27.11.2008

First, they suck your blood. Then, you suck their blood. It's this whole big sucking thing.


Buffy, vampyyrintappaja oli Salaisten kansioiden jälkeen minulle SE sarja. Se oli se, jota seurasin herkeämättä, jota nauhoitin (aikana ennen tallentavaa digiboksia), josta kerroin kaikille kavereilleni kyllästymiseen asti, ja josta lopulta kirjoitin myös graduni. Se oli myös se sarja, jonka kautta tajusin mikä helmi mieheksi Karhumies onkaan. Pienessä opiskelijakämpässäni käytiin noin 6 vuotta sitten seuraava keskustelu:

MINÄ: Aion nyt katsoa televisiosta Buffy, vampyyrintappajaa ja minua ei saa häiritä. Voit hengailla tietokoneen ääressä tai jotain, et varmaan kuitenkaan seuraa tätä sarjaa.
KARHUMIES: Itse asiassa ajattelin juuri kysyä, voinko katsoa sen. Unohdin ohjelmoida videoni kotona.
MINÄ: *Mykistynyneenä* Sinä siis seuraat sitä?
KARHUMIES: Joo, se on ihan loistava.
MINÄ: *Kuulee vain taivaan porttien avautuvan ja enkelien laulavan*

Yksikään kaverini ei seurannut sarjaa. Perheeni naureskeli omituiselle kiinnostuksen kohteelleni. Tutut pudistelivat päätään. Ja yhtäkkiä vieressäni oli ihana mies, joka fanitti sarjaa yhtä paljon kuin minäkin. Se oli menoa, se.

Kuten kaikki hyvä, Buffykin päättyi aikanaan. Tarina on jatkunut sarjakuvina, joita en ole kuitenkaan saanut hankittua. Pitäisi varmaan, sillä tämä haastattelu varmisti minulle, miksi haluan yhä seurata Joss Whedonin uraa ja miksi aion tarkastaa hänen uuden sarjansa. Joss Whedon osaa kirjoittaa naishahmoja tavoilla, joista muiden käsikirjoittajien soisi ottavan oppia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

LinkWithin

Related Posts with Thumbnails