Tytöt tykkää vain romanttisista leffoista

Cinemaspy.com -sivusto menee siitä, mistä aita on matalin ja onnistuu tekemään jutussaan niin monta stereotyyppistä ja sukupuolten välisiä keinotekoisia eroja vanhanaikaisesti ja stereotyyppisesti pönkittävää olettamusta, ettei tosikaan.

Tietenkin kaikki miehet ovat vain Vin Dieselia ja Jackassia tuijottavia orankeja, jotka inhoavat ystävänpäivää ja kaikkea mikä liittyy romantiikkaan. Ja tietenkin kaikki naiset ovat Vin Dieselia ja Jackassia inhoavia romanttisia höpsöjä, joille ystävänpäivä ällömakeine karkkeineen, typerine kortteineen ja hempeine sydämineen on vuoden kohokohta. Ja tietenkin kaikki pariskunnat ympäri maailman viettävät ystävänpäivää. Maailmassahan ei voi olla yhtään pariskuntaa joka ei silloin viettäisi sitä vaikka hampaat irvessä. Ja auta armias jos sinulla ei silloin ole ketään. Silloin olet säälittävä itsemurhakandidaatti. Ja tottakai kaikki maailman pariskunnat koostuvat vain miehestä ja naisesta.

Sivuston lista "erilaisista" romanttisista komedioista on muuten aika hyvä ja osuva. Se on kuin suunniteltu kaltaiselleni romanttisten komedioiden karsastajalle ja voisin hyvin kuvitella, että istuisimme Karhumiehen kanssa alas katsomaan juuri näitä elokuvia. Sen jälkeen kun me molemmat olemme kiertäneet kaikki tavanomaisemmat romanttiset hömppäleffat todella kaukaa. (EDIT: Vaikka Karhumies käykin sitten hakemassa ne katsottavaksi kun minä en ole paikalla. Näin minua juuri informoitiin.)

Mutta minkä ihmeen takia tällaiset jutut pitää aina kirjoittaa näin väsyneistä, stereotyyppisista ja näkökulmaltaan vanhentuneista lähtökohdista käsin? Minä en ole koskaan tajunnut tätä vimmaa tunkea ihmisiä näihin sukupuolitettuihin lokeroihin, jotka loppujen lopuksi pätevät aikaa harvaan yksilöön. Tietenkin miesten ja naisten välillä on eroja, mutta eiköhän se tosiasia ole että suurin osa niistä luonnollisista pitämistämme eroista on keinotekoisesti luotuja ja vielä keinotekoisemmin ylläpidettyjä.

James Cameron on ohjannut myös musiikkivideon

Nimittäin vuonna 1988. Kyseessä on Bill Paxtonin Martini Ranch -yhtyeen kappale Reach. Pääosissa itse herra Paxton, James Cameronin tuolloinen vaimo Kathryn Bigelow sekä liuta 1980-luvun nimiä cameorooleissa, muun muassa hieman unohduksiin painunut Judge Reinhold. Tärkeimmässä pääosassa on kuitenkin itse biisi, joka on kuunneltava voidakseen uskoa, että se on totta.

Voi Silvio...

... olet sinä kyllä aika nolo. Ne ajat, jolloin suurmiehet selvisivät kuin koira veräjästä kuvien manipulointiyrityksistä, ovat ohi.

Via Photoshop Disasters

Viime viikonlopun leffasaldo

Niin kiireistä on tällä viikolla ollut, etten ole edes ehtinyt kirjoittaa viime viikonloppuna katsotuista elokuvista. Joukkoon mahtui yksi tosi hyvä, yksi hyvä ja yksi aika tyhmä. Jokaiselle siis jotakin!

Tyhmä:

Year One 

Jack Blackin ja Michael Ceran tähdittämä esihistoriallinen hupailu oli paikka paikoin ihan hupaisa, mutta kokonaisuutena kovin epäyhtenäinen ja tylsäkin. Kahden luolamiehen sekoiluista läpi raamatullisen ja antiikin historian saatiin kyllä jokunen irtovitsi irti, mutta yleisesti ottaen leffa lähinnä haukotutti. Michael Cera vetää jokaikisessä elokuvassa ihan samanlaisen roolin, enkä ole koskaan ymmärtänyt hänen saamaansa valtavaa suosiota. Jack Blackissa puolestaan on potentiaalia paljon parempaan.






Hyvä:

The Imaginairium of Doctor Parnassus
Terry Gilliamin uusin on ohjaajan tyylille uskollinen visuaalinen ilotulitus, josta ei kuvallisia yksityiskohtia puutu. Gilliamin luoma maailma on suorastaan herkullinen, siitä ei kekseliäisyyttä, mielikuvitusta ja värejä puutu. Valitettavasti vaan tarina jää hieman jälkeen. Se on paikka paikoin hyvinkin sekava eikä loppujen lopuksi mielestäni erityisen mielenkiintoinen. Edesmennyttä Heath Ledgeria katsoessa tuli hieman haikea olo. Minkä loistavan näyttelijän tämä maailma hänessä menettikään.






Tosi hyvä:

Kielletty hedelmä
Dome Karukosken elokuva kertoo kahdesta 18-vuotiaasta lestadiolaistytöstä, Mariasta (Amanda Pilke) ja Raakelista (Marjut Maristo), jotka lähtevät kesäksi pois omasta turvallisesta kyläyhteisöstään suureen Helsinkiin maistamaan maailmaa. Tai oikeastaan Maria lähtee ja Raakel seuraa perässä, tarkoituksena toimia omantunnon äänenä ja pitää Maria poissa houkutusten ääreltä. Kyseinen kesä osoittautuu molemmille tytöille varsin käänteentekeväksi ja sen loputtua kumpikin huomaa tekevänsä sellaisen ratkaisun elämässään, joka ei olisi kuukausia aikaisemmin tullut heille mieleenkään. Elokuvan viehätys lepää pitkälti sen kahden hurmaavan pääosanesittäjän varassa. Kumpikin tuo roolihahmoonsa uskottavissa määrin sekä naiviutta että valtavaa elämänjanoa, joka johtaa heidät tekemään elämänsä mullistavat ratkaisut. Kun Maria katsoo kirkkain silmin juuri baarissa tapaamaansa poikaa suoraan silmiin ja kysyy hymyillen, että "Pussaillaanko?", olin ihan myyty. Tästä onkin tullut lentävä lause Karhumiehen ja minun kesken, se oli jotenkin niin hyvä.

Amanda Pilke sai muuten roolisuorituksestaan juuri sivuosa-Jussin.

Jippu on ärsyttävä

Vaikka annankin itsestäni hieman toisenlaisen kuvan, niin loppujen lopuksi aika harva julkisuuden henkilö ärsyttää minua niin paljon, että jaksaisin avautua asiasta tai antaa kyseisen henkilön käydä kunnolla iholle. Mutta aina joskus heitä tupsahtaa esiin. Uusin tulokas on laulajatar Jippu.

En ole pahemmin tutustunut hänen musiikkiinsa, mutta töissä lounastauolla on tullut luettua useampi Jipusta tehty haastattelu. Ja voi hyvänen aika sentään, miten rasittavan, hankalan ja raivostuttavan kuvan tämä nainen itsestään antaa! Hän puhuu jatkuvasti ristiin, selittää kaikenlaista perinteisistä arvoista mutta tekee kuitenkin täysin päinvastoin. Kaikesta huokuu tajuton huomionkipeys ja rasittava teatraalisuus. Voin kuvitella, että Jippu on juuri sen tyyppinen ihminen joka paiskaa punaviinilasinsa seinään ja lähtee juhlista ovet paukkuen jos hän kokee ettei häneen kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Vaikka kyseessä olisivatkin vaikka kummilapsen ristiäiset, joissa hän ei edes ole pääosassa.

Tämän naisen ärsyttävyys kiteytyy uusimman Trendi-lehden haastattelussa näihin lauseisiin:

Olen aina halunnut miehen, josta voin pitää huolta ja jonka haavalaastareita voin vaihtaa.

Minulla lojuu edelleen lamppu asuntoni lattialla, koska en suostu (sic!) asentamaan sitä. Se on miehen työ. Ja jos minun mieheni on kaksi metriä pitkä, on päivän selvää, kuka sen työn tekee.

Hän ei suostu asentamaan lamppua, "koska se on miehen työ". Voi pyhä Sylvi!

Words are very unnecessary they can only do harm

Hieman tällainen fiilis jäi eilisestä Depeche Moden konsertista. Sanat eivät vaan millään riittä kuvaamaan, miten mieletön tunnelma Hartwall Areenalla oli eilen.

Siinä kentällä seistessä ja Dave Gahanin liikehdintää katsoessa kaikki ne teinivuosien villit seksuaalifantasiat palautuivat erittäin elävästi mieleeni. Siitä on taas aikaa kun olen viimeksi kuunnellut Depeche Modea aktiivisesti, mutta että se on seksikäs yhtye! Heidän sanoituksissaan, sävellyksissään ja sovituksissaan on jotain hyvin tumman eroottista ja mielikuvitusta kutkuttavaa.

Gahan hallitsi yleisöä täysin suvereenisti, mutta oli Martin L. Gorenkin balladeja aivan suunnaton ilo kuunnella. Etenkin kun arkistoista kaivettiin lempilevyni Black Celebrationin mieletön Dressed in Black, olin ihan hurmioitunut!

Upea keikka. Kertakaikkiaan.

Depeche Mode

Illalla. Tänään. Siitä on melkein kymmenen vuotta aikaa kun näin yhtyeen viimeksi, mahtavaa nähdä heidät uudestaan!

Vuosi oli 1977...

...ja maailmasta tuli kertaheitolla parempi paikka koska minä synnyin. Juu, näin on. :-) Kyseisenä vuonna on kuitenkin syntynyt aika monta mielenkiintoista henkilöä, niin kotimaassa kuin ulkomailla. Ja Elvis Presley kuoli vuonna 1977, noin kuukausi ennen minun syntymääni. Joskus teininä leikittelin ajatuksella, että olisin Elviksen reinkarnaatio. Jotta tällaista, ei taida ihan pitää paikkansa....

Ihania naisia ja mahtavia miehiä löytyy tästä vuosikerrasta yllin kyllin. Tässä heistä muutama per kuukausi:

Koululiikunta ja "kunujako"

Hesarin uutisoiman väitöstutkimuksen mukaan koululiikunta suosii lapsia, joilla on rikkaat vanhemmat ja paljon ystäviä luokallaan.

Käsi pystyyn, kuka on yllättynyt tästä uutiseta. Minä en ainakaan. Olen aivan äimän käkenä lukiessani, että esimerkiksi "kunujako", jossa luokan ruhtinaat ja ruhtinattaret valitsevat alamaisensa - anteeksi "joukkueensa" - on yhä käytössä. Uskomatonta!

Itse olen aina harrastanut liikuntaa jossain määrin, liikun nykyäänkin aktiivisesti ainakin neljä kertaa viikossa. Pidän arkiliikunnasta, tykkään kävellä ja pyöräillä joka paikkaan mahdollisuuksien mukaan. Pidän liikunnasta, siitä tulee hyvä olo ja hyvä mieli. Mutta hyvänen aika sentään, peruskoulun aikainen koululiikunta oli syvältä!

Koululiikunnassa minua ei koskaan haitannut itse liikkuminen, päinvastoin. Mutta minä VIHASIN sitä kilpailua, vertailua ja arvottamista, jota ainakin ala-asteaikainen liikunnanopettajani harrasti oikein urakalla. Vieläkin muistan hänen kimeän äänensä, pinkin tuulipukunsa ja veemäisen asenteensa. Tajusin jo lapsena, että siitä jonossa seisottamisesta, hyppytulosten vertailusta ja ennen kaikkea siitä tamburiinin tahtiin tapahtuvasta ringissä hyppelystä ei ole mitään hyötyä ja että se on vain lasten pään menoksi kehitettyä kidutusta. Mielipiteeni ei ole muuttunut siitä mihinkään suuntaan.

Asiaan tietenkin kuuluu myös se, että mikäli opettaja on hurahtanut johonkin tiettyyn lajiin, vain sillä lajilla on hänen silmissään arvoa. Meillä se tarkoitti telinevoimistelua. Minä hakkasin varsinkin yläasteelle tultaessa luokkamme telinevoimistelijaprinsessat uinnissa ihan 6 - 0. Mutta oliko sillä merkitystä? Eipä oikeastaan.

Lukioon tultaessa koululiikunnan luonnekin muuttui ja se oli ihan erilaista. Silloin se oli jo kivaa, kun saimme kokeilla erilaisia urheilulajeja ja tunneilla keskityttiin enemmän terveyteen ja hyvinvointiin kuin kilpailuun, vertailuun ja nöyryyttämiseen.

Minä tunnen kaksi ihmistä, jotka ovat viihtyneet peruskoulun liikuntatunneilla. Tunnetteko te yhtään?

Ihana, kylmä, luminen talvi

Minä rakastan talvea. Tarkemmin sanottuna, minä rakastan kunnon talvea. Rakastan sitä, että on kunnolla kylmä, lunta on paljon, on hanget korkeat nietokset ja ulos mennessä saa vetää päähänsä karvalakin ja kietoutua toppatakkiin. Talven pimeys haittaa minua ainoastaan silloin, kun ulkona ei ole lunta. Sillä lumi tekee pimeydestäkin valoisaa.

Toisin sanoen, tämä talvi on ollut minusta jotain aivan mahtavaa. En ole käynyt hiihtämässä, mutta olen kävellyt ulkona talvisessa auringonpaisteessa toppahousut jalassa, ja pysähdyn joka aamu työmatkalla ihailemaan kaunista, lumista metsää. Kun lämpömittari näyttää –20C, minä hihkaisen riemusta; talvi ei lopu ainakaan heti ja se kamala, loskainen, harmaa, inhottava pohjoismainen kevät pysyy vielä hetken aikaa poissa! Sillä jos minä jotain vuodenaikaa inhoan, niin kevättä. Olisin niin tyytyväinen, jos voisin vaipua maalis-huhtikuun ajaksi horrokseen ja nukkua koko sen hirveän loska-ajan läpi.

Mutta, kuten niin monen muunkin asian suhteen, talvessa on myös huonot puolensa. Eli toiset ihmiset ja tarkemmin sanottuna toisten ihmisten valitus. "Olisipa jo kevät!", "Miksi pitää olla niin kylmä?", "Pääsisipä Thaimaahan!", "Vasta kesällä tunnen eläväni!"

Minulta ei heru tuollaiselle marmatukselle mitään sympatiaa. Kesä on kyllä mielestäni oikein ihana vuodenaika. Rakastan auringonvaloa, tervapääskyjen ääntelyä kerrostalojen sisäpihoilla, laineiden liplatusta laiturilla ja sitä, että voi syödä jäätelöä ulkona terassilla. Mutta ei kesää osaa arvostaa ellei ole myös muita vuodenaikoja ja niihin kuuluu olennaisena osana talvi pakkasineen ja lumikinoksineen. En ikinä haluaisi asua maassa, jossa ei ole selkeitä vuodenaikoja, sehän kävisi pitemmän päälle niin tylsäksi ja monotoniseksi.

Ei, neljä vuodenaikaa se olla pitää. Mitä selkeämmin, sen parempi.