ennen Berliinin muurin murtumista. Taas olin hyvin iloinen siitä, että katsoin tämän elokuvan. Kyseessä on äärimmäisen kaunis, tunnelmallinen, syvästi koskettava elokuva inhimillisyydestä ja rakkaudesta. Elokuva, sen musiikki, sen kuvat ja sen hahmot jäävät pyörimään päähän pitkäksi aikaa, ehkä jopa ikuisesti. Enkelit ovat hahmoina hyvin mielenkiintoisia ja jäin miettimään muita viime aikoina populaarikulttuurin piirissä kohtaamiani enkelihahmoja, jotka haluavat ryhtyä ihmisiksi.

Nightlight - A Parody

Minä lopetan ihan kohta, lupaan. Mutta ensin yksi juttu:

Harvard Lampoon -lehden humoristit ovat pitkän tauon tarttuneet ajankohtaiseen aiheeseen ja julkaisseet kokopitkän parodiaromaanin. Heidän kynästään on lähtöisin muun muassa Taru sormusten herrasta parodia Loru sorbusten herrasta, joka löytyy ainakin meidän kirjahyllystämme. Minä en ole sitä vielä lukenut, se on yksi niitä kirjahyllyn lukuisia lukemattomia kirjoja.

Ja mikäköhän on tämän parodian aihe? No tietenkin Twilight.

Nightlight - A Parody kertoo Switchblade-nimiseen tuppukylään muuttavasta Belle Goose -nimisestä tytöstä, joka ryhtyy pakkomielteisesti kyttäämään luokkatoveriaan Edwart Mullenia, uskoen tämän olevan vampyyri.

Kirja vaikuttaa aika hupaisalta, vai mitä sanotte tästä otteesta jossa päähenkilö saapuu uuteen kouluunsa ensimmäistä kertaa:

''Thank you,'' I said. It wasn't even noon yet, and I'd already made a friend. Was I some kind of people-magnet? Granted, she was a middle-aged woman, but that made sense. My mom always told me I was mature for my age, especially because I enjoy the taste of coffee with hot chocolate and sugar and milk. I sauntered maturely over to Room 201, flung open the door and peered at the students with my chin out. The whole class could tell I was friends with older people.

The teacher scanned his attendance list. ''And you must be . . . Belle Goose.''

All of this attention was getting a little embarrassing.

''Take a seat,'' he said.

Unfortunately, the class was too basic to hold my interest: Ulysses, Gravity's Rainbow, Oblivion, and Atlas Shrugged, supplemented with the various lenses of Derrida, Foucault, Freud, Dr. Phil, Dr. Dre, and Dr. Seuss. I groaned loudly as the teacher droned on, introducing everyone's name. I'd have to ask my mom to send me some interesting literature, like those essays I wrote last year.

When the bell rang, the boy next to me predictably turned to me and started talking.

''Excuse me,'' he said, hoping I would fall in love with him or something. ''Your bag is in my way.''

I knew it. He was totally the ''your-bag-is-in-my-way'' type.

''My name is Belle,'' I said. I wondered which was the more surprising part about me — my elbows, which are naturally pointy, or my demeanor, which is apathetic to popularity, even though I've read all the popularity handbooks so I could be popular if I tried.'' You can walk me to my next class.''

Mutta toisaalta... miten voi tehdä hyvää parodiaa jostain, joka on jo valmiiksi naurettavaa?

Mitä ihminen tarvitsee?

Minua pyydettiin jonkin aikaa sitten kirjoittamaan Ulkoministeriön kehitysviestinnän Mittaa maailmasi -kampanjan blogiin aiheesta "Mitä ihminen tarvitsee?". Kampanjan tavoitteena on herättää ihmiset miettimään omia kulutusvalintojaan ja sitä, miten ne vaikuttavat muualla maailmassa elävien ihmisten elämään.

Pyytäjä oli sattumoisin vanha työkaverini, tosin emme ehtineet olla samassa työpaikassa kuin muutaman kuukauden. Maailma on pieni.

Kirjoitin kirjojen ja elokuvien omistamisesta versus niiden vuokraamisesta tai lainaamisesta ja kirjoitukseni on nyt julkaistu! Sen voi käydä lukemassa täältä »

Bisquits on myös vieraileva kirjoittaja, olen siis hyvässä seurassa!

I hate you so much right now!

Kävin tuossa viikonloppuna taas tiukkasävyisen keskustelun kaverini kanssa kaikkien aikojen lempikirjastani, Twilightista. Hän oli lukenut kirjan ja piti sitä oikein viihdyttävänä hömppänä - tosin ei minään sen kummempana - ja minä, joka luulin jo kykeneväni hillitsemään itseni tämän kirjan suhteen, koin tarpeelliseksi avautua tästä aiheesta. Kaverini suhtautui vaahtoamiseeni huvittuneena ja olenhan minä kieltämättä aika huvittava kun pääsen oikein kunnolla vaahtoamaan jostain asiasta. Isäni sanoo usein, että blogini hauskinta antia ovat raivoamiseni. :-) Mikaelankin mielestä etenkin Twilight-inhoni on aika huvittavaa.

Tämä pisti minut miettimään, että miksi jotkut periaatteessa harmittomat ja pahimmillaankin vain lievästi rasittavat ihmiset, fiktiiviset hahmot, ilmiöt, teokset, yms. saavat minut joskus niin pahasti kiehumaan? Minua ärsyttävät aika monetkin asiat, mutta suurimman osan kanssa oppii elämään ja oppii olemaan sen kummemmin ajattelematta niitä tai kiinnittämättä niihin huomiota. Miksi sitten jotkut saavat silmäni välähtämään punaisen eri sävyissä ja savun nousemaan korvistani ulos?

Yksi avainselityksistä on joka paikasta tuleva hehkutus. Joka tuutista tuleva ylenpalttinen palvonta ja ihastelu saattaa johtaa siihen, että rupeaa vihaamaan jotain asiaa jota on siihen asti pitänyt pahimmillaan vähän rasittavana tai korkeintaan keskinkertaisena. Esimerkiksi käy tapaus Carrie Bradshaw. Hahmo ei koskaan kuulunut suosikkeihini Sinkkuelämää-sarjassa, mutta en minä häntä inhonnutkaan. Hän kävi kuitenkin kausi kaudelta yhä rasittavammaksi ja kamalammaksi, mutta kausi kaudelta hänen fanikuntansa vain kasvoi. Lopulta rupesin inhoamaan tätä hahmoa pitkälti siitä syystä että häntä palvottiin joka paikassa niin älyttömästi.



Sitten on tapauksia, joissa jokin ilmiö jonka on itse todennut karmivaksi sonnaksi nousee ympärillä ennen näkemättömään suosioon ja sitä joutuu sitten väkisin kestämään. Esimerkiksi käy juuri Twilight, joka on kaikin puolin huonoin koskaan lukemani kirja. Ja sitä tulee nyt joka hemmetin tuutista koko ajan. Leffaankaan ei voi edes mennä pakoon kun traileria pukkaa silmille. Ehkä juuri USA:sta tilaamani T-paita lievittää ahdistustani.









Lopuksi on vielä tapauksia, joissa esimerkiksi jokin TV-sarjan hahmo on omasta mielestä aivan hirvittävä, mutta jota sarjan tekijät tunkevat väkisin kurkusta alas. Esimerkkinä tapaus Bela Talbot Supernatural-sarjassa. Bela oli hahmona täysi katastrofi, mutta Eric Kripke ja kumppanit jaksoivat koko hänen esiintymisensä ajan antaa lukuisia haastatteluja, joissa he hehkuttivat hänen olevan PARAS HAHMO IKINÄ! Lopulta tämä johti siihen, että minä olin valmis luopumaan lempisarjastani mikäli se kamala nainen olisi jatkanut sarjassa. Onneksi niin ei käynyt. Smallville-fanit tuntevat tämän ilmiön Lana Lang-ilmiönä.

Toisin sanoen, mitä vähemmän hehkutusta, sitä vähemmän inhoa. Mutta toisaalta, sitä vähemmän hupia ja viihdettä minua ympäröiville ihmisille. :-)


Onko teillä ollut samanlaisia tuntemuksia, joissa lievästi ärsyttävä asia muuttuu silmissänne suuren inhon kohteeksi joka paikasta tulevan palvonnan takia?

Dreamgirls ja The Mist - Usva

Lauantaina, perjantai-illan bileiden koomailevissa jäkimainingeissa, tuli taas katsottua pari elokuvaa joista kumpikaan ei valitettavasti aivan täyttänyt odotuksia.

Minulla oli teini-ikäisenä voimakas Stephen King -vaihe, jolloin luin paljon miehen kirjoittamia kirjoja. King on sittemmin jäänyt, mutta muutamat hänen novelleistaan ovat painuneet mieleeni. Yksi näistä on Skeleton Crew  (suomennettu kahdessa osassa: Jälkeen keskiyön ja Ennen aamunkoittoa) -novellikokoelmasta löytyvä The Mist (suom. Usva), joka oli minusta aikoinaan hyvinkin pelottava tarina. Siinä ryhmä ihmisiä huomaa olevansa jumissa pikkukaupungin supermarketissa samalla kun epämääräinen sumu leviää ympäriinsä. Sumu kätkee sisäänsä karmivia, verenhimoisia hirviöitä ja pian epätoivo ja tuska leviää ihmisten keskuudessa.

Valitettavasti elokuvaversio ei mielestäni ollut kovinkaan kaksinen. Siinä oli muutama todella hyvä roolisuoritus, etenkin Marcia Gay Harden hulluna saarnaajanaisena jäi mieleen, ja pari tehokasta pelottelukohtausta, mutta muuten kokonaisuus jäi mielestäni hieman vajaaksi. Elokuva laahasi monessa kohtaa, enkä oikein pitänyt pääosan esittäjästä joka oli minusta epäuskottava. Elokuvan loppu oli eri kuin novellissa, paljon kylmempi ja tylympi, mutta kokonaisuuteen nähden toimiva. The Mist - Usva oli mielestäni kauhuelokuvien tasaista keskikastia, mutta olisin odottanut sen olevan hieman parempi.


Toinen lauantai-illan elokuva oli Dreamgirls, tuo muutaman vuoden takainen musikaali josta Jennifer Hudson sai parhaan naissivuosan Oscarin, ja täysin ansaitusti. Minä olen aina pitänyt musikaaleista, niiden tunnelmasta ja musiikista. Siinä mielessä tämä elokuva onnistui minusta varsin hyvin, musiikki oli hyvin mieleenpainuvaa ja vetävää. Mutta valitettavasti kokonaisuus oli jälleen kerran hieman tylsä ja lisäksi elokuva oli mielestäni liian pitkä. Näyttelijät tekivät kyllä erittäin hyvää työtä, etenkin Eddie Murphy onnistui yllättämään parhaat päivänsä nähneenä R n' B -laulajana ja Jennifer Hudson oli erittäin hyvä. Mutta musiikin ja näyttelijöiden lisäksi elokuvassa ei varsinaisesti ollut mitään kovin mielenkiintoista. Hauskaa viihdettä se kuitenkin oli.

Halloween, pyhäinmiestenpäivä, vai molemmat?

Tänä vuonna on taas ollut paljon puhetta siitä, miten Halloween on vallannut alaa pyhäpäivien kalenterista. Jotkut ovat tästä mielissään, toiset eivät. Toisille naamiaisjuhla keskellä synkkää syksyä on tervetullut piristys, toiset viettäisivät mieluiten pyhäinmiestenpäivää perinteisesti hiljentymällä ja rauhassa.

Naamiaisia rakastavana kauhufanina minä voin sanoa nauttivani Halloweenista täysin siemauksin. Kerrankin saa oikein luvan kanssa vetää hieman oudot releet niskaan, olla vähän horrorina ja katsella kamalan pelottavia elokuvia. Mikäs sen mukavampaa?

Mutta toisaalta, onhan pyhäinmiestenpäivän perinne viedä kynttilöitä haudalle ja muistella kuolleita rakkaita myös hieno ja kaunis perinne. Mikä siis estää yhdistämästä näitä kahta? Halloween tulee sanoista "All Hallow's Eve", ja on nimensä mukaan nimenomaan pyhäinmiestenpäivän aatto. Pyhäinmiestenpäivä on sitten se seuraava päivä. Kuka kieltää pistämästä pyhäinmiestenpäivän aattona hassut releet niskaan ja bilettämästä vallan karmivaan tahtiin ja menemästä sitten seuraavana päivänä hautausmaakierrokselle?

Ja kuka kieltää juhlimasta pyhäinmiestenpäivän aattoa vanhaan suomalaiseen tyyliin, jolloin juhlapöytään katettiin paikat kuolleille lähiomaisille? Sellaisiakin perinteitä täällä on ollut.

Perinteet ja tavat muuttuvat, ei se aina ole huono asia.

Kauhusta todellisuuteen

Ja kukaan ei vieläkään huomaa alla olevassa videossa mitään outoa....

Olihan Pyhäinmiestenpäivän viikonloppu! Perjantain vietimme Karhumiehen kanssa työpaikkani naamiaisjuhlissa, jossa oli aika hauskaa. Ja vahvaa boolia. Niin vahvaa, että eilinen meni tukevasti simuloidessa elävää kuollutta. Illalla saimme katsottua jo pari leffaa, Usva ja Dreamgirls, niistä myöhemmin.

Perjantai-illan maskit olin sentään saanut pestyä pois naamalta, hullun parturin seuraavan aamun valahtaneet meikit olisivat kieltämättä tuoneet kokonaisuuteen oman lisänsä.

Tämä sunnuntainen päivä puolestaan alkoi pirteästi kavereiden muutolla, he lähtevät työn perässä Tampereelle ja kämppä piti saada tyhjäksi. Kun olimme hyvästelleet heidät, päätimme lähteä Karhumiehen kanssa katsastamaan kauppojen sunnuntaiaukioloja. Mukaan tarttui pari CD-levyä, koukku kylpyhuoneeseen (ei mitään designia, ihan kromattu koukku vaan), sekä uuden hienon MacBook Pro -tietokoneeni kaveriksi Snow Leopard ohjelmistopäivitys.

Ja kuulkaa, ystävät. Olen ollut kotona Mac-ihminen nyt pari viikkoa ja voin sanoa että paluu PC-elämään näyttää hyvin epätodennäköiseltä. On tämä käyttöjärjestelmä vaan niin paljon parempi! Töissä minulla on yhä PC, eikä sekään mikään huono ole. Harmi vaan että siinä on se rasittava Windows, joka ärsyttää minua yhä enemmän ja enemmän.

Tarkempi esittely uudesta lelustani luvassa myöhemmin, minun on pitänyt kirjoittaa siitä jo jonkin aikaa. Sitä odotellessa voitte ihailla uutta taustakuvaani! Se on lumileopardi, peräisin täältä.