Hiihto ei ole penkkiurheilua

Olen yrittänyt. Olen istunut alas ja yrittänyt. Olen katsonut, olen opiskellut, olen miettinyt. Mutta silti en voi millään tasolla ymmärtää, miten hiihto voi olla joidenkin mielestä mielenkiintoinen penkkiurheilulaji. Mäkihypystä puhumattakaan.

Minä näen vain ison kasan ihmisiä sotkemassa ladulla. Jossain näkyy joku sauva, suksia vilahtelee ja ihmisillä on värikkäät trikoopuvut yllään. Joskus yritän bongata jonkun suomalaisen, mutta sinisiä trikooasuja on niin monella maalla, ettei sekään aina onnistu. Sitten saan lehdestä lukea kuinka maata järisyttävän hienoa on, että joku Aino-Kaisa voitti jonkun mitalin. Ja minä en vieläkään oikein tiedä, kuka se Aino-Kaisa on. Ei ilmeisesti ainakaan yksi niistä kymmenen vuoden takaisista doupatuista tyypeistä.

Entä mäkihyppy sitten? Tyyppi ottaa vauhtia, ponnistaa, hyppää, laskeutuu. Toinen tyyppi ottaa vauhtia, ponnistaa, hyppää ja laskeutuu. Kolmas tekee samoin. Ja neljäs. Joskus tuulee ja tulee lunta niin, että selostajien on pakko keksiä höpöteltävää samalla kun kamera näyttää mäkeä, jota ei edes näe kun lunta sataa ja tuulee niin kovaa. Mutta lähetys jatkuu, sillä ehkä kolmen tunnin päästä joku voisi jo päästä ottamaan vauhtia, ponnistamaan, hyppäämään ja laskeutumaan ja jos sitä ei päästä katsomaan, niin tulee kansalla suru puseroon. Jotkut niistä hyppääjistä myös hiihtävät. Nyt siellä menestyy kai yksi tyyppi, jonka sukunimi on sama kuin Karhumiehen etunimi. Siitä muistan, kuka hän on.

Onneksi kevät on jo ovella ja lumi sulaa kohta. Sitten voin taas ryhtyä pohtimaan, miksi yleisurheilu on jonkun mielestä kiinnostava penkkiurheilulaji.

Pushing Daisies

Olen täysin odotuksieni vastaisesti päätä pahkaa ihastunut SubTV:llä tiistaisin esitettävään Pushing Daisies -sarjaan. Tiesin sarjasta jonkin verran, mutta odotin sen olevan ällöttävää siirappista höttöä. Ilokseni huomasin, että se on kaikkea muuta. Se on raikas, hauska, koskettava ja hyväntuulisella tavalla erikoinen pikku sarja jossa on hassuja päähenkilöitä ja hupaisia juonenkäänteitä.


Sarjan on luonut ja sen yhtenä tuottajana toimii Bryan Fuller, joka on myös ollut mukana tekemässä Heroes-sarjaa sekä draamakomediaa Dead Like Me, jota ei ole koskaan esitetty Suomessa. Fullerin kädenjälki ja lyhytikäiseksi jääneen Dead Like Me -sarjan perintö näkyy Pushing Daisies -sarjassa sen hirtehisessä huumorissa ja suhtautumisessa kuolemaan. Kuolema on koko ajan läsnä ja olennainen osa sarjojen päähenkilöiden elämää, mutta siitä ja etenkin siihen johtavista seikoista revitään jatkuvasti huumoria. Ja miksi ei revittäisi? Kuolemalle, kuten kaikille elämän osa-alueille, pitää pystyä myös nauramaan. Ei se ole mikään pelottava asia, miksi olisi? Jokainen meistä lähtee täältä joskus.

Sarjaa katsoessa en voi myöskään olla ajattelematta Jean-Pierre Jeunet'n ja Marc Caron elokuvia. Delicatessen - herkuttelijoiden yö, Kadonneiden lasten kaupunki sekä Jeunet'n ohjaama Amélie tapahtuvat kaikki samanlaisessa idealistisen 1950-lukulaisessa, utopistisessa maailmassa, jossa päähenkilöt vaikuttavat normaaleilta vain siksi, että he ovat vähemmän outoja kuin muut henkilöt. Sarkastinen, hirtehinen, mutta samalla huvittavan dokumentaarinen ja monotoninen kertojanääni on myös suoraan Jeunet & Caron elokuvista, kuten on myös nopeasti kulkeva dialogi sekä omaleimainen, satukirjamainen värimaailma.

Pushing Daisies on piristysruiske, pala kesää tiistai-iltoja piristämään.

(Ja päähenkilöä Nediä esittävä Lee Pace on aivan mahdottoman ihana! :-))

Markkinavoimat heräävät blogeihin

Ylen uutiset kertoi eilen juuri sopivasti Bisquitsin kritisoimasta ilmiöstä, eli muotiblogien kaupallistumisesta ja siitä, miten yhä useammat kauneus- ja muotialan yritykset käyttävät blogeja ja sitä kautta myös bloggaajia markkinointitarkoituksiin.

En voi parhaalla tahdollanikaan kutsua itseäni muotitietoiseksi tai muotia seuraavaksi ihmiseksi. Päinvastoin. Olen töissä paikassa, jossa trendien haistaminen ja niiden seuraaminen on hyvästä, ja minä en ole vieläkään onnistunut edes avaamaan Vogue-lehteä nukahtamatta samantien. Luen yhtä-kahta muotiblogiksi luokiteltavaa blogia lähinnä sen takia, että ne sisältävät myös muita hauskoja juttuja.

Minun on siksi myös vaikea ymmärtää sellaista ilmiötä kuten esimerkiksi Ruotsissa on Ebba von Sydowin blogin kanssa käynyt ja Suomeenkin on rantautumassa. Kun Ebba kehuu jotain vaatetta, se loppuu kaupoista samantien. Ruotsi nyt on massakulttuurin ja etenkin massapukeutumisen luvattu maa, mutta eikö tämä nyt ole aika naurettavaa? Ei yhden ihmisen mielipiteellä voi olla noin suurta merkitystä!

Toisaalta, jos joku taho keksisi ruveta lähettämään minulle TV-sarjojen bokseja, elokuvia ja niiden oheiskrääsää sekä kutsuja ensi-iltoihin niin enpä kieltäytyisi. Mutta en todellakaan olettaisi tai edes haluaisi kaikkien lukijoitteni seuraavan minun makuani orjallisesti.

Sama postinumero, uusi jengi

Muistelen vielä silloin tällöin kaiholla niitä aikoja, kun täydelliseen laiskaan opiskelijan sunnuntaihin kuului maitokahvi, mehevä juusto-kinkku paahtoleipä ja MTV3:n hölmöt teinisarjat, kärjessä Beverly Hills, 90210. Brenda oli parempi kuin Kelly, Valerie oli parempi kuin Kelly, en ymmärtänyt miksi kaikki tytöt kuolasivat Dylanin ja Brandonin perään sillä Steve Sanders ja David Silver olivat kaikista ihanimmat. Etenkin David.

Nyt on tämäkin sarja saanut jatkoa. Osa vanhasta jengistä on yhä kuvioissa mukana, mutta suurimmaksi osaksi huomion keskipisteessä ovat uudet teinit. Ja mitä jää käteen? Ei paljon mitään. Beverly Hills, 90210 oli aikoinaan ensimmäisiä nimenomaan teini-ikäisille suunnattuja parhaan katseluajan draamasarjoja. Sillä ei pahemmin ollut kilpailijoita ja siksi se tuntui aikoinaan niin tuoreelta ja erilaiselta. Nykyään, kun televisio on teini-ikäisiä diivoja ja juonittelijoita pullollaan, alkuperäisen sarjan lämmittely tuntuu juuri siltä, lämmittelyltä.

Mutta Brenda tulee aina olemaan parempi kuin Kelly. :-)

Sä oot vaan kade

Kuinka monta kertaa olemmekaan elämämme aikana joutuneet kuulemaan tuon kommentin vastaukseksi johonkin argumenttiin? Ja joka kerta se tuntuu yhtä turhauttavalta. Sitäkö eri mieltä oleminen vain on? Kateutta? Kateus-kortin esiin vetäminen torpedoi keskustelun kuin keskustelun ja jättää lopulta kaikki osapuolet yhtä turhautuneiksi.

Nopeasti yhdeksi lempibloggaajakseni noussut Bisquits kirjoitti pari päivää sitten turhautumisestaan muotiblogeja vaivaavaan kilpailuviettiin ja sponsorihakuisuuteen. Heti tuli pari kommenttia moittien häntä kateelliseksi, kun hän ei saa mitään sponsoroituja juttuja.

Mistä tällainen ajattelutapa oikein kumpuaa? Millainen ihminen kuvittelee, että kaikki haluavat samoja asioita ja jos joku sanoo ääneen haluavansa jotain muuta, hän on vain kateellinen? Miksi on niin vaikea hyväksyä, että jotkut ovat vain eri mieltä asioista?

Toisaalta, ihmiset myös keksivät mitä omituisempia kateuden kohteita. Isämme työn takia minä ja siskoni olemme saaneet koko ikämme kuulla mitä hurjimpia spekulaatioita muka-rikkaasta suvustamme, jossa kaikki piehtaroivat rahassa ja lomamatkat tehdään ykkösluokassa lentäen. Siinä on turha selittää, että ökyily on meidän perheestämme aika kaukana ja että kyllä ne lomamatkat tehtiin ihan täpötäydessä autossa siskojen ärsyttävän räpätyksen tahdittamana. Kai joillekin riittää tieto siitä, että olemme asuneet paljon ulkomailla, jotta he kokevat oikeudekseen kehittää tarinoitaan.

Itse pyrin olemaan mahdollisimman vähän kateellinen, sillä se ei aiheuta muuta kuin mielipahaa. Ja tosiasiahan on, että huolimatta siitä kuinka paljon faktoja lyö pöytään, kateellinen ihminen löytää aina syitä myrkyttää ilmapiiriä kateudellaan. Joten paras on jättää heidät huomiotta.

Some say I've got a bad attitude, but that don't change the way I feel about you

Koin tänään kaksi valaistumista.

Ensinnäkin tajusin olevani vartalotyypiltäni pylväs enkä päärynä, kuten olin aina aikaisemmin kuvitellut. Tämän avulla taitaapi vihdoin ja viimein löytyä se sopiva hame ja mekko. Kiitos Trinny ja Susannah!

Toinen valaistuminen koski TV-sarjojen hahmoja. Tajusin, että vihani Dexter-sarjan Lilaa ja Supernaturalin Belaa kohtaan ei olekaan niin irrationaalista. Sille on ennakkotapauksia, jotka ovat hyvin toistensa kaltaisia. Inhollani on historia ja kuvio.

En voinut sietää Buffy, vampyyrintappaja ja Angel -sarjoissa esiintynyttä Drusillaa. Minusta hän oli rasittava, teennäinen ja epäuskottava. Buffyn olisi pitänyt iskeä vaarna sen verenimijän läpi jo sarjan alkuvaiheilla.

Lisäksi mieleeni muistui hahmo kaukaa 1990-luvun puolivälistä, joka tosin esiintyi silloisessa lempisarjassani vain yhden jakson verran. Hän on Salaisten kansioiden ensimmäisellä kaudella vieraillut Mulderin ex-tyttöystävä Phoebe. Kamala nainen, hyi olkoon!

Mutta mikä näitä naisia yhdistääkään? Vastaus on tummat hiukset, teennäinen tai teennäiseltä kuulostava brittiaksentti (miksi aina juuri brittiaksentti?) joka saa minut melkein repimään korvani irti, ylimielisyys, uskottavuuden rajoja hipova - ja usein täysin perustelematon - läsnäolo sarjassa sekä se, että hahmo on muka joku pahis, mutta on oikeasti vain todella rasittava ja säälittävä.

Tämä on ihanaa! Kun tästä lähtien tämänkaltainen hahmo ilmestyy TV-ruutuun, minun ei enää tarvitse antaa sellaiselle mahdollisuutta ja pettyä karvaasti. Voin siirtyä suoraan inhoamisvaiheeseen ja sitten ehkä yllättyä positiivisesti. Huomaan jo harmaiden hiusten vähenevän! :-)

Olivian ennakkoluulot

Uusimmassa Oliviassa on hauska ja mielenkiintoinenkin juttu, jossa luvataan ratkaisuja kaikkiin ongelmiin. Eräs ongelma oli: Miten naapurista kuuluvaan väkivaltaan voi puuttua? Vastaus oli sinänsä mielestäni oikein asiallinen, eli pahassa tilanteessa pitää soittaa poliisit eikä mennä itse väliin ja ottaa asia jälkeenpäin uhrin kanssa puheeksi kahden kesken. Mutta vastauksesta käy ilmi, että väkivaltatilanteen oletetaan olevan nimenomaan perheväkivaltatilanne jossa nainen on uhrina.

Jos puhuminen tuntuu liian vaikealta, naapurille voi antaa vaikka Naisten linjan esitteen.

Entä jos kyseessä on aikuisen lapseen kohdistama väkivalta? Tai naisen harjoittama väkivalta miestä kohtaan? Tai aikuisen lapsen iäkkääseen vanhempaansa kohdistama väkivalta? Tai vaikka ihan perinteinen ryyppyporukan puukkohippa? Naisten linjan esitettä vaan luukusta sisään ja homma on sillä selvä, vai?

Naisten kokema perheväkivalta on aina ajankohtainen ja vieläkin arka aihe ja on hyvä, että sitä koskevia tabuja uskalletaan rikkoa. Mutta se, että naiset maalataan aina uhreiksi, ei ole mielekästä saati totuudenmukaista. Yhteiskunnassamme tapahtuva väkivalta on paljon moninaisempi ongelma kuin pelkkä ilkeän miehen avuttomaan naiseen kohdistama raivo neljän seinän sisällä.

(Leffavisa tuossa alla on nyt päivitetty kaikkine vastauksineen. Kuinka monta arvasit edes sinne päin? ;-)

Mielipiteet, miksi ne ovat niin vaikeita?

Luin juuri Sofi Oksasen haastattelun, jossa hän puhuu Suomen oudosta keskustelukulttuurista. Oksanen sanoo:

Suomessa on outo keskustelukulttuuri. Jos on eri mieltä jonkun kanssa, niin hirveän monen ihmisen mielestä se tarkoittaa jompaa kumpaa: on joko kateellinen tai erikoisuuden tavoittelija.

Allekirjoitan Oksasen mielipiteen täysin. Vaikka toisaalta inhoan syvästi sellaistakin keskustelukulttuuria, jossa ollaan eri mieltä eri mieltä olemisen vuoksi, niin sellainen pohjoismaalainen, passiivis-aggressiivinen, konflikteja välttelevä konsensushakuinen hyssyttelykulttuuri on vähintään yhtä raivostuttava ja turhauttava.

Minulta lentää mielipiteitä, välillä painokkain äänensävyin ja välillä hyvin intensiivisesti. Pahin vastaus, jonka voin saada vaahtoamiseeni, on joko "Hei Anzi, rauhotupas nyt vähän." tai hyttysen ininää muistuttava "Niin, siis joo, tota, siis, ynh, ynh... ootsä ihan oikeassa. Joo. Vaihdetaan puheenaihetta."

Ei vaihdeta. Minulla on mielipide ja minä sanon sen. Sinulla on myös mielipide ja sinä sanot sen. Jos sinun mielipiteesi on eri kuin minun, niin OK. Ja ei, minä en rauhoitu. Minä pöyristyn.

(Ja hei, kyllä ainakin pari noista leffoista pitäisi tietää. Ei minulla nyt NIIN outo elokuvamaku ole. )

Elokuvavisailua, ei saa luntata!

Kaveri heitti tällaisen Facebookissa. Oli niin hupaisa, että jaan sen kaikkien kanssa.

1. Valitse 10 - 15 lempielokuvaasi.
2. Hae IMDB:stä tai vastaavasta jokaisesta elokuvasta yksi sitaatti.
3. Kokoa ne postaukseksi.
4. Kun joku arvaa oikein, kirjoita elokuvan nimi ja oikein arvanneen nimi sitaatin jälkeen.
5. EI HUIJATA! Ei googleteta tai käväistä IMDB:ssä, tai muutakaan sellaista. :-)
6. Arvaukset kommenttilaatikkoon.

Anzin sitaatit, jotka ilmentävät hänen ilmiömäistä elokuvamakuaan:

1. "And last week I saw Cameron Diaz at Fred Segal, and I talked her out of buying this truly heinous angora sweater. Whoever said orange was the new pink was seriously disturbed. "
Blondin kosto (Legally Blonde) - Persson

2. "You ever have that feeling where you're not sure if you're awake or still dreaming?"
"All the time. It's called mescaline, it's the only way to fly. "
The Matrix - Persson

3. "Life, every now and then, behaves as though it had seen too many bad movies, when everything fits too well - the beginning, the middle, the end - from fade-in to fade-out."
Paljasjalkakreivitär (The Barefoot Contessa)

4. "It's that girl from the boardwalk. Is she one of them?"
"She's one of them! And don't tell me it doesn't make her a bad person, Mike."
The Lost Boys

5. "Mother! I've turned the cooling unit back on. Mother!"
"The ship will automatically destruct in "T" minus five minutes."
"You... BITCH!"
Alien - kahdeksas matkustaja (Alien) - Karhumies

6. "Sometimes you have to show a little skin. This reminds boys of being naked, and then they think of sex. "
Clueless

7. "Maleficent doesn't know anything about love, or kindness, or the joy of helping others. You know, sometimes I don't think she's really very happy."
Prinsessa Ruusunen (Sleeping Beauty)

8. "A kiss under the mistletoe. You know, mistletoe can be deadly if you eat it."
"But a kiss can be even deadlier... if you mean it."
"Oh, my God. Does this mean we have to start fighting?"
"Let's go outside."
Batman - paluu (Batman Returns)

9. "Above all, Battling hates those not born in the same great country as himself."
Katkenneita kukkasia (Broken Blossoms)

10. "You've got to believe me, Officer, he is coming to Haddonfield... Because I know him - I'm his doctor! You must be ready for him... If you don't, it's your funeral!"
Halloween

11. "I can see your dirty pillows. Everyone will."
"Breasts, Mama. They're called breasts, and every woman has them. "
Carrie - haisu

12. "What's a logical explanation for a woman taking a trip with no luggage?"
"That she didn't know she was going on a trip and where she was going she wouldn't need any luggage."
"Exactly. "
Takaikkuna (Rear Window)

(Lovelyllä on blogissaan arvonta.)

Keikkaa pukkaa

Mietin tässä yhtenä päivänä, että tulossa taitaa olla kaikkien aikojen keikkakesä. Joka kuulle on jotain, heinäkuussa jopa kaksi.

Kesän aloittaa 17.6. AC/DC Helsingin Olympiastadionilla. AC/DC:n "Back in Black" on kaikkien aikojen toiseksi myydyin levy, joten se siitä rockin kapinallisuudesta. Mutta on se kova bändi. Kyseisen levyn nimikappale on yhtenä soittoäänenäni, mutta se johtuu kyllä tästä legendaarisesta Supernaturalin kohtauksesta:



Sitten onkin vuorossa Tuska Helsingin Kaisaniemen puistossa. Tuskasta alkaa loma! Suurin osa bändeistä on minulle tuntemattomia, lukuun ottamatta loistavaa Volbeatia:



Loman päätteeksi suunta käy kohti Poria ja Metallicaa. Näin bändin viimeksi viisi vuotta sitten Olympiastadionilla, joten taas on aika moshata Enter Sandmanin tahtiin.

Kesän päättää Madonna. Livenä. Madonna livenä. En vieläkään saata uskoa sitä todeksi!

Toivotaan, että syksyllä on vielä kuulo tallella. :-)

Nipo, nipo, tiukkapipo

Yleensä lupsakan ja rennon ulkokuoreni alla asustaa mieletön tiukkis. Minulla on ilmiömäinen kyky oikeasti hermostua pikkuasioista, jotka ovat muiden mielestä mitättömiä. Kuten eräs ystäväni sanoi, minä "pöyristyn" asioista. Olen siis "pöyristyjä". Eikä se edes ole kovin paha juttu.

Esimerkiksi, saatan saada pienimuotoisen (ja nykyään hyvin pinnan alla pysyvän) raivokohtauksen siitä, että joku sekoittaa kirjaimet "Q" ja "G" keskenään. Kuten Bisquits sai tässä pari päivää sitten huomata. :-) Minä en yksinkertaisesti voi ymmärtää, mikä noissa kahdessa kirjaimessa voi mennä sekaisin. Ne lausutaan eri tavoin, ne sijaitsevat aiva eri päissä aakkosia ja niillä ei ole yksinkertaisesti mitään tekemistä toistensa kanssa. Joten miten voi olla mahdollista, että joku kirjoittaa iloisesti vaikka "cataloque" eikä "catalogue", eikä huomaa virhettään? Johan tässä rupeaa verenpaine kohoamaan, kun tällaisia ajattelee....

Sama pöyristys pätee kirjaimiin "V" ja "W". On se vaan niin uskomatonta, että kerta toisensa jälkeen joku päättää, että on hyvä idea lausua sana "video" "wideo" kun hän puhuu englantia. "Koska se kuulostaa ulkomaalaisemmalta." Se on sama sana, ja se lausutaan täsmälleen samalla tavalla! Ja "wideo" ei kuulosta ulkomaalaiselta, se kuulostaa juntilta! Hyvänen aika sentään!

Lisäksi, possessiivisuffiksit ovat suomen kielessä olemassa ihan syystä! Niiden pois jättäminen ei ole merkki kapinallisuudesta tai kielen uudistamisesta. Se on merkki välinpitämättömyydestä ja raiskausmentaliteetista suomen kieltä kohtaan!

Nyt nappaan pari verenpainelääkettä, vedän kukkahatun päähän ja painun katsomaan moraalitonta maanantaita. Ja jumaliste jos ne tekstittäjät ovat mokanneet....

Itku pitkästä Spotify-ilosta

Hyvänä juttuna alkanut Spotify ei olekaan enää niin hyvä juttu. Ei ollut lainkaan mukava yllätys avata ohjelma eräänä päivänä vain huomatakseen, että iso osa soittolistojeni kappaleista oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Syy on Spotifyn taipuminen tekijänoikeuksien (lue: levy-yhtiön painostuksen) edessä. Osa kappaleista on saatavilla vain tietyillä markkina-alueilla ja niinpä niitä ei voi soittaa täällä Suomessa.

Olihan se ohjelma liian hyvä ollakseen totta, mutta silti ottaa päähän.

Gwyneth, minusta sinä olet OK

Olen kiinnittänyt Jezebeliä lukiessani viime aikoina huomiota siihen, että siellä ei pidetä Gwyneth Paltrowsta kovinkaan paljoa. Suurin osa häneen kohdistuvasta arvostelusta on suorastaan julmaa, mikä on aika hälyttävää ottaen huomioon sivuston "ei tyttö vs. tyttö -rikoksia" -linjan. Ilmeisesti Rouva Paltrow on heidän mielestään elämästä vieraantunut, ylimielinen snobi, joka kehtaa puhua luksustuotteista aikana, jolloin yhä harvemmalla on niihin varaa. Etenkin hänen parin päivän takainen esiintymisensä Oprah Winfreyn ohjelmassa herätti suoranaista raivoa.

Minä kysyn: Entä sitten? Gwyneth Paltrown yläluokan kasvatus ei ole mikään salaisuus. Sellainen hän on, sellainen hänen taustansa on. Miksi hänen pitäisi teeskennellä olevansa jotain muuta? Yleensä ihailemani julkisuuden naiset ovat hyvin erityyppisiä kuin Gwyneth Paltrow, melkein hänen vastakohtiaan, mutta hänessä on jotain sellaista arvokkuutta ja tyylikkyyttä, joka viehättää minua. Hän saattaa olla jääkuningatar, mutta niin kauan kuin minä en joudu olemaan hänen kanssaan missään henkilökohtaisissa tekemisissä, niin en voi oikeastaan sanoa välittäväni.

Joten Gwyneth, jatka vaan samaa rataa. Uutiskirjettäsi on hauska lukea ja siinä on oikeasti ihan hyviäkin vinkkejä.

Kiviset, Soraset ja puupäät

Työpaikkamme marssi kohti kivikautta jatkuu. Tänään huomasin, etten pääse sieltä enää edes lukemaan omaa blogiani, enkä muitakaan Bloggerin tai Wordpressin blogeja.

Tämä on osastollamme sikäli ikävä juttu, että luovana osastona haemme usein ideoita muualta, joita sitten käytämme työssämme. Blogit, ulkomaalaiset lehdet ja muut vastaavat tarjoavat tähän oivan mahdollisuuden, vaan ei enää.

Jätin asiasta palautetta työnantajalle ja kysyin, miten ihmeessä meidän oletetaan kehittyvän työssämme ja tekevän työmme hyvin, jos työnantaja omilla toimillaan epää meiltä mahdollisuuden siihen?

When you see her, say a prayer and kiss your heart goodbye

Tuuri kävi ja lippu Madonnan keikalle irtosi tänä aamuna! Kaveri soitti Lippupisteen jonosta ja kertoi, että se ei ollut liikkunut minnekään ainakaan tuntiin. Menin nettiin ja pienen sähläämisen jälkeen pääsin läpi. Nyt on liput sekä itsellä että kahdella kaverilla. Mahtavaa!

Kaikille ei kuitenkaan käynyt yhtä hyvin. Minä jaksan aina ihmetellä tätä toivotonta rävellystä suurten tapahtumien lipunmyynnissä. Olen ostanut lippuja pienten ja keskisuuren suosion omaavien bändien keikoille Tiketistä ja joskus jopa suoraan ovelta, eikä koskaan ole ollut mitään vaikeuksia. Etenkin Tiketin lipunmyynti toimii kuin unelma, suosittujenkin tapahtumien liput on aina saanut sieltä helposti, nopeasti ja ennen kaikkea sujuvasti. Pienen firman etu.

Mutta ans kattoo kun tulee joku isompi tapahtuma, jolloin lipunmyynnin sujuvuus olisi oikeasti tärkeää ja jonka lipunmyynti on Lippupalvelun tai Lippupisteen käsissä. Homma leviää käsiin saman tien. Sitten johtoportaan sedät ja tädit mussuttavat, että kyllä kaikki on oikeasti ihan OK, asiakkaat vaan eivät ole kärsivällisiä. Rakas lukijani W ainakin oli tarpeeksi kärsivällinen, mutta huono tuuri kävi.

Mistä vetoa, ettei Lippupiste ole ottanut tästä tapauksesta millään tavalla opikseen? Ei ottanut Sampo Pankkikaan, ja katsokaa miten sille kävi.

The Lost Boys 2: The Tribe

The Lost Boys on yksi kaikkien aikojen parhaimpia vampyyrielokuvia. Se on kaikessa 1980-luvun korniudessaankin oman lajinsa klassikko, josta lukuisat saman lajityypin edustajat ovat sittemmin ammentaneet ideoita ja lainanneet teemoja. Minulle se kuuluu niihin leffoihin, jotka on pakko katsoa ainakin kerran vuodessa.

Yli 21 vuotta elokuvan valmistumisen jälkeen sille tehtiin jatko-osa nimeltä The Lost Boys 2: The Tribe, jossa ensimmäisen elokuvan Michael Emersonin ja Starin tytär ja poika joutuvat vanhempiensa kuoleman jälkeen pärjäämään omillaan. Mutta voi! Tyttö joutuu viettelevän päävampyyrin pauloihin ja veljen on pelastettava siskonsa. Kyseinen leffa tallentui digiboksille Welhon ilmaisten kanavien päivien aikoihin ja olihan se pakko katsoa.

Elokuva on hyvä esimerkki jatko-osasta, johon on otettu mukaan kaikki ensimmäisen elokuvan pinnalliset ainekset, mutta ydin puuttuu. Kaikki on periaatteessa kohdallaan. On hyvännäköiset päätähdet, hyvä kuvausympäristö, hahmo ensimmäisestä elokuvasta, vähän komediaa, paljon seksiä ja paljon verta. Mutta musiikki, joka oli niin olennainen osa ensimmäistä elokuvaa, on huonompaa. Näyttelijöiden väliset kemiat ovat epäuskottavampia, dialogi on väkinäisempää ja kaiken kaikkiaan koko ensimmäisen elokuvan fiilis puuttuu. Ja siinä missä ensimmäisen elokuvan naispäähenkilöt olivat edes jotenkin aktiivisia, on jatko-osan Nicole Emersonin tehtävänä lähinnä esittää avutonta uhria. Ja Kiefer Sutherland oli huomattavasti paljon vaarallisemman ja kiehtovamman oloinen Davidinä kuin tämä uuden elokuvan patsastelijapoika hänen manttelinperijänään.

Yksi asia sentään meni oikein. Loistava "Cry Little Sister (Theme From The Lost Boys)" -biisi soi tässäkin elokuvassa. Eri versiona tosin, mutta tässäkin kiihkeän melkein-vampyyri-mutta-ei-ihan -seksikohtauksen aikana jossa savu nousi ja verhot hulmusivat. Se kohtaus oli kuulkaa 19-vuotiaan Anzin mielestä kuumaa kamaa ja taisi se kohta VHS-kasetistani olla hieman kuluneempi kuin muu leffa. Niin ne ajat muuttuvat. :-D

Hauskuus loppui

Tänään meille tuli töissä ilmoitus, että surffailu isolla osalla muuhun kuin työhön liittyvistä nettisivuista kielletään. Hei, hei Facebook, Ilta-Sanomien kotisivu, kaikkien TV-kanavien sivut, Deezer ja radiokanavien sivut!

Mikä kamalinta, hei hei Blogger! Pääsen lukemaan blogiani ja kommentoimaan siihen, mutta en pääse päivittämään sitä. Ei siis enää mitään keskellä päivää heitettyjä pitkiä mietintöjä. Nyt pitää aina odottaa kärsivällisesti iltaan.

Kaksi lukijaani ovat tästä varmaan aivan järkyttyneitä. ;-)

Mun on pakko tehdä comeback, pakko yrittää. Pakko.

Kun eilen illalla plarasin kaikkia Welhon 500:aa kanavaa läpi, kun ne nyt kerran näkyvät parin päivän ajan ilmaiseksi, osuin saksalaiselle musiikkikanava Vivalle. Ja mitä näinkään? No tämän:

Apua. Tiesinhän toki, New Kids on the Block on tehnyt paluun, mutta että tällaisen paluun? Ei taida tämän tytön sydän sykkiä näille pojille ihan samaan tahtiin kuin silloin 18 vuotta sitten.

Moraaliton Naisten Maanantai

Joka maanantai-ilta klo 22 - 23 Karhumies valmistautuu huvittumaan kun minä kaivan kukkahattuni esiin, kiristän sen pääni ympärille mahdollisimman tiukalle ja me istumme yhdessä katsomaan Neloselta sarjoja Californication ja Weeds. Ikimuistoiset ovat ne väittelyt, jotka me olemme saaneet aikaiseksi kyseisten sarjojen arvomaailmasta ja tapahtumista, pilke silmäkulmassa tietenkin. (Tosin se jakso, jossa Andy vei 12-vuotiaan Shanen prostituoidulle saamaan käteenvedon, oli minusta oikeasti tosi oksettava eikä tule koskaan olemaan hauska juttu.)

Sarjaa katsoessa tuntemani moraalinen ylemmyydentunto on kuitenkin minulle toissijainen syy katsoa niitä. Molemmat kun ovat koukuttaneet minut ensisijaisesti naishahmojensa takia. Weedsin päähenkilö on nelikymppinen perheenäiti Nancy Botwin (Mary Louise Parker), joka on kaikessa lapsellisessa rasittavuudessaankin moniulotteinen ja hyvin rakennettu hahmo. Hänen entinen pääasiallinen kamantoimittajansa Heylia James (Tonye Patano) on todellinen mari-matriarkka, jota kovimmatkin jengiläiset kunnioittavat. Mutta ehdoton suosikkini on herkullisen manipuloiva, keskiluokkaisia kulisseja vaikka väkisin ylläpitävä, mahtava über-bitch Celia Hodes (Elizabeth Perkins), joka vain jaksaa puskea eteenpäin vaikka rattaissa olisi kuinka monta kapulaa. Celian hahmon kehityksen seuraaminen on suklaakakkuun verrattava nautinto.

Californication on siitä eri juttu, että sen päähenkilö on mies (David Duchovnyn esittämä Hank Moody) ja näkökulma myös hyvin äijämäinen. Viinaa, huumeita, machoa rehvastelua, kukkotappeluita, tissejä ja penisten koon vertailuja riittää, kun jumissa oleva kirjailija Hank yrittää selvitä Los Angelesin kulttuuriympäristössä. Mutta kaiken takana ovat tässäkin naiset. Hankin muusina ja elämän kantavina voimina ovat hänen elämänsä rakkaus Karen (Natasha McElhone) sekä Hankin ja Karenin tytär Becca (Madeleine Martin). Teini-iän kynnyksellä keikkuvasta, kitaraa soittavasta, raskasta rockia kuuntelevasta ja goottikirjallisuutta lukevasta Beccasta on nopeasti tullut suosikkini. Becca on joutunut kestämään vanhempiensa vuoksi todella paljon, mutta kaikesta näkee että Hankin rakkaus tytärtään kohtaan on aitoa ja ehdotonta. Hank toki hengailee itse elostelijoiden ja irstailijoiden seurassa, mutta Beccan kunniaa hän puolustaa aggressiivisesti.

Karenin entisen kihlatun tyttärellä Mialla (Madeline Zima) on myös Hankin palleista tiukka ote ja ylipäätään kaikki, mitä Hank ja hänen riippumatonta roolia vetävät miespuoliset ystävänsä tekevät, on joko naisten kontrolloimaa tai manipuloimaa. Ja Weedsin miehet sitten? Nancyn kollegaa Conradia (Romany Malco), hänen naapuriaan Deania (Andy Milder) ja hänen poikiaan Shanea ja Silasia lukuun ottamatta he ovat kaikki säälittäviä vätyksiä.

Onko tämä hyväksyttävää tai oikein? No ei. Onko se kiehtovaa ja kiinnnostavaa? Ehdottomasti.