Friikit, nörtit, omituiset...normaalit?

Uusin Supernaturalin jakso pisti minut taas miettimään sekä omia kouluaikoja että ylipäätään omaa paikkaani sosiaalisessa ympäristössä. Kyseisessä jaksossa Sam ja Dean kävivät yhdessä monista vanhoista kouluistaan tutkimassa erikoisia tapauksia, joissa syrjitty oppilas oli hyökännyt kiusaajansa kimppuun kohtalokkain seurauksin. Takaumista kävi ilmi, että nuorella Samilla oli kyseisessä koulussa ollut ongelmia ilkeän öykkärin kanssa, joka purki omaa pahaa oloaan ja syrjäytyneisyyttään muihin.

Minähän kuulun niihin ihmisiin, jonka mielestä kouluvuosissa parasta on se, että ne ovat ohi. Mutta kun puhe kääntyy inhottaviin luokkatovereihin, muistojen pinnalle pulpahtavat naamat eivät suinkaan kuulu pahoinvoiville "huonojen perheiden" lapsille, joista suurimman osan kanssa olin oikeastaan kavereita. Toki heidänkin joukossaan oli muutama ilkimys, mutta heidän tekonsa olen pystynyt asettamaan jonkinnäköiseen perspektiiviin. Minun kouluaikojeni kirouksena olivat ne "normaalit", "suositut", moraalista ylemmyyskompleksia potevat tytöt ja pojat, jotka elivät siinä käsityksessä, että on heidän asiansa kertoa muille miten näiden tulee elää elämäänsä.

Minun silmissäni juuri nämä "suositut" tyypit ovat aina olleet niitä friikkejä, ulkopuolisia, omituisia kummajaisia, joiden maailmankatsomus ja elämäntapa on outoa ja vierasta. Siksi olen joka kerta yhtä hämilläni, kun esimerkiksi jossain TV-sarjassa esitetään Tähtien Sotaa siteeraava, sarjakuvia lukeva, kauhuelokuvia katsova ja metallia kuunteleva ihminen jonain kummajaisena, jonka "pelastukseksi" koituu se, että hän "pääsee" niin kutsuttuihin suosittujen ihmisten porukoihin ja hänen elämänsä keskipisteeksi muodostuvat muoti, biletys, TOP 40-musiikki, tosi-TV ja ihmissuhdekuvioiden puinti vaniljamokkalaten äärellä. Kenen täysjärkisen ihmisen haaveena on muka muuttua tuollaiseksi? En voi kuvitellakaan.

Omaksi onnekseni olen onnistunut pysymään samanlaisena friikkinä jollainen olin silloin kouluaikoinakin. Ero menneeseen on, että nykyään sillä ei ole mitään väliä, mitkä kiinnostuksen kohteeni ovat tai eivät ole. Ne ihmiset, joille minä olin joskus punainen vaate, eivät ole olleet osa elämääni moneen vuoteen. Ja hyvä niin.

Madonna tulee Suomeen

Nyt se on kai varmistunut. Popin kiistaton ja kruunaamaton kuningatar, Madonna, tulee Suomeen ensi kesänä!

Minä en voi todellakaan sanoa olevani mikään kova Madonna-fani, taidan omistaa kaksi hänen levyään ja tunnen hyvin vain hittikappaleet. Mutta Madonna oli tärkeä ja lähtemätön osa lapsuuttani. Hän oli pienelle tytölle se cool pop-tähti, jota imitoitiin peilin edessä hiusharja mikrofonina ja äidin hame päällä. Myöhemmin muistan, miten katsoimme koko perheen kanssa PTV-kanavan erikoisesityksen Madonnan suurta kohua herättäneestä "Justify My Love" -videosta, joka joutui Music Televisionin mustalle listalle ja joka nostatti aaltoja aina Vatikaanissa asti. Ja "Like a Prayer" -biisin tahtiin pistettiin limudiskossa jalalla koreasti ja ihmeteltiin, miksi siitäkin videosta kohistiin niin kovin.

Kai ne liput on hankittava.

Tässä tuo kohua herättänyt video, tehty aika loistavalle biisille.



Ja tässä yksi omista Madonna-suosikeistani, hieman unohduksiin painunut hitti vuodelta 1986:

Ne toiset kengät!

Minä sitten ostin myös ne toiset kengät! Viimeinen pari, rajusti alennetut ja minun kokoani! Ei tällaista tapahdu kuin kerran vuosikymmenessä!

Pari numero 1 on merkkiä Vagabond. Ne ovat mustat, matalakantaiset, hieman juhlavammat kengät. Eivät siis mitkään erikoiset, mutta minulla ei ollut tuollaisia peruskenkiä! Nyt on.


Pari numero 2 on merkkiä Esprit. Niissä on noin 5 cm korko, kiva solki kärjessä ja ne ovat väriltään harmaat. Ja minusta tosi nätit.


EDIT: Kuvat, olkaa hyvät!

Jännä päivä

Tänään oli jotenkin sellainen päivä, joka ei kai loppujen lopuksi ollut kovinkaan erikoinen, mutta joka jotenkin tuntui erilaiselta. Töissä meni aika hyvin, sain kehuja yhdestä projektista jota olen ollut mukana työstämässä ja se tuntui mukavalta. Sain myös ostettua Karhumiehelle ja minulle liput perjantaiselle keikalle, jossa erään kaverimme bändi soittaa. Lisäksi työkaverini kehuivat asukokonaisuuttani, johon kuului muun muassa uusi musta-harmaa kuviollinen tunika.

Mutta kaiken huipuksi kävin töiden jälkeen kaupungilla ja kävelin kenkäkaupan ohi. Ja mitä siinä minua odottikaan? Hyvännäköiset, minun kokoani (42, ei siis mikään itsestäänselvyys) olevat kengät puoleen hintaan alennettuina! Pakkohan ne oli ostaa. Eikä tässä vielä kaikki, löysin vielä toiset, myös alennetut, hyvännäköiset, omaa kokoani olevat kengät. TOISET! Mutta niitä en hankkinut ja nyt kaduttaa. Pitääpä kipaista huomenna katsomassa, josko ne olisivat vielä siellä minua odottamassa.

Neljännen kansion kuvahaaste

Bisquits haastoi minut neljännen kansion kuvahaasteeseen, joka kuuluu näin:
1. Mene kuvakansiosi (tai missä ikinä säilytätkään kuviasi) neljänteen alakansioon.
2. Valitse sieltä neljäs kuva.
3. Postaa kuva blogiisi ja kerro samalla kuvan tarina.
4. Haasta neljä ihmistä.


Tämä kuva on otettu opiskeluaikoina, ainejärjestömme Halloween-bileissä. En edes muistanut, että tämä löytyy Photobucket-kansiostani, mutta siellä se oli. Tästä kuvasta tulee paljon muistoja mieleen, sillä se ajoittuu oman elämäni kannalta erittäin onnelliseen ja muistorikkaaseen aikaan. Olin juuri päässyt opiskelemaan sitä ainetta, mitä halusin opiskella, olimme aloittaneet seurustelun Karhumiehen kanssa noin puoli vuotta aikaisemmin ja olin muutenkin alkanut löytämään paikkaani maailmassa. Elämä hymyili.

(Naamat sotkettu kuvassa olevien yksityisyyden suojelemiseksi.)

Minä haastan tähän mukaan Maurelitan, Schizoblogin Jannen, Beyond Contemporaryn Bean sekä Sugar Kanen.

Ystävät hämärän jälkeen

Silloin tällöin tulee nähtyä elokuva, joka jää kummittelemaan ajatuksiin pitkään sen näkemisen jälkeen. Stephenie Meyerin Twilight-kirjasarjan ja sen ensimmäisen kirjan pohjalta tehdyn elokuvan kimaltelevan muovisen teinivampyyrimaailman keskellä asustaa John Ajvide Lindqvistin kirjaan pohjautuva ja hänen itsensä käsikirjoittama Ystävät hämärän jälkeen (alkup. Låt den rätte komma in). Jonnekin 1970-80 -luvun taitteen talviseen tukholmalaislähiöön sijoittuva tarina kertoo ujosta ja hiljaisesta, kiusaajien piinaamasta 12-vuotiaasta Oskarista ja naapuriin muuttavasta samanikäiseltä näyttävästä Eli-tytöstä, joka pian paljastuu joksikin aivan muuksi kuin ihmiseksi.

Elokuvaa on hyvin vaikea kuvailla sanoin, sillä sen teho perustuu tunnelmaan, ääniin, kuviin, ja talvisen pohjoismaisen duunarilähiön ilmapiiriin. Oskaria esittävä Kåre Hedebrandt on koskettava omiin maailmoihinsa uppoutuneena poikana, jonka lapsuus loppuu sitä mukaa, mitä paremmin hän tutustuu Eliin.

Tunnistin Oskarin hiljaisessa, haaveilevassa ja ulkopuolisessa olemuksessa paljon itseäni tuon ikäisenä. Minäkin haaveilin tutustuvani taruolentoihin ja toivoin mielessäni joka päivä, että luokkamme hirmuhallitsijat sairastuisivat tai yksinkertaisesti katoaisivat elämästäni. Onneksi en kuitenkaan joutunut kokemaan samanlaisia kamaluuksia kuin mitä Oskar joutuu kestämään Molliksi, Pilliksi ja Pullaksi heti päässäni ristimieni kusipäitten käsissä. Loppukohtauksen aikana tunsin suurta tyydytystä Oskarin ja Elin puolesta, täysin järjen ja yhteiskunnan opettamien arvojen vastaisesti. Oli lohduttavaa kuulla elokuvateatterin hämärässä useampia "Jes! Hyvä! Hienoa" -tokaisuja.

Minulla on nyt kirjaston varausjonossa sekä Stephenie Meyerin "Twilight" että "Låt den rätte komma in". Katsotaan, kumpi tekee suuremman vaikutuksen.

Yksi pökkelö voi pilata koko motin

Televisiosarjat ovat mielenkiintoisia. Jatkuvat juonet, useat henkilöhahmot, vaihtuvat käsikirjoittajat, eri ohjaajat, näyttelijät, tuotantoyhtiöt ja kanavat hämmentävät kaikki yhtä soppaa josta pitäisi saada jotain aikaiseksi. Niin monta liikkuvaa osaa, josta pitäisi saada yksi hyvä kokonaisuus. Se ei ole helppo tehtävä.

Olen aikaisemmin kertonut Supernaturalin melko onnettomasta historiasta toistuvasti esiintyvien naishahmojen suhteen. Tähän mennessä olen aina syyttänyt epäonnistumisesta käsikirjoittajia ja tuottajia, eli sarjan taustajoukkoja. Näyttelijät ovat mielestäni tehneet parhaansa, mutta minkäs teet kun materiaali on paskaa?

Nyt, ensimmäistä kertaa koko sarjan aikana ja täysin tapojeni vastaisesti, olen tullut siihen tulokseen että ongelmani Rubyn suhteen johtuu näyttelijästä. Hahmo on jotakuinkin OK, sillä on oma funktionsa ja pieninä annoksina se toimii suhteellisen mukiinmenevästi. Mutta sitä esittävä Genevieve Cortese (jota voi ihastella myös sunnuntai-iltapäivisin Nelosella) on kaikkea muuta kuin OK.

Minä niin haluaisin kannustaa kaikkia niitä nuoria naisia, jotka uskaltautuvat ottamaan vastaan rooliin Supernaturalissa, sarjan fanit kun osaavat olla todella julmia - minä mukaanlukien. Mutta nyt en vain pysty. Rubyn pitäisi olla manipuloiva, seksikäs, viettelevä demonitar ja näyttelijä on tylsä, puumainen, epäselvästi puhuva puupökkelö. Minä näen taustalla olevan käsikirjoituksen ja sen tarkoituksen, mutta näyttelijätär onnistuu lahjattomuudellaan torpedoimaan nämä molemmat joka ikisessä kohtauksessa.

Onneksi demonit vaihtavat ruumiita. Toivoa sopii, että tämän naisen kohdalla käy niin mahdollisimman pian.

Guinness sateenkaarirakkauden asialla

Mitä voimme todeta tästä törkeän esineellistävästä ja seksistisestä mainoksesta? No sen, että nuo pojat voisivat jo lakata huijaamasta itseään ja toisiaan. Mikäli tarvitsee kaksi kaveria mukaansa treffeille yhden naisen kanssa, niin eiköhän se ole selvä että se nainen on siinä vain kulissina. Vai mitä? Oman homoseksuaalisuuden tukahduttaminen aiheuttaa paitsi psykologista haittaa itse tukahduttajalle, myös kärsimystä kanssaihmisille tuottamalla tällaisia mainoksia.

Rakastakaa itseänne ja toisianne. Juuri sellaisina kuin olette. Ja säästäkää meidät vastaisuudessa tällaiselta sonnalta.

Huumeita! Vai mausteita?

Maailman taloustilanne, Yhdysvaltain uusi presidentti, Gazan alueen tilanne sekä juuri julkistetut Oscar-ehdokkaat eivät ilmeisesti ole tarpeeksi kiinnostavia aiheita.

Nyt on lehtien pitänyt kaivaa esiin kaksi vuotta vanha kuva huippumalli Suvi Koposesta, jossa hän istuu samassa huoneessa minigrip-pussin kanssa.

Mutta se minigrip-pussi sisältää marihuanaa! Tai oreganoa, kuva kun on otettu keittiössä. Itse veikkaisin kuivattua basilikaa.

Kamala narkkari. Hyi olkoon. Minäkin työskentelen samassa talossa, jossa myydään alkoholia. Olen nyt jo aivan päihtynyt.

Peli menetetty

Voi tyttökulta. Ei se sinua katsele!


(Lähde: Vintage Ads)

Spotify

Kuten monet muut ovat jo todenneet, Spotify on aivan ylivertainen tapa kuunnella ja jakaa musiikkia. Minulla on vain valitettavasti sen suhteen yksi ongelma, eli en saa ladattua sitä työkoneelleni. Spotifyn pitäisi pikimmiten kehittää myös selaimella toimiva versio. Koska kotimme musiikkitapetti on ensisijaisesti Karhumiehen hallussa ja työpaikka on ainoa paikka, jossa yleensä kuuntelen musiikkia tietokoneelta, tämä valitettavasti vähentää käyttöäni huomattavasti.
Tämä ei ole silti estänyt minua kokoamasta paria hauskaa soittolistaa, jonne kaikki halukkaat voivat mennä heittelemään musiikkisuosituksiaan. Ensimmäinen on uusi versio Deezerissä käyttämästäni "When I Was a Kid" -listasta, jonne olen koonnut lapsuuteni ja nuoruuteni musiikkitapettia. Häröä kamaa luvassa. Mukana myös pari lapsuuden TV-sarjan lyömätöntä tunnaria. Sinne vaan fiilistelemään, kaikki 1970-80 lukujen taitteessa syntyneet!

Toinen on sitten yleisluontoisempi "Anzi"-lista, jonne olen koonnut omia suosikkejani ja jonne voi käydä tiputtelemassa suosituksia. Uutta musiikkia otetaan aina mielellään vastaan!

Koska käytän Spotifyn ilmaisversiota, jonne sain kutsun kärsivällisesti jonottamalla, ei minulla ole tällä hetkellä kutsuja jaettavana. Ehkä saan niitä jossain vaiheessa, en ole ihan varma miten ilmaisversion käyttäjille annetaan noita kutsuja.

Vakka on kantensa valinnut

Kaikkien suomalaisten kotiäitien pyyteetön esitaistelija Nina Mikkonen on taas osoittanut, kuinka hyvin hän ja miehensä Timo T.A. oikein sopivatkaan yhteen. Lastentarhoja verrataan Natsi-Saksaan ja lasten (ja sitä kautta myös naisten) paikka on kotona.

Jaksan kerta toisensa jälkeen hämmästellä tämän naisen räikeää tekopyhyyttä. Hän puhuu perheestä Jumalan määräämänä täydellisen onnen tyyssijana, jota ei kenenkään ihmisen tulisi hajottaa. Kuitenkin hänen oma perheensä sai alkunsa siitä, kun hän itse hajotti toisen naisen avioliiton. Niinkö pyhä ja tavoittelemisen arvoinen se perhe on, että sen saamiseksi ovat kaikki keinot sallittuja?

Jos hän ja hänen miehensä haluavat kasvattaa lapsistaan epäsosiaalisia, luutuneita arvoja kannattavia mamiksia, niin siitä vaan. Minä en heidän oppejaan tule kuitenkaan seuraamaan.

EDIT: Nina Mikkosen vaahtoamista voi katsoa täältä noin 13:nnen minuutin kieppeiltä alkaen.

Mä kaupunkilaistyttö oon

Viikonloppu meni kavereiden muuttoapuna Sipoossa. He muuttivat upouuteen omakotitaloon uudelle asuinalueelle, jossa ei ole vielä muita naapureita. Talo on kiva ja toimiva, molempien työmatkat ovat varsin kohtuulliset, ja ympärillä on paljon tilaa heidän kahdelle koiralleen. Linja-autotkin menevät melko läheltä. Lisäksi ympärillä on paljon kauniita ja tilavia omakotitaloja hienoine pihoineen.

Mutta niin mukavalta kuin alue vaikuttikin ja niin hyvin kuin ymmärrän joidenkin ihmisten viihtyvän sellaisilla omakotitaloalueilla, niin minun oli pakko todeta etten näe itseäni asumassa siellä. Minä olen kaupunkilainen. Minä viihdyn parhaiten kerrostalossa, palveluiden, ravintoloiden, baarien, elokuvateattereiden ja kahviloiden lähellä. Niin se vain on. Enhän edes omista autoa, vaikka ajokortti löytyykin.

Kuusi asiaa minusta

Enpä ole taas aikoihin tehnyt mitään meemejä, joten tartun Maurelitan haasteeseen. Tässä siis kuusi asiaa minusta:

1. Yksi varmimmista tavoista lopettaa keskustelu kanssani lyhyeen on kuvitella, että periaatteen vuoksi eri mieltä oleminen on älykkyyden osoitus. En voi sietää sellaista! Minun mielestäni keskustelun tarkoituksena on aitojen mielipiteiden vaihtaminen, ei toisten ihmisten käyttäminen omiin egorunkkaustarpeisiin.

2. Rakastan kauhua lajityyppinä. Lapsena luin peiton alla silmät kiiluen kummitustarinoita, nykyään saan kauhufiksini lähinnä elokuvista ja televisiosta. Viime viikon aikana olen myös onnistunut koukuttautumaan Dead Space -nimiseen konsolipeliin.

3. Olen feministi ja ylpeä siitä. Tai ehkä oikeampi ilmaisu olisi "Tasa-arvo-nisti".

4. En halua asua maalla. Olen syntyperäinen helsinkiläinen ja olen lähes aina asunut kerrostalossa kaupungin keskustassa. Minun on hyvin vaikea kuvitella itseni asumaan omakotitaloon jonnekin Vanhaslandiaan.

5. Olen asunut Suomen lisäksi Yhdysvalloissa, Belgiassa, Saksassa, Itävallassa ja Ranskassa. Ruotsissa olen viettänyt yhden kesän. Suomessa olen asunut Helsingissä, Espoossa ja Turussa.

6. Supernatural on mielestäni paras TV-sarja tällä hetkellä. Sarjan neljännen kauden toisen puoliskon jaksot alkoivat Jenkeissä tällä viikolla. Suomessa sarjan kolmannen kauden jaksot alkavat huhtikuussa SubTV:llä. Sarjan kaikki kolme ensimmäistä tuotantokautta ovat saatavilla DVD ja Blu-Ray -julkaisuina.

Tennisheviä On The Rocksissa

Tänä iltana on luvassa taatun hyvää meininkiä kunnon kasarityyliin, kun Brother Firetribe vetää keikan Helsingin On The Rocksissa.

Olen diggaillut bändiä heidän ensilevystään asti. Musiikki on energistä, niin kuin 1980-luvun hard rockista vaikutteensa saaneen musiikin pitääkin olla, se vedetään hyvällä asenteella ja kieli ehkä ihan pikkuisen poskessa. Ja kun kitaraa soittaa Nightwishin Emppu Vuorinen, ei voida mennä kovinkaan pieleen.

Tulee taatusti hyvä keikka!

(Termi "Tennishevi" on bändin itsensä keksimä. Brother Firetribe = Veli Paloheimo)

God bless you please, Mrs. Robinson, heaven holds a place for those who pray...

Juuri kun pääsin kirjoittamasta Calvin Kleinin uudesta oksettavasta kampanjasta, Jezebel toi eteeni toisen aiheen, joka saa vereni aina kiehumaan. Miksi yhteiskunnassamme alaikäisen pojan ja aikuisen naisen välistä seksuaalista suhdetta pidetään vähemmän paheksuttavana kuin vastaavaa suhdetta alaikäisen tytön ja aikuisen miehen välillä?

Jezebel siteeraa Rolling Stonen artikkelia, jossa koulun naispuolisen liikunnanopettajan kanssa suhteessa ollut nuori mies puhuu ahdistuksestaan ja hyväksikäytetyksi tulemisen tunteestaan. Ja mitä hänen kaverinsa vastasivat?

"We couldn't believe it...we were still virgins, and he was hitting it with teachers! It was pretty fucking sweet."

Satuin kerran näkemään televisiosta elokuvan Populäärikultturia Vittulajänkältä. Elokuvassa on kohtaus, jossa tukevassa humalassa oleva noin viisikymppinen nainen ottaa 15-vuotiaan päähenkilön väkisin eräiden juhlien aikana. Lyhyeen kohtaukseen ei liittynyt väkivaltaa, mutta hintelästä teinipojasta ei ollut vastusta aggressiiviselle ja kookkaammalle vanhemmalle naiselle.

Kohtauksen päätyttyä poika istui hiljaa paikoillaan hymyttömänä, täristen, ja poistui huoneesta pää painuksissa. Minua ahdisti tämän pojan puolesta aivan hirveästi, niin fiktiivinen kuin hän olikin. Kun purin ahdistustani Karhumiehelle, kuulin hänen suustaan lauseen, jota en vieläkään voi oikein uskoa todeksi: "Älä nyt viitsi. Kaikkihan tietävät, että jokaiselle teini-ikäiselle pojalle olisi unelmien täyttymys päästä muhinoimaan vanhemman naisen kanssa." Voitte arvata, että tätä tokaisua seurannut riita ei ollut ainakaan minun osaltani kaunista kuultavaa.

Miksi näin on? Miksi, vaikka nainen on tämäntyyppisissä tilanteissa vanhempi, kokeneempi ja monissa tapauksissa myös fyysisesti vahvempi, hänen ei katsota olevan yhtä vaarallisen ja syyllisen kuin vastaavassa tilanteessa olevan miehen? Eräs ystäväni nosti esiin teorian, että yhteiskunnassamme miehiä ja poikia ei vieläkään suostuta näkemään uhreina seksuaalisessa mielessä ja naisia ja tyttöjä ei vastaavasti suostuta näkemään aggressiivisina osapuolina. Oli totuus mikä tahansa, mitä seksiin tulee niin nainen on yhä yhteiskuntamme räikeän epätasa-arvoisissa silmissä aina passiivinen uhri ja mies aina aktiivinen metsästäjä.

Jälleen on todettava, että tasa-arvo ei ole sitä että vanhat asetelmat käännetään päälaelleen. Oikeasti tasa-arvoinen yhteiskunta kohtelee kaikkia samalla tavalla, niin hyvässä kuin pahassa. Nainen voi olla seksuaalisesti aggressiivinen raiskaaja ja hyväksikäyttäjä siinä missä mieskin. Ja huolimatta siitä, mitä pojat keskenään toisilleen mahtailevat, myös mies voi olla uhri.

Tasa-arvoa vai tasapuolista alistamista?

Bisquits toi esiin Calvin Kleinin uuden mainoskampanjan, jossa pelkkiin alushousuihin puettu, selvästi alipainoinen nuori mies on yltä päältä rivojen, herjaavien ja seksuaalisesti halventavien tussipiirrosten ja -tekstien peitossa.

Naiset ovat joutuneet tällaisen esineellistämisen kohteeksi jo vuosikaudet, nyt taitaa olla miesten vuoro. Sanooko feministi-Anzi nyt että "Jee, saavatpa ne sikamiehet maistaa omaa lääkettään!"? Ei sano. Ei todellakaan.

Epätasa-arvoa ja ihmisen esineellistämistä lietsovien asetelmien kääntäminen toisinpäin ei poista niitä ongelmia, joita nämä asetelmat aiheuttavat. Se, että nuorista miehistä tehdään seksiobjekteja ja että yhä useampi nuorukainen kärsii syömishäiriöistä, ei ole merkki tasa-arvon toteutumisesta. Se on merkki yhteiskunnan epäonnistumisesta.

Miten selvität Rubikin kuution

Mies selvitti Rubikin kuution 26 vuoden yrittämisen jälkeen.

Ihailtava suoritus. Minä selvitin Rubikin kuution lapsena noin puolessa tunnissa. Ai miten? No irrottamalla tarrat ja liimaamalla ne uudestaan toivomaani järjestykseen! Omasta mielestäni olin kovinkin fiksu keksiessäni tällaisen ratkaisun. Äitini, jolle kuutio kuului, oli hieman toista mieltä. Sattuuhan noita.

Naudanliha Bourguignon

Kaipaatko hyvää reseptiä sunnuntai-illalliselle?

Muista: " Johdonmukaisuus on antenni. Jos kokki tämä ruokalaji ja kastike ei ole paksu, vain vähentää sitä hieman yli liekki, kunnes suurus tapahtuu."

Tämä on tärkeää.

Pelimies on outo mies?

Yksi vakituisessa parisuhteessa ja naimisissa olemisen monista hienoista puolista on se, että voi rauhassa ja avoimesti suhtautua tällaisiin blogeihin terveen huvittuneesti. Vaikka totta puhuen minä en oikeastaan edes kunnolla ymmärrä, mitä sen kirjoittaja oikein ajaa takaa. Ettäkö ainoastaan rikkaat, iskuoppaiden neuvoja orjallisesti seuraavat miehet saavat naisia? Täh? Onko minulta nyt mennyt jokin ohi? Saman ajattelutavan mukaan ainoastaan Cosmopolitanin neuvoja orjallisesti seuraavat naiset saavat miehiä.

Tietenkin voisin hermostua blogin ihmeellisen vanhakantaisista asenteista, sen räikeästä seksismistä tai yksiviivaisesta ajattelutavasta (assarilta apua pyytävä nätti opiskelija haluaa automaattisesti seksiä, just joo), mutta enpä taida. Kokemus on opettanut, että paras tapa suhtautua tämänlaisiin juttuihin on joko olla kiinnittämättä niihin mitään huomiota tai käyttää niitä aivojumppana.

Joku kaunis päivä varmaan tapaan jonkun näistä "pelureista" oikeassa elämässä ja hän voi sitten selittää minulle yksityiskohtaisesti, miten näiden iskujuttujen pitäisi toimia. Koska ehkä minulla on jokin luontainen pelimies-immuniteetti tai ehkä minulla vain on sen verran itsekunnioitusta että "huora", "lehmä", "lutka" ja "narttu" -sanoja käyttävät miehet ovat aina olleet minulle automaattisesti ilmaa.

Ja onneksi mahdollisimman ei-pelurin kanssa naimisissa olevan naisen ei todellakaan enää tarvitse miettiä tällaisia asioita.

Verta jäällä

Nyt kun pakkanen on kiristynyt, aurinko paistaa ja luonnonvedet jäätyvät, monet ystävät ja tuttavat puhuvat posket innosta hehkuen luistelusta ja luistelemisen ihanuudesta. Minulle taas ajatus luistelemisesta ja luistimista tuo mieleen pelkkiä painajaisia.

Vihasin luistelua lapsena. En osannut, en pysynyt pystyssä. Minulla ei ollut kunnon luistimia, en ymmärtänyt miten niiden perkeleen rumien vimpaimien kanssa olisi pitänyt kyetä tekemään yhtään mitään ja vanhempani eivät vieneet minua lapsena kanssaan luistelemaan. Sen sijaan he pakottivat minut hiihtämään, sarjassamme "Tämän teen omien lasteni kanssa täysin eri tavalla, osa 1".

Ala-asteen liikunnanopettajamme oli ylipainoinen, epäreilu, täysin vailla minkäännäköisiä pedagogisia taitoja oleva veemäinen akka, joka häpeämättömästi suosi luokkamme supertäydellisiä, ylisuorittavia telinevoimistelijatyttöjä. Etenkin luistelutunnit olivat yhtä kidutusta. Opettajamme oletti kaikkien automaattisesti osaavan luistella, joten minkäännäköistä opastusta ei saatu. Piti vain itkua niellen potkia muiden perässä ja purra hammasta, kun yritti pysähdystä, käännöstä, tai - luoja paratkoon - takaperin luistelua. Mikäli pyllähti perseelleen jäälle tai törmäsi lumikinokseen, sai kuulla olevansa itse syypää sekä tietenkin laiska ja saamaton vätys. Muiltakin kuin opettajalta.

Minä, joka opin uimaan kolmivuotiaana ja hakkasin ne supertäydelliset ylisuorittavat telinevoimistelijatytöt uinnissa 6 - 0, muistan hyvin miten uimaopetukseen paneuduttiin heidän kohdallaan oikein huolella. Mutta luistelua ei tarvinnut kenellekään opettaa, sillä supertäydelliset ylisuorittavat telinevoimistelijatytöt osasivat sitä jo. Muista oppilaistaan liikunnanopettajamme viis veisasi.

Vieläkin kuulen hänen kimittävän, inhon väristyksiä aiheuttavan äänensä kun kävelenkin luistinradan ohi.

Nyt aikuisena olisi ehkä kuitenkin aika päästää menneestä irti ja uskaltautua radalle. Uskaltauduinhan myös kuutisen vuotta sitten hiihtoladulle vuosikausien tauon jälkeen. Kokemus oli ihan positiivinen, kun sain vihdoin ja viimein edetä omaan rauhalliseen tahtiini.

Joten mitäpä jos hankkisin kunnolliset, lämpimät, ei-puristavat luistimet, pukisin lämmintä ylle ja lähtisin jäälle haistattamaan sille sadistiselle menneisyyden akalle pitkät? Se saattaisi olla jopa ihan kivaa.

Morsian

Välillä kuulee itseään fiksuina pitävien ihmisten suusta kotimaista draamaa parjaavia kommentteja, joiden sisältö on se, että jokin ei voi olla hyvää koska se on suomalaista. Että se suomalaisuus muka tekisi elokuvasta tai TV-ohjelmasta automaattisesti huonon. Näinhän ei asia ole. Suomessa tuotetaan etenkin television puolella paljon laadukasta tavaraa.

Katsoin juuri jakson MTV3:n uudesta draamasarjasta Morsian, ja sen perusteella en valitettavasti voi lukea sitä laadukkaitten sarjojen joukkoon. Aion antaa sille vielä mahdollisuuden, mutta elleivät tapahtumat ala pikkuhiljaa selvitä ja ellei se perhanan päähenkilö kasvata itselleen selkärankaa, niin enpä taida jaksaa katsoa. Oli raivostuttavaa seurata koko jakson ajan, miten Laura Birnin esittämä päähenkilö vain piipitti vienolla äänellä ja oli rasittavan sinisilmäinen ja avuton häntä niin selvästi komentelevien ja manipuloivien ihmisten edessä.

Toivoa sopii, että tämä sarja paranee edetessään.

Uusi vuosi, uusi ulkoasu

Katsokaa ja ihailkaa. Ja ihan itse olen askarrellut!

Candace Bushnell: One Fifth Avenue

Mikä onkaan parempi tapa saattaa vanha vuosi päätökseen kuin saattaa joulun alla aloittamansa hömppäkirja päätökseen? Candace Bushnell, joka tunnetaan parhaiten Sinkkuelämää-kirjan ja siihen perustuvan TV-sarjan äitinä, on se kevyen kirjallisuuden tähti, jota minä seuraan. En yleensä lue kovinkaan paljon nk. "chick lit" -kirjallisuutta, mutta Candace Bushnellin kirjojen hedonistisessa, korruptoituneessa, äveriäässä ja pinnallisessa maailmassa on sitä jotain.

En ole kohdannut yhdessäkään Bushnellin kirjassa yhtään ainoata päähenkilöä, josta olisin pitänyt. Sinkkuelämää-kirjan ja televisiosarjan (sekä myöhemmin elokuvan) henkilöt eroavat Carrie Bradshawta lukuun ottamatta niin rajusti toisistaan, ettei heitä voi edes verrata. Televisiosarjassa oli lukuisia miellyttäviä hahmoja, Carrie Bradshawta lukuun ottamatta, kyynisessä ja kylmässä kirjassa ei yhtäkään.

Candace Bushnell itse väittää olevansa vakava satiirinen antropologi, joka kertoo elämästä New Yorkin hienostopiireissä (joka hänen mukaansa on selvästi koko New York) juuri sellaisena, kuin se on. Ajatus on paitsi uskomaton, myös pelottava.

Hänen uusimman kirjansa, nimeltään One Fifth Avenue, henkilöt ovat kaikki toinen toistaan pinnallisempia, pyrkyrimäisempiä, säälittävämpiä, kyynisempiä, manipuloivampia ja kylmempiä. Toisista hahmoista pitää vain siksi, että he ovat vähemmän inhottavia kuin toiset ja ehkä hieman rehellisempiä. Bushnell kyllä sivaltaa muutamaa häntä julkisesti ja säälimättömästi haukkunutta sivustoa, kuten Jezebelin emoa Gawkeria, mutta ei mitenkään onnistu näyttämään näiden sivustojen arvostelujen olevan väärin kohdennettuja. Hänen hahmonsa ovat juuri niin kamalia ihmisiä, kuin mitä kirjassa Snarker-nimen taakse verhottu Gawker väittää heidän olevan. Tosin niin ovat Snarkerin bloggaajatkin.

Tämä liikaa rahaa omaavien itsekeskeisten kusipäiden ja pyrkyrien puolustelu on kuitenkin minulle se koukuttava tekijä Candace Bushnellin tuotannossa. Hänen kirjansa tarjoavat minulle häpeilemättömän omahyväisen keinon tarkastella maailmaa, joka on samaan aikaan kiehtova ja vastenmielinen. Hänen kirjojaan lukiessa tunnen oloni aina hieman paremmaksi ihmiseksi. Minun sydäntäni ei ole ainakaan vielä korvattu Louis Vuittonin logolla.