Lesbovampyyrintappajat ja Sunshine Cleaning

Viikonloppuna tuli taas katsottua pari elokuvaa, kaksi hyvin erilaista sellaista. Toinen oli häpeämätön idioottikomedia, toinen taas hieman erikoisempi tragikomedia.

Sunshine Cleaning kertoo kahdesta aikuisesta siskoksesta, jotka eivät ole oikein onnistuneet elämässään. Rose (ihana Amy Adams) oli kouluaikoina se "luokan suosituin tyttö", jonka kaikki luulivat onnistuvan elämässään. Sen sijaan hän elättää itsensä ja poikansa siivoojana ja pitää yllä epätoivoista ja vailla mitään tulevaisuutta olevaa suhdetta naimisissa olevaan lukioaikaiseen poikaystäväänsä Maciin (Steve Zahn). Norah (Emily Blunt) puolestaan harhailee ja ajautuu työpaikasta toiseen, vailla päämäärää tai intohimoa. Naisten isä on hyvää tarkoittava keksijä Joe (Alan Arkin), joka yrittää kovasti tehdä bisnestä siinä kummemmin onnistumatta. Lisäksi perheen äidin tyttöjen lapsuudessa tekemä itsemurha kummittelee jatkuvasti taustalla.

Mac on poliisi ja eräänä iltana hän vinkkaa Roselle, että rikospaikkojen siivoamisessa piilevät hyvät rahat. Näin Rose saa idean perustaa oman yrityksen, johon hän saa Norahin mukaansa. Hetken aikaa asiat näyttävät menevät oikein hyvin, mutta sitten pieni virhe heittää kaikki takaisin lähtöasetelmiin. Lopulta kaikki kuitenkin kokoavat itsensä, keräävät itsetuntonsa rippeet ja perhe ryhtyy vetämään yhtä köyttä.

Elokuva oli hieman synkempi kuin mitä traileri antoi odottaa, mutta se ei ollut loppujen lopuksi hirvittävän omaperäinen tai erikoinen. Tarina oli hyvä, mutta kuitenkin aika moneen kertaan kerrottu. Elokuvan kyllä katsoi oikein mielellään ja sen parissa viihtyi hyvin, vaikka se tuntui jäävän hieman kesken.


Lesbovampyyrintappajat (Lesbian Vampire Killers) puolestaan oli juuri sellainen kuin odotinkin, eli aivoton komedia. Kaksi luuseria lähtevät vaeltamaan länsienglantilaiseen pikkukylään ja törmäävät siellä ikiaikaiseen kiroukseen, joka muuttaa kaikki kylän tytöt lesbovampyyreiksi heti kun nämä täyttävät 18 vuotta. Jää siis poikien sekä heidän tapaamansa hemaisevan antropologian opiskelijan tehtäväksi hoitaa kirouksen langettanut lesbovampyyrikuningatar ja hänen hovinsa pois päiviltä. Seuraa hulvatonta mättöä, paljon tekoverta, hölmöjä vitsejä, dildon muotoisia miekkoja, vampyyrien omituisia asuvalintoja, paljon alapään juttuja, toisiaan pornahtavasti suutelevia vampyyrinaisia ja yleistä sekoilua. Nauraa käkätimme Karhumiehen kanssa koko elokuvan ajan, eli se teki meidän kohdalla tehtävänsä. Tätä elokuvaa ei ole tarkoituskaan ottaa vakavasti.

The City, not so shitty

Hömppä on kivaa. Hömppä on hauskaa. Hömpälle on tilausta tässä maailmassa, joskus on vain päästävä rentoutumaan. Hömpän huono puoli on kuitenkin se, että huono hömppä on todella huonoa, suorastaan karmivaa. Siksi on hauskaa, kun löytää itselleen sopivaa hyvää hömppää, joka viihdyttää ja rentouttaa.

Jokaisella ihmisellä on joku oma hömpän laji, josta he nauttivat. Toiset rakastavat dekkareita, toiset purkkapoppia, toiset toimintamättöä ja toiset romantiikkaa. Minä olen jostain syystä tykästynyt rikkaiden seurapiiriperhosten pinnallisesta elämästä kertoviin tarinoihin. Olen esimerkiksi lukenut kaikki Candace Bushnellin kirjat ja pitänyt niistä. Ehkä juuri tämän takia olen tällä hetkellä koukussa The City -sarjaan, josta olen aiemminkin kirjoittanut.

The City on, kuten emosarjansa The Hills, häpeämättömän teeskenneltyä tosi-TV:tä, jossa on totuutta vain siteeksi. Se on täyttä hattaraa oleva sarja maailmasta ja elämäntyylistä, joka on mahdoton saavuttaa suurimmalle osalle ihmisistä. Ja juuri siksi se on niin hauskaa katsottavaa. Sarjan päähenkilö Whitney Port on aloitteleva muotisuunnittelija, joka on töissä PR-firman assistenttina New Yorkissa ja jolla on silti varaa yhden makuuhuoneen asuntoon uudessa pilvenpiirtäjässä keskellä kaupunkia ja hienoihin uusiin vaatteisiin. Hänen kaverinsa ovat samassa vaiheessa urakehityksessään, yksi on muun muassa ostoassistentti Bergdorf Goodman -tavaratalossa. Satun tietämään, että heidän palkoillaan ei New Yorkissa todellakaan pitkälle pötkitä, mutta mimmit ovatkin rikkaista perheistä. Sarjan edetessä olen myös huomannut, että suurin osa sen henkilöistä on oikeasti aika epämiellyttäviä tyyppejä. Kamalia pyrkyreitä, pinnallisia hölmöjä ja ilkeitä selkäänpuukottajia löytyy joka lähtöön. Mutta silti siinä sarjassa on jotain, joka jaksaa viihdyttää ja koukuttaa minua. Luulen, että kyse on ihan perinteisestä tirkistelynhalusta. Minusta on hauskaa ikään kuin tuijotella näiden ihmisten olohuoneisiin sisään ja tuntea samalla pientä ylemmyydentuntoa.

Katsooko joku muu The City -sarjaa? Mikä on teidän "oma" hömpän lajinne, jonka parissa rentoudutte?

Global Frequency uudestaan televisioon?

Sarjakuvakirjailija Warren Ellisin jännittävä Global Frequency -sarjakuva pääsi TV-pilotiksi asti pari vuotta sitten. Pilotti vuosi nettiin ja ilmeisesti tästä (teko)syystä TV-kanava pätti olla tuottamatta koko sarjaa.

Nyt kuitenkin CW-kanava on tarttumassa siihen uudestaan. Minua kiinnostaa tietää, mitä tästä projektista tulee, sillä sarjakuvahan on varsin loistava. Mutta toisaalta minua huolestuttaa tuo CW. Toki se on Supernaturalin kotikanava, mutta se on myös Gossip Girlin, uuden 90210:n, uuden Melrose Placen, henkitoreissaan kituuttavan Smallvillen ja ylipäätään kaikenlaisen huonosti katsojatilastoissa pärjäävän hötön kotikanava. Sen johtaja Dawn Ostroff on usein sanonut suoraan, että kanavan toivotuin katsojajoukko ovat 18 - 34 -vuotiaat naiset ja se ei aina tarkoita kovi tasokasta ohjelmaa.

Miten siis käy Warren Ellisin toiminnantäytteisen, kyynisen, salaperäisen ja jännittävän sarjakuvateoksen kanssa kun se pääsee tämän kanavan käsittelyyn? Se jää nähtäväksi.

En ymmärrä, en suvaitse, enkä haluakaan ymmärtää tai suvaita

Eilen vietettiin kansainvälistä suvaitsevaisuuden päivää. Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä julkaistiin viime perjantaina juttu, jossa ihmiset saivat tuoda esiin myös yleensä huonosti suvaittuja mielipiteitä. Sillä niinhän se on, että suvaitsevaisuuden nimissä harrastetaan usein myös paljon suvaitsemattomuutta. On niin sanotusti oikeita mielipiteitä ja vääriä mielipiteitä.

Tämä inspiroi minutkin heittämään tänne nyt, päivän myöhässä tosin, pari omaa mielipidettäni, joita en usein sano ääneen suvaitsemattomaksi leimautumisen pelossa. Mutta jotenkin en jaksa tänään enää välittää.

Kommentteja otetaan mieluusti vastaan.

1. Toistuvasti huonoissa parisuhteissa kitkuttelevat ihmiset ovat itse osasyyllisiä surkeaan tilanteeseensa ja ansaitsevat päänsilityksen ja ainaisen ymmärtämisen sijaan kunnon potkun persauksiin.

Yksi tai kaksi huonoa parisuhdetta on vain huonoa tuuria. Mutta mikäli hakeutuu kerta toisensa jälkeen suhteeseen alistavan, ilkeän, juopon, väkivaltaisen, pettävän tai muuten vaan kamalan ihmisen kanssa, niin on korkea aika katsoa peiliin. Tietenkin se toinen ihminen on kamala ja hän on osasyyllinen tilanteeseen. Mutta syypää on myös se joka a) hakeutuu tällaisten ihmisten seuraan ja b) jää siihen seuraan. Ja tämä asia pitää uskaltaa myös sanoa hänelle ääneen.

2. Jotkut ihmiset ovat yksinkertaisesti tyhmiä.

Joko he ovat tyhmiä yhdellä elämän osa-alueella tai kokonaisvaltaisesti. Mutta tosiasia on, että jotkut tämän maailman ihmiset ovat suoraan sanottuna idiootteja. Heidän käytöksestään, moukkamaisuudestaan, ymmärtämättömyydestään ja idiotiastaan on lupa ärsyyntyä, sitä ei tarvitse sietää, eikä sitä tarvitse ymmärtää. Voin hyväksyä sen, että joku on idiootti, mutta olkoot idiootti mahdollisimman kaukana minusta, kiitos.

3. Niin sanottu korkeakulttuuri ei ole automaattisesti laadukkaampaa, parempaa tai hienompaa kuin niin sanottu populaarikulttuuri.

Molempien piireistä löytyy tasaisesti hyvää ja huonoa sekä auttamattoman keskinkertaista tavaraa. Muutenkin koko jako on minusta teennäinen ja aikansa elänyt, kuten olen jo aikaisemmin tässä blogissa puhunut. Mistä päästään seuraavaan epäsuosittuun mielipiteeseen:

4. Suurin osa Jean-Luc Godardin elokuvista on rasittavia, sovinistisia, itseään täynnä olevia haukotuttavia tekeleitä.

Tämä nyt on väärä mielipide ainoastaan tietyissä porukoissa, mutta koska liikun välillä näissä porukoissa, koen että tämä asia pitää sanoa ääneen. Godard oli toki aikoinaan vallankumouksellinen elokuvantekijä, mutta aika on ajanut hänen teostensa ohi. Ja sen miehen elokuvien naiskuva on karmiva.

5. Sarjakuvat ovat monessa mielessä paljon hienompaa ja kokonaisvaltaisempaa taidetta kuin niin sanottu oikea kirjallisuus.

Sarjakuvissa yhdistyvät visuaalisuus ja teksti tavalla, johon pelkkään tekstiin pohjautuva kirjallisuus ei tule koskaan pääsemään. Olen itse kokenut pari elämäni suurinta ja ikimuistoisinta kirjallista elämystä sarjakuvien parissa. Olen nauranut, itkenyt ja järkyttynyt sarjakuvien parissa tavoilla, jotka ovat jääneet ikuisesti tunnemuistiini.

Elokuvaviikonloppu: Ystäväni Totoro ja 2012

Tämä viikonloppu sujui kahden hyvin erilaisen elokuvan parissa.

Perjantaina Karhumies ja minä menimme vahtimaan siskoni 5- ja 3-vuotiaita poikia ja haasteena oli löytää meille kaikille sopiva elokuva. Harkitsin kaikenlaisia vaihtoehtoja, kunnes huomasin Anttilan alennushyllyssä Hayao Miyazakin klassikoita. Iki-ihana Ystäväni Totoro, joka on yksi Karhumiehen ja minun lempielokuvista, tarttui heti mukaani sillä jostain syystä me emme vielä omistaneet sitä! Haaviin tarttui myös Porco Rosso ja hulvaton ranskalaiselokuva Espanjalainen kimppakämppä.

Kuten arvasinkin, Totoro upposi poikiin kuin veitsi kuumaan voihin. Minusta oli ihanaa katsoa, miten vanhempikin pikku velmu, joka ilmoitti elokuvan olevan tylsä ennen kuin DVD oli edes kunnolla ladannut, tapitti ruutua selvästi innostuneena ja syvän kiinnostuksen vallassa. Nuorempi oli aivan lumoutunut ja lopussa, kun isosisko Satsuki nousi kissabussiin etsiäkseen karannutta Mei-siskoaan, poika pongahti yhtäkkiä seisomaan ja laittoi kädet jännityksestä poskilleen. Aluksi pojat epäilivät, että iso Totoro on hirviö joka syö lapset, mutta olivat sitten hyvin helpottuneita kun selvisi että Totoro onkin ystävä ja "hyvis".

Anzi-tädillä ja Karhumiehellä oli suuri kunnia tutustuttaa pojat tämän maagisen ja iki-ihanan elokuvan mahtavaan maailmaan.



Lauantaina kokoonnuimme yhden kaveriporukan kanssa syömään ja elokuviin. Tapamme mukaan elokuvaksi valikoitui räiskintää ja mäiskintää sisältävä popcorn-elokuva, tällä kertaa Roland Emmerichin taidepläjäys nimeltä 2012. Elokuva oli juuri sitä, mitä odotinkin. Paljon tehosteita, hienoja efektejä, mahtipontista musiikkia ja suureellisia maailmanpelastuspuheita jotka peittivät alleen yksinkertaisen ja hataran juonen. Mutta mikäs siinä, minä viihdyin elokuvan parissa vallan hyvin. Olihan se toki epälooginen kuin mikä ja täynnä kaikenlaisia katastrofielokuvien kliseitä, mutta sitä saattoi odottaakin.

Minä tosin pidin siitä, että elokuvan ydinjoukko ei ollut aivan sieltä tavanomaisimmasta päästä. Fiksu ja järkevä tiedemies oli mustaihoinen muusikon poika, hänen paras ystävänsä oli intialainen, amerikkalaisen ydinperheen vastapainona ja pelastuneiden joukossa oli tiibetiläinen maanviljelijäperhe ja yhtenä tärkeänä toimijana oli venäläinen miljardööri uusperheensä kanssa. Mistä päästäänkin siihen yhteen asiaan, joka oikeasti jäi vaivaamaan minua elokuvan jälkeen. Venäläisen miljardöörin tyttöystävä oli nuori ja kaunis, helposti bimboksi luokiteltava tyttönen, joka kuitenkin osoitti elokuvan aikana omaavansa vahvan persoonallisuuden ja rohkeutta. Minä oikeasti pidin tästä hahmosta ja sitten hän kuoli. Hänen kuolemansa sivuutettiin täysin merkityksettömänä asiana, vaikka nainen oli osa elokuvan ydinjoukkoa, oli ystävystynyt muiden hahmojen kanssa ja oli muutenkin omannut tärkeän funktion elokuvassa. Olisin suonut hänen jääneen henkiin tai edes saavan arvoisensa kuoleman. Ärsyttää tuollainen.

Lauantai-illan ruokailu tapahtui La Famigliassa Helsingin Keskuskadulla, joka oli ihan OK mutta täysin ylihinnoiteltu paikka. Ei ole kiinnostusta mennä sinne uudestaan. Annoksesta tuli täyteen ja se oli ihan hyvää, mutta loppujen lopuksi ei mitenkään erikoinen. Hinnat olivat tosiaan annosten laatuun ja kokoon nähden mukavasti yläkanttiin ja totesimmekin Karhumiehen kanssa, että Helsingistä löytyy kosolti ravintoloita joissa hinta-laatu suhde on paljon enemmän kohdallaan. Menemme siis jatkossa mieluiten niihin syömään.

Megan Foxissa ei ole mitään vikaa

Megan Fox on näyttelijätär, joka näyttää jostain syystä herättävän ihmisissä erilaisia intohimoja. Jotkut himoitsevat häntä, toisille hän on punainen vaate. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että useimpia hän ei juurikaan kiinnosta.

Jezebelissa oli taas juttua siitä, miten erityisesti naisten Foxiin kohdistama inho johtuu kateudesta. Tiedättehän sen saman vanhan veisun: Naiset inhoavat naisia jotka ovat kauniita koska kauniit naiset vievät miesten kaiken huomion ja sehän on vallan kamalaa koska jokaikisen naisen tärkein tavoite tässä maailmassa on miellyttää miehiä ja olla miesten huomion keskipisteenä. Ja seli seli höpön löpön.

Minä olen itse aina oudoksunut naisia, jotka väittävät ettei heillä ole yhtään naispuolista ystävää ja sanovat tämän johtuvan siitä että naiset ovat toisilleen niin kateellisia. Toki kamalia, selkäänpuukottavia ja selän takana juoruilevia hirveitä akkoja löytyy tästä maailmasta liikaakin, mutta koko naissukupuolen yleistäminen tällaiseksi on minusta vähintäänkin typerää. Vielä kun sellaista kuulee naisten suusta. Tässä valossa tarkasteltuna ymmärrän, miksi Megan Foxiin kohdistuu niin paljon negatiivisia tunteita. Hänhän on usein julkisuudessa sanonut olevansa varautunut naisten seurassa koska naiset ovat niin kamalia selkäänpuukottajia ja moni nainen karsastaa tällaisia puheita voimakkaasti.

Mutta toisaalta minä luulen ymmärtäväni, mitä Fox tahtoo sanoa. Hän on kertonut joutuneensa koulussa armottoman kiusaamisen kohteeksi ulkonäkönsä takia, nimenomaan ilkeiden tyttölaumojen taholta. Tämän jälkeen hän siirtyi suoraan Hollywoodin pinnallisuutta ihannoivaan ja ulkonäköä ylikorostavaan maailmaan, jossa sai jälleen kuulla kaikenlaisia kommentteja ulkonäöstään. Ymmärrän hyvin, miten tuollaisessa tapauksessa ihminen saa päähänsä, että hän on yhtä kuin ulkonäkönsä ja rupeaa määrittämään itseään sen kautta. Niin surullista kuin se onkin, sillä ulkonäkö jos mikä on katoava luonnonvara jonka varaan ei koskaan pitäisi rakentaa liikaa.

Tämän takia en henkilökohtaisesti tunne mitään aggressioita Foxia kohtaan. Olen nähnyt hänet vain kahdessa Transformers-elokuvassa, joissa hän teki mielestäni juuri niin kelpoa näyttelijäntyötä kuin mitä kuka tahansa tuollaisissa elokuvissa tekee. Ei hän ainakaan kanssanäyttelijöitään huonompi ollut. Fox on aina vaikuttanut minusta haastatteluissa vähän positiivisella tavalla tärähtäneeltä tyypiltä, jolla on mukavan kiero huumorintaju mutta valitettavan kouliintumaton tekstisuodatin suun edessä. Tiedän, millaista se on. :-)

Näin ollen minä en voi sanoa inhoavani Foxia millään tasolla, minä taidan jopa hieman pitää hänestä. Jennifer's Body -elokuvaa odotellessa.

Doonesbury ja sosiaalinen media

Isäni suuri suosikki ja amerikkalainen kulttuuri-instituutio, sarjakuva Doonesbury, kiteyttää tuttuun tyyliinsä vallan loistavasti sen, mitä sosiaalisen median maailmassa ja internetin väärinkäsitysten syövereissä voikaan tapahtua.