3.6.2013

Kiitos, hyvästi ja nähdään taas!

On aika heittää hyvästit. Ei elämälle eikä ihmisille, vaan tälle blogille. Kahdeksan vuoden ja 910:n (tämä teksti mukaan luettuna) blogikirjoituksen jälkeen koen, että Domino on tullut tiensä päähän.

Olen saanut tämän blogin kautta paljon. Uusia näkökulmia elämään, uusia ihania ystäviä, monenlaisia mahdollisuuksia, uudenlaista itsetuntemusta. Vielä enemmän se itsetuntemus tulee varmaan kasvamaan kun luen vanhoja kirjoituksiani läpi. Sitä en ole uskaltanut vielä tehdä.

Mutta nyt on aika siirtyä eteenpäin. Olen aloittanut uuden, elämän keventämiseen liittyvän, blogin nimeltä Minimaalisen enemmän ja kutsun teidät kaikki vanhat lukijani seuraamaan sitä. Supernatural-blogini jatkaa myös yhä, se tulee jatkamaan niin kauan kuin sarjakin.

Minä en siis katoa minnekään, vaikka yksi luku blogielämässäni sulkeutuukin.

Lopuksi hieman tilastoja:

Ensimmäinen kirjoitus:
Kirjoitettu 19.4.2005

Eniten kommentteja:
Femakko, emakko, -ko?
52 kommenttia. Kiitos Henry.

Kirjoitus, jossa olen parhaimmillani:
Twilight - eli kuinka selvisin luku-urakasta menettämättä järkeäni
Annoin palaa enkä edes yrittänyt mielistellä ketään. Tällaista rohkeutta minun pitäisi osoittaa enemmän.

19.3.2013

Tahdon. Minä todellakin tahdon.

Hyvää tasa-arvon päivää, rakkaat lukijani. Ei tasapäisyyden päivää, ei samanlaisuuden päivää, ei tasavertaisuuden päivää. Vaan tasa-arvon päivää. Siis sitä päivää, jolloin muistetaan erityisen hyvin että kaikki ovat keskenään erilaisia, mutta silti samanarvoisia. Kukaan ihminen ei ole arvokkaampi kuin toinen. Ei kukaan.

Tänään on hyvä päivä käydä laittamassa nimensä kansalaisaloitteeseen, jonka tarkoituksena on saada tasa-arvoinen avioliittolaki eduskunnan käsittelyyn. He kun päättivät siellä Arkadianmäellä aikaisemmin tänä vuonna olla ottamatta lakia käsittelyyn, sen jälkeen kun moni kansanedustaja pyörsi vaalilupauksensa. Häpeäisivät, mokomat.

Minä allekirjoitin jo. Allekirjoita sinäkin »

Lisää voi lukea Tahdon 2013 -liikkeen sivuilta »

Terveisin,

Suomen Evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluva, kirkossa solmitussa yksiavioisessa avioliitossa elävä heteroseksuaali, jonka lapsi on syntynyt avioliittoon joka ei kuitenkaan koe tämän aloitteen uhkaavan häntä tai hänen perhe-elämäänsä millään tavalla.

EDIT: 19.3.2013 klo 12.46 mennessä aloite on saanut 38 802 kannatusilmoitusta. Niitä tarvitaan 50 000.

EDIT: Tarvittavien kannattajien määrä rikkoutui alle vuorokaudessa. Sydäntäni lämmittää.

15.3.2013

Veronica Marsista elokuva? Ehkä sinun avullasi!

Luulitteko, että blogi on kuollut? Ehei. Se on yhä elossa.

Palaan kuvioihin kertomaan teille, että faneilla on mahdollisuus rahoittaa Veronica Mars -elokuva.

Veronica Mars -TV-sarjalla oli ensin loistava ensimmäinen tuotantokausi. Sitten tuli hyvä mutta vähemmän loistava toinen tuotantokausi. Sitten valitettavasti tuli kömpelö kolmas tuotantokausi, jonka jälkeen sarja lopetettiin.

Elokuvasta on ollut puhe pitkään, mutta nyt se saattaa viimein olla totta. Katsokaa vaikka:


31.12.2012

Lottovoitto pitää jakaa

Helsingin Sanomat julkaisi eilen Umayya Abu-Hannan hienon kirjoituksen suomalaisesta rasismista ja syistä siihen, miksi hän päätti kasvattaa tyttärensä Amsterdamissa eikä täällä lintukodossamme.

Mietin tätä artikkelia koko eilisen päivän ja mietin sitä vieläkin, enkä vähiten siitä syystä että melkein jokainen Facebook-kaverini jakoi sen omalla seinällään. Myönnän, että juttua lukiessa ensireaktioni olivat hyvin primitiivisiä:
Amsterdam ei ole Hollanti!
Kyllä muuallakin on rasisimia!
Abu-Hannalla on kovin naiivit käsitykset uudesta kotimaastaan!
Ärsyttäviä yleistyksiä Suomesta ja suomalaisista!

Sitten hengitin syvään, rauhoituin ja aloin miettia juttua tarkemmin. Sen pointtina ei ole maalata Suomea joksikin rasisimin viimeiseksi linnakkeeksi muuten iloisessa ja onnellisessa maailmassa, jossa kaikki kansat tanssivat piirileikkiä keijukaispölyn ja auringonpaisteen keskellä. Tietenkin muualla maailmassa on rasismia. Hyvänen aika, tarvitseeko tuollaista edes kysyä? Tuskin kukaan on oikeasti niin naiivi, että kuvittelisi Suomen rajojen ulkopuolelta alkavan jonkin rasismivapaan vyöhykkeen! Siellä missä on ihmisiä, on rasismia. Maailmassa vainotaan, tapetaan, eristetään, vangitaan ja kidutetaan ihmisiä jatkuvasti rasistisista syistä. Suomi ei ole tässä mikään poikkeus.

Jutun todellinen ydin on minun mielestäni siinä, että se osoittaa suomalaisen rasismin lapsellisuuden ja typeryyden. Samalla se tirvaisee sitä äärimmäistä tekopyhyyttä, jossa monet vapaamielisyydessään omahyväiset tekoliberaalit täällä elävät. Abu-Hanna kirjoittaa näin:
Meillä on valmis mielikuva ja tarina "muualta tulleista" ja heidän "oikeista" tunteistaan Suomea kohtaan.
Tämä on harvinaisen osuvasti sanottu. Suomessa elää yhä sitkeänä se käsitys, että "ulkomaalaiset" tulevat Suomeen joko arvostellakseen tai valloittaakseen. Meille on yhä vaikeaa, koulutustasosta ja yhteiskuntaluokasta riippumatta, hyväksyä sitä että monet tulevat tänne vain elääkseen elämäänsä. Että nämä "muualta tulleet" eivät ole joko pummeja tai vastaavasti puolijumalan asemaan korotettavia suuruuksia, vaan ihan tavallisia ihmisiä jotka haluavat tehdä töitä, käydä koulua, elää ja olla rauhassa.

Abu-Hannan kertomat jutut tyttärensä kohtaamista solvauksista ja avoimesta aggressiivisuudesta ovat karmeita ja inhottavia. Sellaisia, joilta mieluiten sulkisi silmänsä ja korvansa koska sen edustama todellisuus on liian kauhea. Itseäni on kuitenkin suomalaisessa rasismissa aina raivostuttanut eniten sellainen sivistyneistön tekopyhyys, jossa sokeasti palvotaan kaikkea ulkomaalaista siksi, että tällaisen käytöksen katsotaan pönkittävän omaa asemaa. Globosnobius elää ja voi hyvin.

Mitä siis voimme tehdä? Hävetä suomalaisuuttamme? Pakata laukkumme ja häipyä asumaan johonkin Amsterdamin kaltaisen anonyymin suurkaupungin tarjoamaan kuplaan? Nostaa siilimäisesti piikit pystyyn ja hokea, että muullakin on rasismia, älkää aina kiusatko meitä?

Vai katsoa todellisuutta silmiin, hyväksyä sen rumuus ja lähteä muuttamaan asenteita ja järjestelmää sisältä päin?

Minkä luulette minun vastaukseni olevan?

19.12.2012

On ihanaa olla aikuinen

Tänään bussimatkalla töihin istumapaikkani osui noin 10–12-vuotiaiden tyttöjen porukan viereen. Nämä tytöt kulkevat usein tällä bussilla samaan aikaan kanssani ja kuuntelen joskus heidän juttujaan toisella korvalla. Tällä kertaa tytöt olivat päättäneet ottaa asiakseen kertoa yhdelle porukan tytöistä, miksi tästä ei pidetä ja miksi tämän kaverit eivät halua olla hänen kanssaan. Tai lähinnä, yksi kovaääninen tyttö puhui, toinen komppasi ja läksytyksen kohteena ollut tyttö yritti parhaansa mukaan puolustautua ja sanoa vastaan. Johtajatyttö oli todella taitava saadessaan sekä itsensä että muut vakuuttuneeksi siitä että kaikki vika oli kohteena olevassa tytössä. Koska Kohde oli sitä ja tätä ja monta muuta asiaa, niin Johtajalla ja hänen alamaisillaan - joista hän käytti termiä "kaverit" - ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin sulkea Kohde ulkopuolelle.

Kuva: iStockphoto

Mieleni teki sanoa jotain mutta toisaalta, mitä minä olisin voinut ulkopuolisena tehdä? Ottaa minulle tuntemattoman Johtajan puhutteluun? Sanoa, että vika on myös hänessä? Että jos hän olisi avarakatseisempi ja kiltimpi niin ehkä hän olisi valmis ottamaan Kohteen sellaisena kuin tämä on? Että ehkä Kohde on juuri sellainen outo ja hiljainen kuin mitä Johtaja väittää hänen olevan siksi koska hän joutuu olemaan tekemisissä Johtajan kaltaisten epämiellyttävien ihmisten kanssa päivittäin? Olisiko tästä ollut mitään hyötyä?

Kävellessäni bussipysäkiltä töihin mietin tyttöjen käyttäytymistä ja tajusin taas, miten ihanaa on olla aikuinen. Kuinka ihanaa on omata sen verran elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta että osaa ottaa rennosti ja antaa ärsyttävienkin ihmisten vain olla. Helppoa tähän pisteeseen saapuminen ei ole ollut eikä tässä pisteessä pysyminenkään ole aina maailman yksinkertaisin tehtävä, mutta jotain minä koen näiden vuosien aikana hankilökohtaisella saralla saavuttaneeni. Koen, että olen oikeasti kasvanut ihmisenä sen verran että osaan jo suurimman osan ajasta jättää ihmisten jutut omaan arvoonsa ja ymmärtää, milloin pitää vaan jatkaa eteenpäin ensisijaisesti omaa ääntä kuunnellen.

Näin talvipakkasilla se tarkoittaa muun muassa sitä, että vedän iloisesti jalkaani rumat mummovillahousut ja pitkät kalsarit enkä tunne oloani lainkaan urpoksi. Päinvastoin. Työpaikan kahvihuoneessa se tarkoittaa sitä, että voin sulkea oman työpaikkani Johtajan jutut pois mielestäni ja keskittyä juttelemaan niiden ihmisten kanssa, joista oikeasti pidän ja joiden seurassa oikeasti haluan olla.

Olen aikuinen. Ja iloinen siitä.

17.12.2012

Valehtelevat viettelijät (Pretty Little Liars, USA 2010–)

Viisi tyttöä, erottamattomat ystävykset. He tietävät toisistaan kaiken, tai ainakin joukon pomo Alison (Sasha Pieterse) tietää. Alison hajoittaa ja hallitsee, yhdistää ja erottaa voidakseen hallita kuningattarena Hannan (Ashley Benson), Spencerin (Troian Bellisario), Arian (Lucy Hale) ja Emilyn (Shay Mitchell) yllä. Eräänä yönä Alison kuitenkin katoaa ja joukko hajoaa. Vuotta myöhemmin tyttöporukka on hajallaan, kunnes Alisonin ruumis löytyy ja kaikki muuttuu. Tytöt alkavat saada viestejä salaperäiseltä hahmolta nimeltä A, joka näyttää tietävän kaiken minkä Alisonkin tiesi. Mutta A ei pelleile....


Eläköön Netflix. Kun tämä sarja alkoi viime keväänä Subilla, katsoin sen ensimmäisen jakson ja kiinnostuin heti. Toki totesin saman tien, ettei kyseessä ole mikään mestariteos, mutta se jäi silti kiehtomaan. Sitten muu elämä tuli väliin ja sarjan seuraaminen jäi, kunnes tuli Netflix ja sarjan ensimmäinen tuotantokausi. Katsoin yhden jakson ja katosin karkkimaahan.

Valehtelevat viettelijät on kuin vanha kunnon saksalainen poliisisarja à la Derrick ja Kettu, mutta teineille. Dekkaritarina, jännitystä, vähän romanssia, teini-iän kasvukipuja yhdistettyinä kauniisiin ihmisiin kauniissa vaatteissaan kauniissa kodeissaan tarjoaa helppoa ja ihanan kevyttä todellisuuspakoa. Kuusitoistavuotiaat tytöt ajalevat isin ja äidin ostamilla Bemareilla, juovat litroittain kahvia ja käyttäytyvät ja puhuvat kuin 25-vuotiaat. Jossain vaiheessa sarjaa aloin jo epäillä, että kaikki sarjan hahmot käyttäytyvät niin oudosti koska he juovat niin tolkuttomat määrät sitä kahvia. Mutta kai todellinen syy on se, että heidän elämänsä kauniina ja rikkaina on vaan niin vaikeaa.

Kaikesta höpsöydestään huolimatta sarja kuitenkin ujuttautuu jonnekin alitajuntaan. Se käsittelee aikuiseksi kasvamiseen liittyviä kipuja yllättävän aidosti ja parhaimmillaan se on kuvatessaan tyttöporukan monimutkaisia ystävyyssuhteita. Hahmoihin minä tässä sarjassa olen lähinnä kiintynyt, etenkin pullukasta kauneuskuningattareksi muuttuneeseen Hannaan ja nipoon mutta hyväsydämiseen ylisuorittajaan Spenceriin. Ja kyllä minä vähän sen A:n henkilöyden paljastumista jännitän, vaikka tiedänkin jo, kuka hän on.

Tällaiselle 1990-luvun teinille sarja tarjoaa myös toisenlaista hupia. Muutamat päähenkilöiden vanhempia esittävät näyttelijät kun ovat tuttuja omien teinivuosien TV-sarjoista. Sarjasta voi bongata ainakin Melrose Placen Laura Leightonin ja Rooman Sheriffin Holly Marie Combsin.

Suomen Netflixissä on vain ensimmäinen tuotantokausi, mutta MediaHint-lisäosan kautta sain nähtäväkseni toisenkin kauden!

Valehtelevat viettelijät Subilla maanantaisin klo 19.

26.11.2012

Lepää rauhassa, Larry Hagman

Kuten varmaan kaikki jo tähän mennessä tietävät, Larry Hagman on kuollut.
Hagman tuli varmaan parhaiten tutuksi kaikille Dallas-sarjan kierona J.R. Ewingina, mutta minä muistan hänet parhaiten 1960-luvun komediasarjasta nimeltä I Dream of Jeannie. Lapsuuteni kaapelitelevision ja taivaskanavien parissa tutustutti minut tähän hupaisaan televisiosarjaan, jossa Hagmanin esittämä astronautti Tony Nelson yrittää sopeutua elämään oman pullossa asuvan kotihengettären Jeannien (Barbara Eden) kanssa. Tony löytää Jeannien pullon eräällä epäonnisella avaruuslennolla, joka päätyy avaruuden sijaan autiolle saarelle. Jeannie rakastuu Tonyyn (ja Tony Jeannieen, vaikka ei sitä aluksi myönnäkään) päätäpahkaa ja on tämän jälkeen valmis tekemään mitä vaan "isäntänsä" eteen.

Kieltämättä sarjan asetelma on nykyään aika vanhanaikainen, etenkin Jeannien jatkuva alistuva "Master" -sanan hokeminen voisi käydä hieman hermoille. Mutta muistan lapsena nauraneeni Jeannien topakalle neuvokkuudelle ja taidolle selviytyä kaikista kommelluksista hymyn ja silmäniskun voimalla. Tonya vietiin tietenkin kuin vierasta sikaa, mutta toisin kuin J.R., Tony oli ihana ja sydämellinen mies.

Ehkä eräs syy siihen miksi en koskaan lapsena lämmennyt Dallasille yhtä paljon kuin sen aikalaissarjoille Dynastialle ja Falcon Crestille, oli juuri J.R. Kun minulle Larry Hagman oli ehtinyt profiloitua kiltiksi Tony Nelsoniksi, oli pikkutytölle vaikea nähdä häntä ilkeän ja kieron J.R:n roolissa.


22.11.2012

Meikitön päivä on normipäivä

Olen seurannut muutaman päivän ajan netissä leviävää meemiä, jossa bloggarit esittelevät itseään ilman meikkiä. Kyseistä meemiä on sanottu jopa huikeaksi ilmiöksi.

Olen hämilläni. En ymmärrä. Onko julkisesti meikittä esiintyminen todellakin niin rohkeaa, että se pitää nostaa ilmiöksi? Minusta ei ole. Meikitön päivä on meikäläiselle normipäivä.

En voi sanoa olevani ulkonäköni suhteen välinpitämätön. Käyn kampaajalla säännöllisesti, käytän mielelläni näyttäviä koruja, pidän erilaisista käsilaukuista ja omistan useampia sävyjä kynsilakkaa sekä aika paljon erilaisia meikkejä. Silti kynnet jäävät useimmiten lakkaamatta ja kuljen meikittä noin 90 % ajasta.

Miksi? Suurimman osan ajasta siksi, koska en vaan muista tai jaksa meikata. Ja se ei ole koskaan ollut minulle erityisen tärkeä asia. En ole ikinä kokenut arkipäivien meikittömyyden olevan este hyväksytyksi tulemiselle tai maailmassa pärjäämiselle. Minulle ei yksinkertaisesti mahdu kaaliin ne ihmiset, jotka eivät voi poistua kotoaan ilman meikkiä. Minusta sellainen on suoraan sanottuna hieman sairasta.

Juhlat ovat asia erikseen. Silloin haluan ehostautua ja laittautua, koska juuri se ehostautuminen tekee eron arjen ja juhlan välille ja saa juhlan tuntumaan joltain erityiseltä.

Ehkä minä vain olen niin sinut naiseuteni kanssa.

Ja täällä lisää, kipakampaa puhetta samasta aiheesta Lilyn sivuilla Tiitin näppäimistöltä »

17.11.2012

Globosnobin anatomia

Törmäsin noin viikko sitten Katleena Kortesuon blogissa hienoon sanaan globosnobi, joka kuvaa juuri sellaista ihmistyyppiä jota olen karsastanut niin kauan kuin muistan.

Millainen ihminen sitten on tämä globosnobi. Minäpä kerron. Tällainen on suomalainen globosnobi, vaikka tämän ihmistyypin esiintymisalue ei todellakaan rajoitu vain armaaseen kotimaahamme. Tosin hän itse saattaa kuvitella niin.

Kuva: Anton Belovodchenko
Globosnobin mielestä kaikki mikä tapahtuu ulkomailla, on hienompaa kuin Suomessa. Siis aivan kaikki. Kun Suomessa naisten työssäkäynti lähti nousuun, Globosnobi kertoi tuhahdellen miten "maailmalla" (tai ainakin "Euroopassa" ja jos ei siellä niin "Ruotsissa" viimeistään) äidit hoitavat lapset tunnollisesti kotona ja se on paras ratkaisu. Kun sitten taas kehitys kääntyikin toiseen suuntaan, niin Globosnobi olikin yhtäkkiä sitä mieltä että suomalaisten pitäisi kyllä ottaa äitien työllistymisessä mallia sieltä "maailmalta", jossa kaikki on luonnollisesti paremmin.

Globosnobi nyrpistelee aina nokkaansa kaikille suomalaisille keksinnöille ja tuotteille. Nokian kännykänkin hän hankki vasta kun ne rupesivat myymään "maailmalla" ja tietenkin "Ruotsissa", koska vasta kun joku "ulkomaalainen" kehuu suomalaista tuotetta se on Globosnobin mielestä noteeraamisen arvoinen. Angry Birdsiä hän pelaa siksi koska hänen "ulkomaalainen" liiketuttavansa tykkää siitä. Globosnobille kaikki suomalainen pitää käyttää ensin "ulkomailla" hyväksymiskierroksella ennen kuin se kelpaa hänelle.

Globosnobille "ulkomaalaisten" sana on tie, totuus ja elämä. Hän nielee purematta kaikki subjektiivisimmatkin mielipiteet Suomea koskien keneltä tahansa risteilyturistilta, kunhan kyseinen mielipide vain on negatiivinen. Perusteluksi käy se, että kyseinen ihminen on ulkomaalainen ja näin ollen Parempi Ihminen. Myös pitkään "maailmalla" asunut suomalainenkin kelpaa referenssiksi, kunhan tämänkin henkilön mielipiteet ovat negatiivisia.

Globosnobi kokee kauhun hetkiä kohdatessaan "ulkomaalaisen", joka kehuu Suomea. Mutta hän toipuu nopeasti, sillä hän voi rauhassa mitätöidä kommentin pelkkänä "kohteliaisuutena" ja subjektiivisena mielipiteenä. Pitkään ulkomailla asunutta suomalaista joka haluaa palata Suomeen ja viihtyy täällä ei Globosnobi halua noteerata lainkaan.

Globosnobi matkustaa "ulkomailla" vaaleanpunaiset lasit silmillä ja näkee kaikkialla vain kaunista ja hyvää. Hän ei ole koskaan viettänyt missään maassa kahta viikkoa pitempää aikaa ja hän käyttääkin nämä käynnit tehokkaasti hyväkseen todistaakseen itselleen omaa oikeassa olemistaan. Suomeen paluu johtaa aina monen päivän valitukseen sosiaalisessa mediassa aiheista ilmasto, ruoka ja ihmisten rumat vaatteet.

Globosnobi ei kaikesta huolimatta kuitenkaan koskaan oikeasti haluaisi muuttaa ulkomaille. Hän saattaa väittää muuta, mutta syvällä sisimmässään hän tietää, että ulkomaille muutto pakottaisi hänet katsomaan totuutta silmiin, oikeasti kyseenalaistamaan maailmankatsomustaan ja ehkä vähän nöyrtymään. Tämä olisi Globosnobin tarun loppu.

30.10.2012

Movie Monday #66 - Ja tietenkin se Gary Stu...

Ja tietenkin se Gary Stu...

On Mary Sue ja sitten on hänen identtinen kaksoisveljensä Gary Stu. Eli se ihana ja paras ja kaunein ja mahtavin mieshahmo, jota kaikki palvovat ja rakastavat. Tai sitten vihaavat.

Minä lupasin itselleni aikoinaan, että tämä asia on minun puolestani loppuun käsitelty. Että en enää jaksa hermostua tästä aiheesta. Mutta jos nyt vielä tämän kerran.

Edward Cullen


Jumalavita. Sekä kirjat että elokuvat kertovat meille jatkuvasti, miten ihana hän on. Komein, ihanin, nopein, seksikkäin, parashiuksisin, täydellisin, mahtavin, loistavin, kielitaitoisin... mitä lie. Täydellinen. Mitä tahansa Edward tekeekin, hän ei joudu siitä koskaan vastuuseen. Koska hän on niin ihana. Hän kyttää, hiipii, käyttäytyy omistushaluisesti, pahoinpitelee, tunkeutuu tyttöystävänsä uniin ja mieleen ja on kaikin puolin karmiva tapaus, mutta kaikki annetaan anteeksi. Koska hän on niin ihana.

Ja kilin kellit. Edward Cullen on ehdottomasti yksi vastenmielisimmistä fiktiivisistä hahmoista aikoihin. Tiedän, että iso osa ihmisten Twilight-inhosta kohdistuu Bella Swaniin ja Kristen Stewartiin, mutta minä olen aina vihannut Edwardia paljon enemmän. (Robert Pattinson on minulle yhdentekevä.)

Minä näen Edwardissa kaikki ne oman kaveri- ja tuttavapiirini alistavat, veemäiset, sovinistiset menneet ja nykyiset mulkvistipoikaystävät, jotka saivat lirkuttelullaan ja jotensakin komeaan vivahtavalla ulkomuodollaan aina tahtonsa läpi ja aiheuttivat ympäristössään sanoinkuvaamatonta tuhoa. Minä vihaan, inhoan ja halveksun tämäntyyppisiä ihmisiä sydämeni pohjasta. Ja vihaan sitä, että kerta toisensa jälkeen he löytävät jonkun, joka lankeaa heidän pauloihinsa, menettäen minuutensa, sielunsa ja itsekunnioituksensa.

Edward Cullen on minulle fiktiomaailman Timo Soini; Kun katson vierestä hänen osakseen saamaa palvontaa, minun tekee mieleni kiljua ja huutaa, ettei tuolla keisarilla ole yllään rihman kiertämää!

LinkWithin

Related Posts with Thumbnails