Tuulen viemää, eli tarina eeppisen myrkyllisestä rakkaussuhteesta

Kerrottakoon näin aluksi, etten ole nähnyt Tuulen viemää -elokuvaa sitten lapsuuteni ja näin ollen en muista siitä kovinkaan paljoa. Muistan ihailleeni elokuvan värejä, Scarlettin pukuja ja lavasteita, mutta en muuta.

Kun nyt sitten istahdin television ääreen katsoakseni elokuvan kokonaan, voi sanoa että katsoin sen melkein ensimmäistä kertaa. Ja eihän siitä pääse yli eikä ympäri, Tuulen viemää on hieno elokuva. Siinä on väkeviä näyttelijäsuorituksia, hyvä tarina, koskettavia kohtaloita ja se on todella upean näköinen. Se on paikkansa elokuvataivaan tähtenä ansainnut

Mutta tämä katsomiskokemus sai minut lopullisesti tajuamaan, että Rhett Butlerin ja Scarlett O'Haran sekopäisessä rakkaustarinassa ei ole minusta mitään romanttista, ihanaa, tavoittelemisen tai haaveilemisen arvoista. Näiden kahden seuraaminen sai minut pyörittelemään silmiäni, pudistelemaan päätäni ja päättämään, että minun haavemaailmassani he päätyvät lopulta yhteen ja pysyvät yhdessä. Ei siksi, että se olisi ihanaa vaan siksi, että he ovat ainoat ihmiset, jotka ovat immuuneja toistensa tuottamalle myrkylle. He toden totta ansaitsevat toisensa ja kuuluvat yhteen, mieluiten mahdollisimman kaukana muista ihmisistä.

Minun on myös sanottava, että minä pidän Scarlettista. Hän on juuri sellainen bitch, jota minä pikkasen ihailen. Hän on syntynyt naiseksi väärään aikaan ja väärään paikkaan ja joutuu siksi turvautumaan kunniattomiin keinoihin päästäkseen elämässä eteenpäin. Mutta hänessä on elämää, tulta ja tulikiveä. Siksi hänen kiinnostuksensa vätysmäistä ja umpitylsää Ashley Wilkesia kohtaan on hämmentävää katsottavaa. Rhett Butler taas on Scarlettin sukulaissielu, mutta ei tajua rakastaa häntä sellaisena kuin hän on koska hän ei ole tarpeeksi varma miehuudestaan.

Tuulen viemää on eeppinen rakkaustarina, mutta eeppisen myrkyllinen sellainen. Romantiikkaa minä en siitä löydä.

Amerikkalaiset solmivat lajien välisiä avioliittoja

Näin ainakin väittää Fox News -kanavan haastattelema "asiantuntija". Mutta ei hätää, sillä Suomessa ja Ruotsissa kaikki on hyvin, meillä kun ei sallita lajien välisiä avioliittoja. Meillä on siis puhtaat geenit ja puhdas yhteiskunta, toisin kuin Yhdysvalloissa. Tämän johdosta haastattelussa mainittu tutkimus siitä, että avioliiton solmiminen vähentää mahdollisuutta sairastua dementiaan, ei päde Yhdysvaltoihin. Koska ilmeisesti eri etnistyyksien välisillä avioliitoilla on rappeuttava vaikutus aivoihin. Tai jotain.

Katsokaa itse:

Perhe on paras

Tiedättekö, mikä on parasta siinä kun omaa kaksi siskoa? Siskosten väliset tilitystuokiot.


Tänäänkin meidän piti vaan nähdä muuten vaan ja päädyimme meidän parvekkeellemme juomaan teetä ja analysoimaan itseämme, elämäämme, perhettämme ja muita asioitamme oikein perinpohjaisesti ja syvällisesti.

Siskojen kanssa on siitä hyvä olla ja keskustella koska me oikeasti tunnemme toisemme läpikotaisin. Sieltä ei kuule mitään täysin päin mäntyä olevaa analyysiä siitä, millainen pitäisi olla tai millainen toinen kuvittelee itsensä olevan.

Nyt on taas hieman viisaampi ja rauhallisempi olo sekä parempi käsitys siitä, miten asioihin pitäisi suhtautua. Kuten esimerkiksi minun suhtautumiseni kaikkiin naisiin kohdistuviin typeriin ulkoisiin sääntöihin, joita pidetään muka luonnollisina. Paras tapa suhtautua niihin on olla suhtautumatta niihin ja rauhallisesti vaan näyttää itse hyvää esimerkkiä päinvastaisesta käytösmallista. Niinhän minä teenkin, ja niin on kai parasta jatkaa.

John Carpenter

Tänään on pienoinen John Carpenter -päivä, ainakin jos sattuu liikkumaan pääkaupunkiseudulla. Televisiossa esitetään Carpenterin ohjaama Usva ja illalla Helsingin Orionissa Eerikinkadulla klo 20 on luvassa loistava Pako New Yorkista.

Eräässä kaveriporukassani John Carpenter on etenkin jätkien keskuudessa halveksuttu ja jopa inhottukin elokuvaohjaaja. On totta, että hänen elokuvansa ovat pienellä budjetilla tehtyjä halpiksia ja mahtuupa joukkoon myös suoranaista roskaakin. Mutta Carpenter osaa myös luoda hyytävää jännitystä ja tiukkaa toimintaa melkein olemattomista aineksista, ja saa vaatimattomastakin näyttelijästä esiin tiukan toimintasankarin. Pako New Yorkista on yksi kaikkien aikojen lempielokuvistani ja kun taannoin näin viimein Hyökkäys poliisiasemalle -elokuvan, olin aika otettu. Toki sen väkivalta on satunnaista ja perustelematonta, mutta se juuri tekee elokuvasta niin vaikuttavan. Viattomat sivulliset taistelevat ulkoista pahaa vastaan keinolla millä hyvänsä ja usein ne keinot ovat kovin rajatut.

Feministinä minun on myös sanottava, että Carpenterin elokuvien naiset ovat myös mieleeni. He ovat kuten hänen elokuviensa miehet: tavallisia naisia jotka joutuvat epätavallisiin tilanteisiin ja löytävät sisäisen selviytyjänsä.

Tänä iltana minulla on vain yksi ongelma, eli mennäkkö elokuviin vai jäädäkö kotiin? Ehkä ehdin tehdä molemmat.

EDIT: Pako New Yorkista -lippu ostettu. Digiboksi saa hoitaa Usvan.

Jennifer's Body

Juno-elokuvan käsikirjoittajan Diablo Codyn uusin elokuva Jennifer's Body tulee Yhdysvalloissa teattereihin syyskuussa. Megan Fox esittää seksikästä cheerleaderiä, joka onkin oikeasti poikia syövä demoni. Niinpä tietysti, eivätkö ne kaikki cheerleaderit muka ole sellaisia?

Ohjaajana toimii Girlfight-elokuvan ohjannut Karyn Kusama, mutta en silti ole ihan varma mitä tästä elokuvasta pitäisi ajatella. Voihan se olla aika hauskakin, sellaisella hölmöllä tavalla. Tai sitten se voi olla todella rasittava, kliseinen ja idioottimainen. Traileri ainakin näyttää pahaenteisesti siltä.

Enkä muuten ole ensimmäinen ihminen, joka huomaa tämän mutta verratkaapa elokuvan julistetta True Blood -sarjan promojulisteeseen. Liekö sama mainostoimisto ollut asialla?:


Sitten on vielä se yksi kuva Angelina Joliesta nuolemassa huuliaan. Seksi myy, etenkin jos siihen liittyy nainen ja hänen suunsa. *Huokaus*

Superbitches

Joskus nuorempana olin TV-sarjoja ja elokuvia katsoessani aina enemmän hyvisten kuin pahisten puolella, etenkin kun vastakkain olivat naiset. Samaistuin kilttiin tyttöön ja pidin hänen puoliaan pahaa narttua vastaan. Jossain vaiheessa mieli kuitenkin hieman muuttui ja nykyään huomaan tuntevani yhä enemmän viehtymystä narttumaisiin pahoihin tyttöihin ja naisiin.

Kliseiset pahat tytöt, jotka on selvästi tuotu ruutuun vain täyttääkseen tietyt standardivaatimukset, saavat minut joko näkemään punaista tai haukottelemaan tylsistyneenä. En myöskään voi sietää sitä, kun pahisnainen muuttuu silmänräpäyksessä anteeksipyyteleväksi kynnysmatoksi vain koska joku hyvishahmo hieman toruu häntä. Mutta hyvin näytelty, kirjoitettu ja toteutettu veemäinen akka, josta kuitenkin löytyy jotain aitoa inhimillisyyttä ja pehmeitä puolia, on hahmona tavattoman herkullinen. Sellaista on nautinto seurata.

Tässä pari viime vuosien suosikkiani:


Hazel Bailey, Pelinaiset

Piinkova urheiluagentti ja myöhemmin koko Earl's Park -klubin johtaja ja pääomistaja rusensi palleja piikkikoroillaan ja tahkoi rahaa. Yksityiselämässään enemmän naisista kiinnostunut Hazel kuvaili seksuaalisuuttaan näin: "Men for business, women for pleasure." Ystävilleen Hazel oli kuitenkin vimmatun lojaali, ja jos puukko jonnekin iskettiin, niin se tuli suoraan rintaan eikä koskaan selkään.











Tanya Turner, Pelinaiset

Tanya, suuri rakkauteni. Muuten hömppää Pelinaiset -sarjaa oli nautinto seurata juuri Tanyan hahmon takia. Ystävänsä Hazel Baileyn tapaan hän rusensi kilpailijansa välillä säälimättömästi eivätkä pettävät aviomiehetkään päässeet mitenkään vähällä, vaikka Tanya ottikin heidät takaisin. Tanya kiipesi mahtavien tekokynsiensä avulla huipulle välillä kiviseinsää, välillä reittä pitkin. Eikä naarmuilta vältytty. Mutta jos Tanyan aidon ystävyyden oli onnistunut voittamaan, se pysyi raudanlujana hautaan asti.








Faith, Buffy vampyyrintappaja

Faith olisi voinut vajota siihen inhottavaan kliseisyyden kuoppaan, joka on varattu niin monelle pahalle tytölle. Mutta jotenkin hän onnistui pysymään siitä poissa ja hahmo tarjosi mukavaa vastapainoa kunnolliselle Buffylle. Minun mielikuvissani Faith reissaa yhä pitkin maita ja mantuja moottoripyörällä levittämässä pelkoa ja vaarnoja kaikkien hirviöiden ja vampyyrien sydämiin.










Celia Hodes, Weeds

Celia on hahmo, josta Karhumies ja minä olemme aina eri mieltä. Karhumiehen mielestä hän on kamala, minusta Celia on ihana. Kaikessa kylmässä veemäisyydessään hän on kuitenkin inhimillinen ja koskettava. Hän on kokenut elämässään asioita, jotka tekisivät kenestä tahansa katkeran mutta silti hän porskuttaa väsymättömästi eteenpäin eikä anna kenenkään seistä hänen tiellään. Siinä missä Nancy Botwin on joskus rasittavan veltto, Celia pitää aina päänsä pystyssä vaikka vesi nousisi kuinka korkealle.

Kunniamaininta:

Alexis Colby, Dynastia

Minä kuuluin lapsena Dynastia-klaaniin. Dallasia seurasin vain satunnaisesti. Alexis Colby-Carrington-Dexter-mikälie-mikälie on kaikkien TV-narttujen äiti ja kummitäti. Voi sitä kieroilun ja kähminnän määrää, ja kaikki täysin anteeksipyytämättömällä asenteella. Herkullista, niin herkullista!

Turkua ja tunnelmia

Viikonloppu meni Turussa kaverin polttareissa. Oli kiva taas käydä vanhassa opiskelu- ja asuinkaupungissani, en olekaan ollut siellä sitten viime syksyn. Polttarit menivät hyvin ja oli mukavaa nähdä kavereita ja tuttuja paikkoja.

Päädyimme polttareiden päätteeksi oluelle perinteiseen olutravintolaan, Apteekkiin, joka on juuri niin turkulainen paikka kuin olla ja voi. Sellaisia baareja ei yksinkertaisesti löydy muualta Suomesta. Painopiste on juomisen lomassa tapahtuvassa seurustelussa, ja paikan keski-ikä on melko korkea. Apteekki, Koulu, Pankki ja Vessa (Päiväkoti kun on jo suljettu) pitää Turussa kokea, jotta ne ymmärtää. Niitä ei voi selittää. :-)


Tämän viikonlopun aikana tajusin myös, miten elämäni on muutaman viime vuoden aikana mennyt oikeasti eteenpäin ja että olen tainnut tosiaan huomaamattani hieman aikuistua. Minua ei esimerkiksi ollenkaan haitannut se, että polttarit sujuivat aika rauhallisesti ja olin nukkumassa joskus yhden aikoihin. Sunnuntaina näin pari hyvää ystävää joita en ollut nähnyt aikoihin. Toinen on viimeisillään raskaana toisen lapsensa kanssa, toinen taas saa lapsen vuodenvaihteessa. Eikä minua haitanneet vauva- ja lapsikeskustelut ollenkaan. Eivät ole haitanneet pitkiin aikoihin, minä jopa osallistun niihin innostuneesti. Miksi niiden pitäisi haitata? Miksi en voisi osallistua niihin? Ehkä jonkun mielestä ihmiset pilaavat elämänsä menemällä naimisiin ja hankkimalla lapsia, mutta minä en kuulu niihin ihmisiin jotka ajattelevat näin. Aika aikansa kutakin.

Lisäksi törmäsin lauantaina Apteekissa erääseen entiseen kurssitoveriini jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan. Mutta vain muutaman, sillä hänen katkeroitunutta ikuisen opiskelijan/pätkätyöläisen tilitystään ei jaksanut kuunnella hetkeä enempää. Minä en sille mitään voi, joten miksi teeskentelisin hänelle olevani kiinnostunut samalla kun hän vaivihkaa syyllistää minua siitä, että olen valmistunut ja minulla on vakituinen työ?

Minä olen siirtynyt elämässäni eteenpäin, ja se tuntuu itse asiassa melko hyvältä.

Kuva: Julie Paschkis, "Moving On" (1998)

Damn seagulls

Istuin tänään kahvilla ystäväni kanssa Aleksi 13:n edessä kun näin sen viimein omin silmin: Lokki vei naisen croissantin suoraan lautaselta! Naisasiakkaan silmä vältti hetkeksi, tämä rottaan verrattavissa oleva iljettävä otus kaarsi paikalle ja vei sapuskan parempiin suihin! Ei sentään kädestä ottanut. Nainen sai onneksi uuden croissantin varastetun tilalle.

Lokit ja citykanit: paistiksi vaan kaikki. Merellä lokeista on sentään hyötyä, kaupungissa niistä on pelkkää haittaa.

Kuva Hesarin sivulta.