6.3.2007

Omat lapset ja muiden kakarat.

Eräs ystäväni on aina silloin tällöin avautunut minulle hänen entisiä opiskelukavereitaan vaivaavasta vauvakuumeesta, tai pikemminkin vauvataudista. Kaverini ei ole kovin lapsirakas, vaikka ei hän niitä inhoakaan. Itse puolestani pidän lapsista hyvin paljon ja aiomme kyllä perustaa Karhumiehen kanssa perheen. Silti en voi kuin joko nauraa tai pyöritellä päätäni kaverini uskomattomille kertomuksille hysteriaan taipuvaisista tuttavistaan.

Jostain syystä jotkut ihmiset menettävät täysin järkensä lapsen tultua maailmaan. Kaikki pitää desinfioida, rattaiden pitää olla Tekniikan Maailman testaamia, äitiyspakkausta ei voi ottaa sillä sen vaatteet ovat epämuodikkaita, rintapumppujen vertailusta tulee päivän puheenaihe ja jokaista basillia pelätään kuin ruttoa. Ystäväni, paljasjalkainen helsinkiläinen, kuuntelee huuli pyöreänä juttuja siitä miten pääkaupunkiseutulaisen lapsen ainoa oikea kasvupaikka on Espoo ja omakotitalo. Tästä me, kerrostaloasuntojen ja kaupungin keskustan jännittävien kujien ja ihanien puistojen kasvatit, saamme aina makeat naurut. Minun on tietenkin aina muistettava järkyttää näitä ihmisiä paljastamalla, että asuin ensimmäiset elinvuoteni betonilähiössä jossa jaoin makuuhuoneen isosiskoni kanssa. Pidän hajusuolaa mukanani tällaisia tilanteita varten, kaiken varalta.

Tietenkin lapsen saaminen on valtava elämänmuutos ja tottakai jokainen vanhempi haluaa lapsilleen pelkkää hyvää. Mutta mikä siinä lapsessa on, että jotkut aikuiset menettävät täysin järkensä niiden saavuttua maailmaan? Toiset pysyvät järkevinä ja tasapainoisina, toisista tulee bakteerikammoisia raivopäitä. Muksujahan ne vain ovat. Ihania, valloittavia natiaisia, jotka voivat olla rasittavia mutta enimmäkseen aika hurmaavia. Parin vuoden päästä ne ovat jo teinejä. Sitten se helvetti vasta pääseekin irti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

LinkWithin

Related Posts with Thumbnails