Mies etsii HS:n jätti-ilmoituksella ravintolassa näkemäänsä naista

Viime sunnuntain Helsingin Sanomien kotimaanosastolla ollut ilmoitus on herättänyt kaikenlaista keskustelua ja spekulaatiota. Ilmoitusta on epäilty niin mainostempuksi kuin puhtaaksi vitsiksi.

Oli miten oli, minua tuo ilmoitus hieman karmi. Helsingin Sanomien sunnuntailehden koko sivun ilmoitus maksaa 20 000 euroa. Kuka ihme laittaa tuollaisen summan voidakseen löytää jonkun tyypin, jonka on nähnyt baarissa vilaukselta? Sanat hullu, kyttääjä ja sarjamurhaaja tulevat ensimmäisenä mieleeni.

Minulle tällainen idealisoitu romanttinen ihaileva rakkaus, jossa lähdetään tukka putkella kehittelemään täysin tuntemattomasta ihmisestä vaikka mitä haavekuvia, toimii ainoastaan fiktiossa. Jos silloinkaan. Tosielämässä se on vain tuhoisaa ja hieman karmivaa.

Enkä edes pidä itseäni kyynikkona.

EDIT: Salaperäinen ihailija on venäläinen liikemies. Hänellä on varaa laittaa 20 000 € yhteen ilmoitukseen, mutta ei uskallusta jutella naiselle baarissa? Tässä on koira haudattuna.

Moozement

Koko urheilua harrastava perheemme pieniä siskonpoikia myöten on ruvennut loggaamaan treeninsä Moozement-nimiseen palveluun. Isosiskoni mies on ollut mukana kehittämässä kyseistä palvelua, jonka perusideana on olla julkinen urheilupäiväkirja.

Itse olen käyttänyt sitä lähinnä urheilusuoritusten kirjaamiseen ja muiden ihmisten suoritusten kommentointiin, mutta siellä voi myös asettaa itselleen tavoitteita, seurata kehittymistään ja kannustaa ystäviään.

Moozement on minusta helppo käyttää, aika selkeä ja siinä on kiitettävä määrä valinnanvaraa urheilusuoritusten kanssa. Suoritusten kirjaaminen on myös monipuolista, aina sykkeesta ja välimatkoista vapaamuotoisempiin kommentteihin.

Suosittelen kaikille liikkujille, jotka kaipaavat hieman sosiaalista kannustusta!

Erään aikakauden loppu?

Juhlimme eilen Karhumiehen syntymäpäiviä. Vieraita oli saapunut paikalle kuudesosa siitä mitä oli kutsuttu, ja kaikki olivat lähteneet klo 24 mennessä kotiin. Jäimme Karhumiehen kanssa sohvalle istumaan hieman haikeina ja pikkasen pettyneinä.

Tällaistako tämä juhliminen kolmenkympin jälkeen on? Juhlat olivat sinänsä ihan kivat niin kauan kuin niitä kesti, mutta silti. Tietyllä tavalla hieman harmittaa koko juttu.

Ja ilmakin on tuollainen harmaa ja räntäinen.

It Bites - Calling All The Heroes

Spotifyn kautta on löytynyt monia mukavia yhden hitin muistoja lapsuusvuosilta, kuten tämä It Bitesin hauska kappale. YouTubesta löytynyt video on vähintään yhtä mielenkiintoista katsottavaa, kun ääni ja kuva eivät ole lainkaan synkassa. :-D

Television tiiliskivet

Tämän kevään aikana tämä TV-fani on huomannut hakeutuvansa kerran viikossa radion ääreen, pitkästä aikaa. Ylen Ykkönen on lähettänyt ohjelmasarjaa nimeltä Television tiiliskivet, jossa keskustellaan laadukkaista TV-sarjoista. Keskusteluohjelman lähtökohtana on, että hyvä TV-sarja on parhaimmillaan kuin hyvä romaani, jonka ääreen voi ja haluaa palata yhä uudelleen ja uudelleen. Tämä lause kuvaa omaa suhdettani minulle läheisiin sarjoihin erittäin hyvin ja siksi onkin ollut herkullista kuunnella kriitikkojen ja käsikirjoittajien puhuvan omista suosikeistaan samalla tunteella.


Tähän mennessä ohjelmasarjassa on keskusteltu Sopranos, Mullan alla, Langalla ja Tehdas -sarjoista. Keskusteluissa nousee toistuvasti esiin se, miten televisio ja etenkin televisiosarja on nimenomaan käsikirjoittajan väline siinä missä elokuva on ohjaajan väline. Lisäksi jako korkea- ja populaarikulttuuriin saa huutia, mikä on minusta hyvin tervetullutta. Mielestäni on käsittämätöntä, että vapaavalintaista televisiottomuutta pidetään vieläkin intellektuellismin merkkinä. Oikea intellektuelli on kiinnostunut kaikista kulttuurin osa-alueista, eikä luokittele tai arvostele niitä keinotekoisesti luotujen ulkoisten määreiden perusteella.

Ajat ovat DVD-boksien ja nettilataamisen myötä toki muuttuneet, mutta televisio on yhä hyvin vahvasti eniten tässä ajassa kiinni oleva media. Televisio-ohjelmat rytmittävät yhä arkeamme, ja TV-sarjat kuvaavat omaa aikaansa ja kotimaansa kulttuuria täysin ainutlaatuisella tavalla.

Uskallan myös väittää, että ihmisen lempiohjelma kertoo hänestä enemmän kuin tuhat sanaa tai vähintään yhtä paljon kuin hänen musiikkimakunsa, harrastuksensa, elokuvamakunsa ja lukutottumuksensa. Vai olenko mielestänne väärässä?

Television tiiliskivet -ohjelmaa voi kuunnella Ylen Ykköseltä tiistaisin klo 17.20 ja uusintana torstaisin klo 13. Ohjelma on myös kuunneltavissa ja ladattavissa netissä.

I'm loving angels instead

Melkein kolmen vuoden tuttavuuden ja pienoisen uskonkriisin jälkeen rakas TV-sarja pystyy yllättämään positiivisesti ja palauttamaan uskon siihen, että siellä tiedetään mitä tehdään.

Olin ehtinyt jo luovuttaa Supernaturalin ja sen toistuvien naishahmojen suhteen. Sarjan tulostaulukko tämän asian suhteen on ollut melko surkea. Toisinaan se on ollut jopa katastrofaalisen nolo ja suunnatonta myötähäpeää aiheuttava. Mutta meneillään olevalla neljännellä tuotantokaudella tapahtui jotain, sillä sarja onnistui tuomaan ruutuun mielenkiintoisia ja hyviä naishahmoja kaksin kappalein, eli Pamela Barnes ja Anna.


Pamela Barnes on juuri sellainen naishahmo, jollaisista minä aina pidän, edes vähän. Rokkia kuunteleva suorapuheinen ja hyvän huumorintajun omaava mimmi, joka ei kuuntele vastaväitteitä eikä anna kenenkään kävellä ylitseen. Pamela, Pamela, miks sä oot niin ihana? Tietenkin hänen piti kuolla. Kripke, you bastard.

Ja sitten on Anna. Hahmo, jonka paperille kirjoitettu kuvaus saisi minut ensin nauramaan epäuskoisesti ja sitten oksentamaan. Minun ei kaiken järjen, omien mieltymysteni ja omien katselutottumusteni perusteella pitäisi pitää tästä hahmosta lainkaan. Hän on pehmeällä äänellä puhuva, eteerisen olemuksen omaava punahiuksinen ja suurisilmäinen enkeli. Toisin sanoen, hahmo suoraan jostain umpinaurettavasta fanifiktiosta, jonka olisi pitänyt jäädä pöytälaatikkoon ja mädäntyä sinne.

Mutta jostain ihmeellisestä syystä minä pidän hänestä aivan valtavasti, ja tiedän olevani tässä asiassa vähemmistössä. Minä vain huomaan olevani äärimmäisen kiinnostunut Annan taustasta, motiiveista ja suhteesta sarjan muihin hahmoihin. Lisäksi minusta häntä esittävä Julie McNiven (Mad Men -sarjan Hildy) tekee hyvää työtä hänen kanssaan. Hänessä on pehmeyttä ja soturin kovuutta juuri sopivassa suhteessa. Hänellä on toki romanttisia viritelmiä Deanin kanssa, jos lohtuseksiä ennen taistelua nyt voi sellaiseksi kutsua, mutta hänellä on myös oma tarinansa ja oma funktionsa sarjassa. Sekä ainakin yksi fani.

Jotta tämä ei aivan ylistykseksi menisi, niin kerrottakoon että Rubyn hahmo on yhä hirvittävän tylsä ja häntä esittää tällä kaudella todella huono näyttelijä. Nainen on niin huono, että epäilen hänen valintansa tähän rooliin olleen jonkinnäköinen vitsi.

Puhuminen on hopeaa

Joskus kun internet ja minä olimme molemmat vielä nuoria, minä jaksoin viettää tuntikausia keskustelupalstoilla. Väittelin, vänkäsin, vitsailin ja hermoilin ihmisten kanssa, joista suurimman osan tunsin ainoastaan nimimerkkien kautta. Edesmenneen Kinopalatsin foorumin porukan kanssa tosin kävi niin, että meistä ydinporukasta tuli ystäviä myös oikeassa elämässä, mistä olen erittäin iloinen.

Television Without Pityn keskustelupalstoilta taas löysin toisen virtuaaliyhteisön, jossa viihdyin. Palsta on todellinen harvinaisuus keskustelupalstojen joukossa. Siellä kiinnitetään huomiota oikeinkirjoitukseen, foorumeita valvotaan todella tarkasti ja rikkeistä saa väistämättä rangaistuksen. Eri keskustelun aiheet on tarkkaan rajattu omiin ketjuihinsa, jolloin asiallinen keskustelu ja rennompi jutustelu pysyvät sopivasti omilla alueillaan. Parhaimmillaan tämä on johtanut siihen, että fanifiktion ja todellisuuden sekoittavat epäkypsät keskustelijat pysyvät sieltä poissa. Supernaturalin palstalla tämä on erityisen miellyttävää, sillä sen intohimoinen fanijoukko on valitettavasti tunnettu ylilyönneistään ja vähintäänkin kyseenalaisista fantasioistaan, jotka eivät kiinnosta allekirjoittanutta tippaakaan. Juuri tästä syystä en ole koskaan viihtynyt pitkään tai erityisen hyvin muilla sarjalle omistetuilla foorumeilla.

Mutta pikkuhiljaa, ja etenkin aivan viime aikoina, kiinnostukseni keskustelupalstoja kohtaan on vähentynyt. Minä en vain enää jaksa. En tiedä, onko kyse iän mukanaan tuomasta perspektiivistä vai mistä, mutta kasvottomien nimimerkkien kanssa väittely ei anna minulle mitään. Koska mitä näillä keskusteluilla loppujen lopuksi saavutetaan? Sekö, että jos vain tarpeeksi kauan jaksan julistaa mielipiteitäni, niin muut keskustelijat näkevät valon ja kohottavat minun jumalolennokseen? Vai se, että menetän yöunia, tuhlaan aikaani ja pahoitan mieleni täysin tarpeettomasti?

Sitäpaitsi, lempisarjan seuraaminen on huomattavasti paljon mukavampaa silloin, kun voi rauhassa muodostaa omat mielipiteensä eikä tieten tahtoen pilaa katsomisnautintoaan pakottamalla itsensä lukemaan muiden ylianalysoivaa spekulointia tai katkeraa marmatusta.

Kotona taas

Ylläksen loman loppusaldo: Flunssa, pohkeet kipeänä laskettelemisesta, parit itkuraivarit laskettelurinteessä jotka muuttuivat ensin muotoon "Ei ikinä enää!" ja myöhemmin muotoon "Kyllä mä vielä annan mahdollisuuden", hyvät fiilikset ja muistot murtomaaladuilta, ja maha pyöreänä kaikesta hyvästä ruuasta. Sekä päällimmäisenä hyvä ja rento fiilis, jos ei oteta huomioon tätä nuhaa.

On aina kiva tulla talvisesta Lapista keväiseen Helsinkiin! Kohta voi taas ottaa pyörän esiin!

Hiihtämään!

Huomenaamulla lähtee lento Kittilään ja sieltä vie bussi Ylläsjärvelle hiihtämään Karhumiehen, vanhempieni ja pikkusiskoni kanssa. Olen hiihtänyt viimeksi kolme vuotta sitten, joten katsotaan mitä tästä tulee. Odotan pitkiä rauhallisia murtomaahiihtolenkkejä ilman kiirettä ja kilpailua.

Nähdään viikon päästä!


(Kuva Riekusta ja Raikusta Copyright © Tomi Riionheimo - Jari Lehikoinen - Hannu Lajunen)

Kansaneläkelaitos on paholaisen äpärälapsi

Kolmen vuoden väännön jälkeen suuri ja mahtava Kansaneläkelaitos ja sitä seuranneet oikeusasteet suostuivat vihdoin ja viimein alentumaan kertomaan Karhumiehelle ja minulle, että meidän pitää maksaa yli 1000 euron arvosta asumistukia takaisin. Tästä päätöksestä ei voi enää valittaa, paitsi tietenkin jos viitsii palkata juristin hoitamaan asiaa. Se tietäisi toki vielä enemmän rahanmenoa kuin tuen takaisin maksaminen.

Kela on väärässä, minua suututtaa, ulkona on surkea ilma ja kaikki on tällä hetkellä aivan syvältä!

Tällaisina hetkinä on hyvä turvautua Ismo Alanko Säätiöön.

Onneksi Supernatural palaa tällä viikolla tauolta. On sitä jo ehditty kaivatakin.

Telkkaria vain huvin vuoksi

Suurin osa katsomistani TV-sarjoista on sellaisia, jotka on pakko nähdä joka viikko. Seuraan niitä intensiivisesti, mietin juonenkäänteitä ja hahmoja ja eläydyn niiden tapahtumiin. Supernaturalista käyn myös keskustelemassa keskustelupalstoilla (oikeastaan varsinaisesti vain yhdellä palstalla), mutta se onkin minun sarjahaaremini ykköspuoliso. Sillä on etuajo-oikeus kaikkiin muihin sarjoihin. Vasta kun se loppuu, voin harkita uutta suosikkia.

Sitten on niitä sarjoja ja ohjelmia, joita katson koska ne ovat hauskoja ja aivoja nollaavia. Niitäkin tarvitaan, kaiken ei aina tarvitse olla niin vakavaa.

Minä inhoan Paris Hiltonia noin periaatteessa. Siis en naista itseään, enhän tunne häntä, mutta hänen julkista persoonaansa. Vihaan sitä tyhmyyden ihannointia ja pinnallisuutta, mitä hän edustaa. Vihaan sitä, että hänen myötään typeryydestä ja sivistymättömyydestä tuli muodikasta. Mutta Paris Hilton's My New BFF on aivan loistavaa tavaraa. Kaikki kilpailijat ovat tietenkin kammottavia idiootteja ja pinnallisia taulapäitä, mutta he ovat sitä rehellisesti. He sanovat aivan suoraan kameralle, että osallistuvat kisaan koska Paris Hiltonin bestiksenä heillä on mahdollisuus tulla julkkikseksi. Niin sitä pitää! Narsististen taulapäiden selkäänpuukotustunti on täydellistä sunnuntaiviihdettä.

Poison oli 1980-luvun noloin bändi. Heillä on pari hyvää biisiä, Talk Dirty To Me on hauska soittaa Guitar Hero III:ssa, mutta bändi itse meikkeineen ja bändäreineen meni aina juuri yli sen hiuksenhienon korniusrajan, jolla Mötley Crüen ja Def Leppardin kaltaiset yhtyeet ovat aina onnistuneet jotenkuten tasapainottelemaan. Mutta Rokkarille Morsian oli viime kesän paras sarja. Poisonin laulajan Bret Michaelsin ei tarvinnut kuin seistä paikoillaan, kun hänen aitoa ja pyyteetöntä rakkauttaan (*röhönaurua*) tavoittelevat stripparit ja pornotähdet ryyppäsivät, sekoilivat, kieroilivat ja kulkivat suurimman osan ajasta ilman vaatteita. Jakso, jossa jäljelle jääneen kolmen kilpailijan vanhemmat tulevat tapaamaan Bretiä ja persoonallisuushäiriöisen Laceyn yhtä persoonallisuushäiriöinen isä kysyy Bretiltä, onko Lacey ottanut häneltä suihin, jää historiaan yhtenä tosi-TV:n tähtihetkistä. Ihan onnen itku pääsi, kun sitä katsoi. Että sai olla todistamassa sellaista television kulmakiveä. :-D

Koska katu-uskottavuuteni ei voi enää tässä vaiheessa vajota alemmaksi, tunnustan jääneeni koukkuun The City -sarjaan. Siihen The Hills -sarjan sisarsarjaan, jossa lauma ylianalysoivia paukapäitä on setvivinään tylsiä ihmissuhdesotkujaan samalla kun he ovat tekevinään töitä fantsuissa työpaikoissa. Kaikilla on tietenkin hulppeat asunnot ja paljon rahaa, kuten kaikilla parikymppisillä vastavalmistuneilla kaupunkilaisilla on. Etenkin New Yorkissa, jossa asuminen on niin halpaa. Minä katson tätä sarjaa kuten kuuntelisin höpöttävää radio-ohjelmaa. Pistän sen pyörimään Bisquitsin sivuilta, jatkan töitä kuulokkeet korvilla ja aina välillä tarkistan, että mitä siellä nyt taas vouhkataan. Tietenkin muodin maailmassa liikkuvaa sarjaa pitäisi katsoa ja ihailla, mutta kun minusta ne vaatteet ovat niin kamalia, ettei sekään puoli kiinnosta. Lisäksi sarjan pahikseksi nostettu Olivia on serkkuineen aivan uskomattoman viihdyttävä hahmo. He ovat kuin lastensatujen pahat noita-akat, jotka kihertelevät keskenään höyryävän padan ääressä. Serkun nauru on ainakin kuin velholla ikään.

Aivotkin tarvitsevat välillä karkkia, niinhän se on. Ja kansa haluaa leipänsä ja sirkushuvinsa. Minulle niitä karkkeja ja hupeja tarjoilevat itseään tahallaan nolaavat pinnalliset torvet.

And after all, you're my wonderwall

Bisquitsin innostamana ryhdyin muistelemaan kouluaikaisia ihastuksiani. Oi niitä aikoja, kun ihastuminen oli jotain järisyttävää, mahasta kouraisevaa ja kokonaisvaltaista!

Näin jälkeenpäin mietittynä minun teini-ihastuskuvioistani olisi pienellä mielikuvituksella saanut aikaiseksi varsin mehevää draamaa TV-sarjoihin. Wienissä asuessamme olin ihastunut sekä luokkamme pahispoikaan että luokan suosittuun kunnolliseen urheilijapoikaan. Voi pojat, mitä siitäkin olisi voinut kehitellä! Beverly Hills, 90210 kalpene! Jätkät kyllä taistelivat samasta tytöstä, joka en kuitenkaan ollut minä. Olisivat vaan taistelleet minusta, olisin antanut enemmän vastusta kuin se kiltti lentopalloilijalikka. ;-)

Suositusta kunnollisesta uhreilijapojasta en tiedä, mutta tarkkaavainen isosiskoni ja muutamat muutkin ovat tienneet jälkeenpäin kertoa, että pahispoika oli kyllä myös vähän pihkassa minuun. Ajatus siitä, että supertyylikkäitä mallivartaloisia - usein myös vanhempia - tyttöjä tapaillut rikkaan perheen huumediilereitä tuntenut renttupoika katseli joskus minun rillipäistä nörttipeffaani sillä silmällä, on kieltämättä hupaisa. Koskaan hän ei asiasta minulle mitään sanonut, tiedä sitten miksi. Olimme kuitenkin ihan hyvät kaverit. Ei aloitteen tekeminen tyttöjen suhteen ollut tälle pojalle mitään vierasta maaperää, ei todellakaan. Ehkä minä vain edustin hänelle liian erilaista maailmaa ja poistumista hänen mukavuusalueeltaan.

Mutta mikä tarina siitä olisikaan tullut, jos jotain olisi tapahtunut! Hän olisi ollut minun Jordan Catalanoni ja minä olisin ollut hänen Angela Chasensä! Ja sitten me olisimme kierrelleet ja kaarrelleet toisiamme, keskustelleet tunteistamme ja pelastaneet yhteisiä kavereitamme huumekoukuista samalla kun olisimme kuunnelleet 1990-luvun grungea flanellipaidat päällä ja Doc Martensit jalassa.

Mutta annetaan alkuperäisen Angela Chasen ja Jordan Catalanon näyttää, millaista teini-ihastus oli 1990-luvun puolessa välissä:

Jumala suojelee pieniä lapsia ja humalaisia

Ja katolinen kirkko suojelee pedofiilejä ja lapsenraiskaajia. Vai miten muuten selitetään se, että yhdeksänvuotiaan tytärpuolensa raiskannut ja tätä kautta raskaaksi saattanut mies ei saanut katolisen kirkon tuomiota, mutta tytärpuolelle abortin tehneet lääkärit ja tytön äiti saivat? Ei korppi korpin silmää noki.

Oma suhteeni järjestäytyneeseen uskontoon on vähintäänkin epäilevä, vaikka kirkkoon kuulunkin. Vielä toistaiseksi. Minusta uskontokunnat ja kirkkokunnat ovat ihmisten perustamia pikku klubeja jossa todelliselle hengellisyydelle ja uskolle on hyvin vähän sijaa. Ja katolinen kirkko on niistä pahin. En tunne muuta kuin syvää halveksuntaa kyseistä instituutiota kohtaan, jossa tekopyhät maalliset lait jylläävät ja sumentavat terveen järjen käytön. Ja mikä tahansa taho, joka ei anna ihmisten päättää omasta kehostaan, ei minun kunnioitustani tule koskaan saamaan.

Suomalainen kahvi

Hesarissa oli pari päivää sitten uutinen, jonka mukaan Suomessa ollaan pikkuhiljaa siirtymässä tummempaan kahviin. Amen ja halleluja!

Minä rakastan Suomea ja minusta asiat ovat Suomessa yleisesti ottaen paljon paremmin kuin monessa muussa maassa. Mutta suomalainen kahvi ei todellakaan kuulu tähän joukkoon. Suomalainen, vaaleapaahtoinen kahvi voi olla vaikka mistä "maailman parhaista kahvilaaduista" tehtyä tavaraa, mutta tosiasia on että se on kitkerää, laimeata ja aivan järkyttävän pahaa kuraa. Eikä ole mitään eroa sillä, onko se kallista Presidenttiä tai jotain halpahallin Saludoa.

Olen itse pääsääntöisesti tee-ihminen, mutta kun joskus kerran viikossa juon kahvia, haluan että se on tummapaahtoista ja aromikasta, ei jotain puoliraakaa tiskivettä. Ja siihen sekoitetaan mielellään mahdollisimman rasvaista maitoa tai kermaa. Kamalinta on saada "maitokahvi", joka koostuu jostain Juhla Mokasta ja rasvattomasta maidosta. Aivan hyvin voisi juoda kuravettä. Maha on sen jälkeen ainakin samanlaisessa kunnossa.

Yleensä minusta suomalaisten melkein maaninen pyrkimys olla kaikessa niin hiton "eurooppalaisia" on lähinnä naurettavaa. Mutta mitä kahviin tulee, se on vain ja ainoastaan erittäin suotavaa.

Jekyll (ja Hyde)

Siinä missä SubTV:n Pushing Daisies tuo iloa ja aurinkoa tiistai-iltoihin, tuntia aikaisemmin Ylen ykköseltä tuleva Jekyll (ja Hyde) naulitsee television ääreen ja saa veren hyytymään. Mutta niinhän Tohtori Jekyllin ja herra Hyden tarina saa aina.

Muun muassa Rimakauhua ja rakkautta -sarjasta tuttu James Nesbitt tekee loistavan roolisuorituksen tohtori Tom Jackmanina, joka on jo jonkin aikaa huomannut jakavan kehonsa psykopaattisen ja eläimellisen Hyden kanssa. Hydella ei tosin aluksi ole nimeä, ja hän nappaakin nimensä Robert Louis Stevensonin kirjasta. Jackman tekee kaikkensa suojellakseen perhettään Hydelta ja kontrolloidakseen tätä, mutta turhaan. Hyden tunkeutuminen Jackmanin viehättävän vaimon ja suloisten lasten elämään on kuitenkin ongelmista vähäisimpiä, sillä korkeat ja vaikutusvaltaiset tahot ovat aivan äärimmäisen kiinnostuneita molemmista persoonista.

Sarja on kauhua ja jännitystä parhaimmillaan. Tarina, vaikkakin tuttu, on mielenkiintoinen, tapahtumat avautuvat sopivaan tahtiin, jännitys pysyy yllä ja henkilöhahmot ovat kiehtovia ja kiinnostavia. James Nesbittin Hyde on mahtavalla tavalla karmiva. Viikosta toiseen odotan jännityksellä, mitä tapahtuu ja kumpi voittaa. Jackman vai Hyde?

Hei, muutkin menee naimisiin!

Nyt kun Pohjoismaat (eli siis Ruotsi ja minä ;-)) valmistautuvat kruununprinsessa Victorian ja Danielin häihin, on ollut mielenkiintoista seurata muita ympärillä vellovia hääkeskusteluja. Helsingin Sanomien yleisönosastollakin on käyty vilkasta keskustelua aiheesta, joka jostain syystä herättää ihmisissä valtavia intohimoja. Hääparia, ja etenkin morsianta, on monen mielestä lupa kohdella kuin julkista omaisuutta.

Karhumies ja minä menimme naimisiin viime lokakuussa, lähes seitsemän vuoden seurustelun ja kuuden vuoden yhdessä asumisen jälkeen. Häämme olivat monessa mielessä todella perinteiset kirkkohäät. Minulla oli valkoinen mekko, Karhumiehellä frakki, isäni saattoi minut alttarille, paikalla oli paljon vieraita, juhlat olivat perinteisessä juhlatilassa. Mutta ne olivat meidän näköisemme juhlat. Halusimme mennä kirkossa naimisiin ja halusimme kutsua paikalle läheisimmät sukulaisemme ja ystävämme. Halusimme hienot juhlat, jossa on paljon ruokaa, juomaa, tanssia ja hauskanpitoa koska me pidämme sellaisista juhlista. Ja vaikka vanhempamme kustansivat koko lystin, he antoivat meidän suunnitella häämme itsenäisesti, eivätkä puuttuneet järjestelyihin kuin marginaalisesti. Siitä heille suurkiitos.

Vaikka omat häämme olivatkin aika perinteiset, en voisi kuitenkaan kuuna päivänä kuvitellakaan vaativani samaa muilta ja olettaa, että meidän tapamme on muidenkin tapa. Avioliitto on kahden aikuisen ihmisen välinen sopimus, jota he saavat juhlia tai olla juhlimatta kuten parhaaksi katsovat. Olen aina aivan pöyristynyt (sillä minähän olen pöyristyjä :-)) kun kuulen miten jonkun appiukko nostaa metelin jos hän ei saa toivomaansa humppayhtyettä tai anoppi vetää herneet nenään mikäli hänen erakoitunutta pikkuserkkuaan Juupajoelta ei kutsutakaan juhliin.

Mistä tällainen ajattelu oikein kumpuaa? Miten kukaan voi olla niin itsekäs ja röyhkeä, että tunkee omia vieraitaan ja mieltymyksiään toisten juhliin? Toki myönnän olevani hieman pettynyt, että muutamat ystävät ovat menneet salaa naimisiin ilman juhlia, mutta pettymykseni kumpuaa vain rakkaudestani hyviin ja hauskoihin juhliin eikä ystäviemme valinnasta.

Eiköhän se kuitenkin ole niin, että jokainen tietää itse parhaiten miten haluaa juhlia omana juhlapäivänään. He, jotka kuvittelevat tietävänsä muiden asiat paremmin, voivat mennä itseensä.

R.I.P. Åke Lindman

Todellinen suomalaisen elokuvan suurmies Åke Lindman on poistunut keskuudestamme.

Hän jäi minun mieleeni sellaisena kunnon vanhan ajan elokuvamiehenä, joka vilpittömästi arvosti elokuvaa ja näyttelijäntyötä taiteena. Jäämme kaipaamaan.

Hei, ne menee naimisiin!

Myönnän, minussa asuu pieni rojalisti. Ei sellainen, joka toivoisi Suomen olevan kuningaskunta, mutta sellainen joka aina vähän seurailee muiden maiden kuninkaallisten edesottamuksia. Ja ehdottomasti sellainen, joka parkkeeraa peffansa TV-ruudun ääreen kun televisiosta tulee kuninkaallisia häitä ja hautajaisia.

Ensi kesänä pääsee taas nauttimaan häähumusta kun Ruotsin kruununprinsessa Victoria ja Daniel Westling menevät naimisiin! Tämä oli ehdottomasti menneen viikon iloisin uutinen! Minä olen aina pitänyt Ruotsin kuninkaallisista ja etenkin Victoriasta. Hän vaikuttaa fiksulta ja miellyttävältä ihmiseltä, joka on kaiken lisäksi kaunis sellaisella helposti lähestyttävällä tavalla. Muistan, miten Victorian sairastaessa anoreksiaa puolustin häntä raivokkaasti eräälle keski-ikäiselle miehelle, joka haukkui häntä heikoksi hienohelmaksi. Mitä sellainen homeinen konservatiiviäijä muka tällaisista asioista tiesi? Ei mitään!

Sydämellisesti onnea Victorialle ja Danielille heidän valitsemallaan tiellä!