Vappuhaaste

Minut on haastettu vapuksi ottamaan kuvia kaikista mahdollisista tilanteista ja tekemään siitä mahtavan vappupostauksen. Tämähän voisi olla vaikka kivaakin, eli pokkari mukaan ja menoksi.

Mutta mitä jos vapunaaton bileissä on se yksi raivostuttava rasisitinen sovinisti ja joudun sen kanssa käsirysyyn? Sitten otetaan kuvia putkareissusta ja sairaalan päivystyksestä. Nekin voivat olla mielenkiintoisia.

Päivitys töistä!

Pääsen taas päivittämään blogia töistä! Party, party!

Sen kunniaksi tarjoan lukijoilleni mieskomeutta!

Lee Pace, jonka piirakoita minä mielellään söisin (hih!):


Paul Newman, rauha hänen sielulleen ja ihanille sinisille silmilleen:


Jensen Ackles ja Jared Padalecki, tietenkin:


Sekä viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä, ikisuosikkini Johnny Depp:


Hauskaa työpäivää!

Siis OMG mitä ne meistä ajattelee!

Helsingin Sanomat uutisoi tänään, miten tyttöjen raju juominen huolestuttaa Britanniassa. Tämä ei tullut minulle minään yllätyksenä, briteille tuo keitto toden totta maistuu. Tämän voi itse kukin havainnoida esimerkiksi Tallinnan-reissulla, jossa halpojen lentojen houkuttelemat brittien sikailevat polttariporukat vievät kuvottavuuden aivan toiselle asteelle. Kadulle sammunut yksinäinen suomalainen ei siinä paljoa paina.


Mutta koska Helsingin Sanomien toimittajakunta koostuu vielä enimmäkseen siitä auttamattoman vanhanaikaisesta joukosta, joka nolaa meidät muut hysteerisellä "mitä ne [kauniit, rohkeat, ihanat, kaikin puolin täydelliset] ulkomaalaiset meistä ajatteleekaan" -nuoleskelullaan, niin pakkohan se oli jutun loppuun laittaa tätä ajattelutapaa myötäilevä kommentti. Ettei vaan hyvänen aika sentään kävisi niin, että jonkun lukijan kansallinen itsetunto vaikka kohoasi tai jotain muuta yhtä kamalaa.

Minuun tämä kaksi tai kolme kertaa viikossa itsensä känniin juovan George Hockeyn kommentti Australiassa tapaamistaan humalaisista suomalaisista ainakin vaikutti viiltävästi. Olen ollut ihan tuskissani koko päivän ja nyt on pakko myöntää, etten voi koskaan mennä Britanniaan. Ihan varmasti ne siellä koko ajan tuijottaisivat minua miettien, että tuossa on taas tuollainen kamala alkoholisti-suomalainen. Mitä siis nyt omalta ördäykseltään ehtisivät.

Paramore

Vahvaa Twilight-antipatiaani vasten tarkasteltuna voisi tykästymistäni Paramore-yhtyeeseen pitää varsin erikoisena juttuna. Tämän pop-punkkia soittavan parikymppisten tennesseeläisten nuorten suosio teini-ikäisten keskuudessa on hyvin vankkaa ja suorastaan villitsevää, kuten Stephenie Meyerin tekeleenkin. Ja onpa heillä kaksi kappaletta Twilight-elokuvan soundtrackillä, mikä heille toki anteeksi suotakoon. Kukaan ei ole täydellinen. ;-)

Paramoressa ja etenkin sen solistissa Hayley Williamsissa on jotain sellaista pirteää ja teeskentelemätöntä energiaa, joka tekee heistä paitsi varmaan loistavan livebändin, myös ilon kuunnella. Biisit eivät ehkä ole kovin syvällisiä tai yllätyksellisiä, mutta niissä on menoa, draivia ja tekemisen iloa. Itse tutustuin bändiin Rock Band 2 -pelin kautta, jolloin energinen "That's What You Get" nousi heti suosikikseni.

En yhtään ihmettelisi, jos kuulisimme Hayley Williamsista paljonkin sitten kun Paramoren aika on ohi. Hänessä vaikuttaa olevan juuri sellainen sekoitus lahjakkuutta ja asennetta, joka voisi viedä hänet vaikka kuinka pitkälle.

Paramore: "Crushcrushcrush"

Paramore - New Music - More Music Videos

Jää hyvästi, Bea Arthur

Viime vuonna keskuudestamme poistui Estelle Getty. Nyt on Bea Arthurin vuoro. Jää hyvästi, Tyttökulta Dorothy, sinä soit minulle 1980-luvulla monet hyvät naurut.

Itsensäpaljastelua

BabySteps haastoi minut paljastamaan itsestäni viisi tuntomerkkiä. Mikäs siinä, itsensäpaljastaminen on aliarvostettu taiteenlaji. ;-)

Nyt (ja aiemminkin) on ollut paljon liikkeellä fakta-haasteita, esim. kerro 20 faktaa jne. Tämä haaste ei käsittelekään faktoja, vaan tuntomerkkejä. Kerro yksityiskohtia itsestäsi ja jaa ne muille. Haasta sitten 5 muuta bloggaajaa tekemään sama edelleen.

1. Silmälasit. Nuorempana käytin paljon piilolinssejä ja silmälaseja vain todella harvoin. Jotenkin vaan huomasin vanhempana pitäväni silmälaseista enemmän ja nykyään käytän piilolinssejä enää todella harvoin. Jos olisin rikas, vaihtaisin silmälaseja yhtä usein kuin käsilaukkua.

2. Tummanruskeat hiukset ja samanväriset silmät. Molempien väri on oma, aito, tasainen ja sellainen, johon olen erittäin tyytyväinen. Värilliset piilolinssit tai hiusten värjäys eivät ole koskaan olleet minulle ajankohtaisia asioita.

3. Kun hymyilen, tykkään hymyillä kunnolla. Hammasrivistö näkyviin ja silmät mukaan. Aina tämä ei onnistu ja silloin on teeskenneltävä. Siitä en pidä.

4. Olen noin 20 cm keskivertoa suomalaisnaista pitempi. Tämä on muille ihmisille isompi juttu kuin minulle.

5. Sirot olkapäät. Olen aina ollut hyvin tyytyväinen olkapäihini ja tykkään asuista, jotka korostavat niitä. Yleisesti ottaen kroppani navasta ylöspäin on minusta oikein hyvässä kunnossa.

Minä en haasta ketään, vastatkoon tähän omassa blogissaan ken haluaa.

Kuva täältä.

Kesä on täällä

Nyt se alkaa. Se kausi, jolloin parvekkeellemme kuuluu säännöllisin väliajoin *KOLIN KOLIN KOLIN IIIIIIIIIIIIIIKKK*. Lintsi on auki!

Vanha ystävä löytyi Maitobaarista

Minulle sattui perjantaina erikoinen tapahtumaketju.

Töissä oli hiljainen iltapäivä ja koska firmamme kivikautiset rajoitukset estävät kaikenlaisen kivan surffaamisen, päätin googlailla aikani kuluksi. Jostain kumman syystä mieleeni tuli eräs lukioaikainen ystäväni, jota en ollut ajatellut vuosiin. Ajattelin etsiä hänet, vaikka en edes tuolloin tiennyt hänen uutta sukunimeään. Muistin kuitenkin, että hän oli aktiivinen Maitobaari-nimisessä rukouspiirissä, joten googlasin aikani kuluksi sen. Minä kävin itsekin parissa Maitobaarin tapaamisessa joskus lukioaikoina ja minä ajattelin sen olevan vain tavallinen nuorten raamattupiiri. Oma kiinnostukseni lopahti aika pian kun ei ole tuo uskonnollisuus oikein minun juttuni, mutta pahasta masennuksesta kärsinyt kaverini löysi sieltä lohtua ja turvaa. Niin ainakin silloin luulin.

En ollut valmistautunut siihen, mitä netistä lopulta paljastui. Maitobaari oli vain yksi osaa isompaa, Konserniksi kutsuttua ryhmittymää, jota johtaa Tapani Koivuniemi -niminen henkilö. Muun muassa Kelan käyttämä Kustannusosakeyhtiö Koivuniemi on Tapani Koivuniemen omistama. Kyseessä on todella ahdistavan kuuloinen uskonnollinen kultti, aivopesuineen, pukeutumis- ja käyttäytymissääntöineen, omituisine seksuaalissävytteisine rituaaleineen päivineen. Henkinen alistaminen, kiusaaminen, Raamatun sisällön manipulointi ja suoranainen Tapani Koivuniemeen kohdistuva henkilöpalvonta kuuluvat asiaan.

Ahdistuin lukemastani aivan suunnattomasti ja pelästyin entisestään, kun tunnistin kaverini siskon miehen nimen kultin johtohenkilöiden joukosta. Miehen nimi on aika epätavallinen, siksi muistin sen monen vuoden jälkeenkin. Ajattelin, että ei kai kaverini ole mukana tällaisessa kamalassa yhteisössä!

Perjantainen nettisurffailumatkani johdatti minut keskustelupalstalle, jossa kultista pois päässeet ihmiset jakavat kokemuksiaan. Päätin kokeilla onneani ja kirjoitin sinne viestin jossa kysyin, josko kukaan tuntisi kaveriani. Muutaman tunnin päästä sain vastauksen eräältä kaverini ystävältä, joka tiesi kertoa että kaverini ja hänen miehensä irrottautuivat kultista jo 2,5 vuotta sitten. Kaverini ystävä tiesi kertoa myös kaverini uuden sukunimen, jonka avulla kaveri löytyikin Facebookista. Otin sen kautta yhteyttä ja nyt olemme jo vaihtaneet kuulumisia sähköpostitse. Hänellä menee ilmeisen hyvin, mikä oli mukava huomata. Mutta hänen siskonsa taitaa olla vielä vahvasti mukana kultissa, ja on kuulemma katkaissut välit kaveriini kokonaan.

Kultin toiminta vaikuttaa entisten jäsenien kertoman mukaan sellaiselta, että viranomaisilla olisi syytä puuttua siihen mahdollisimman pian, etenkin kun kultissa on mukana lapsiakin. Esimerkiksi Kustannusosakeyhtiö Koivuniemen toiminta vaikuttaa todella hämärältä ja osin suorastaan laittomalta.

Seuraavan kerran kun päähän tulee ajatus, että hulluja uskonnollisia kultteja löytyy vain Amerikasta ja ettei Suomessa voi sattua tällaista, muistan Konsernin ja Maitobaarin. Eihän Suomessa pitänyt tapahtua kouluampumisiakaan.

SingStar SuomiPop

Myönnetään, fanitan häpeämättömästi kaikenlaisia konsolipelejä, joissa pääsee esiintymään tai muuten vaan osallistumaan pelin kulkuun. GuitarHero, SingStar, RockBand, kaikki tänne vaan. Anzi ottaa skeban käteen, mikrofonin toiseen käteen ja antaa palaa, meni nuotit kohdalleen tai ei.

Niinpä kun ystäväni pyysi minut seuralaisekseen SingStar SuomiPop -pelin pressitilaisuuteen, vastasin että "Totta helvetissä!" ja tein jo valmiiksi mielessäni listan kappaleista, jotka aion kyseisessä tilaisuudessa laulaa korkealta ja kovaa. Lopulta sain laulaa vain kaksi, mutta ne menivät sitäkin paremmin, ainakin omasta mielestäni. Lahjaksi tuli vielä SingStar Summer Party -peli, kaveri sai virallisen pressisetin langattomine mikrofoneineen. Olen kieltämättä hieman kateellinen. ;-)

Minusta tällaisten pelien henkeen kuuluu eräänlainen terve itsensä nolaaminen. Kuka sitä katsoo, menevätkö kaikki Whitney Houstonin alun perin päästämät korkeat äänet ihan kohdilleen, tai osaako valkoinen likka Helsingin Alppilasta räpätä Tone Locin tahtiin (vastaus: ei osaa, ei todellakaan). Joku nuotti ei mene oikein ja kaveri vetää jonkun biisin paremmin, entä sitten? Kunnon koreografia pelastaa tilanteen kuin tilanteen!

Mitä tapahtui Martikalle?

Näin kevään kynnyksellä muistot lentävät jonnekin melkein 20:n vuoden taakse, jolloin vietimme kavereiden kanssa viimeisten koulupäivien välitunteja nurmikolla makoillen ja musiikkia kuunnellen. Varhaisteinien maailmassa kovia sanoja olivat Debbie Gibson, Tiffany sekä Martika. Sekä Debbie Gibson että Tiffany olivat imagoltaan hyvin puhtoisia naapurintyttöjä, mutta Martika oli erilainen. Hän oli hieman villimpi, hieman rankempi ja hieman rohkeampi. Siinä missä muut lauloivat pojista ja rakastumisesta, Martikan suurin hitti Toy Soldiers kertoi huumeisiin kuolleesta poikaystävästä. Kappale on vieläkin mielestäni pysäyttävä ja kaunis.

Jossain vaiheessa hän kuitenkin katosi julkisuudesta. Liekö hänelle käynyt kuten niin monelle entiselle lapsitähdelle (hän esiintyi teininä Kids Incorporated -ohjelmassa yhdessä mm. Stacy "Black Eyed Peasin Fergie" Fergusonin kanssa)? Vai tekeekö Martika vielä säkenöivän comebackin?

Kuka kurkistaa verhon takaa?

Bisquitsin pohdiskelut anonyymiudesta saivat minutkin miettimään nimettömänä kirjoittamisen eri puolia. Minulle tällainen puoliksi anonyymi kirjoittelu sopii hyvin. Ne lukijani, jotka minut tuntevat, tunnistavat minut helposti sekä tuosta kuvasta että teksteistäni kun taas tuntemattomat eivät tunnista.

Joskus blogini alkuaikoina yritin kieltää kaikki nimettömät kommentit. Sittemmin luovuin tästä käytännöstä, mutta jokin siinä täydellisessä anonyymiudessa minua vaan rassaa. Minusta on suoraan sanottuna pelkurimaista ja jotenkin häiritsevää, jos joku ei viitsi keksiä itselleen edes yksinkertaisa nimimerkkiä. Olkoon se vaikka nimikirjaimet tai lemmikin nimi. Itse liikuskelen netissä sen verran, että minulla on takataskussani muutama vakituinen nimimerkki, joita käytän.

Minä haluan, että minulla on ainakin jonkinasteinen käsitys siitä, kuka minun juttujani kommentoi ja kenen kanssa kommunikoin. Anonyymit kommentit ovat epämääräisiä ja kasvottomia. Epämääräisyyden tunnetta lisää se, että monet negatiiviset kommentit tulevat nimenomaan anonyymeilta kirjoittajilta, mikä puolestaan luo sen vaikutelman, että niiden kirjoittaja on auttamaton pelkuri. Jos ei voi antaa negatiivista palautetta edes jollain nimellä, niin kannattaako sitä silloin antaa ollenkaan?

Tämä minun blogini ei myöskään satu olemaan mikään poliittisesti tai uskonnollisesti tulenarka tapaus, joiden lukijoita vainotaan. Siis tietääkseni ei ole, mistä sitä tietää vaikka olisin jo jonkun Twihardin tappolistalla. :-)

Mutta, mieluiten otan kommentit vastaan nimimerkillä varustettuna. Myös oma nimi käy. Anonymiteetti vain hätätapauksessa.

Supernatural, kolmas tuotantokausi

Posti toi tänään kivan paketin, kun Supernaturalin kolmannen tuotantokauden Blu-Ray boksi saapui vihdoin vastaanottavaiseen syliini. Ihanaa!

Joskus nuorena, silloin kun Salaiset Kansiot oli parasta mitä telkkarista tuli, jaksoin katsoa lempijaksojani kuluneilta VHS-nauhoilta yhä uudestaan ja uudestaan. Buffy, vampyyrintappajaa katsoin intensiivisesti monen kuukauden ajan graduani varten. Nykyään energiani ei kuitenkaan enää riitä sellaiseen, ei edes kun kyseessä on lempisarjani. Olen hädin tuskin saanut pidettyä kunnon Supernatural-maratoneja, vaikka se on ollut aikomukseni ja se olisi sarjan laajemman juonikaaren seuraamisen kannalta ihan mielenkiintoistakin puuhaa. Ehkä minun pitäisi hankkia itselleni kunnon flunssa tai vaikka katkaista koipeni, jotta olisi aikaa koomailla sohvalla.

Olen tähän asti pitänyt sarjan kolmatta tuotantokautta sen heikoimpana, mutta ehkä uusintakierros todistaa minun olevan väärässä. Se brittiakka tuskin muuttuu yhtään paremmaksi, vaikka hänen kohtalonsa tiedänkin, mutta muut kauden tapahtumat saattavat näyttäytyä hyvinkin erilaisessa valossa.

Teille, jotka haluatte seurata sarjaa Suomen tahtiin, tiedoksi että kolmas tuotantokausi alkaa Subilla torstaina 23.4. täysin järjettömään kellonaikaan, klo 23:15.

Twilight - eli kuinka selvisin luku-urakasta menettämättä järkeäni

Pitkänäperjantaina se oli viimein ohi; sain luettua Stephenie Meyerin Twilight -kirjan loppuun. Minua harmittaa tässä vain yksi asia; kirja on Helsingin Kaupunginkirjaston omaisuutta ja koska olemme tällä hetkellä Porissa, pääsen kirjasta eroon vasta tiistaina.

Twilight on yksi huonoimmista ja kamalimmista kirjoista, jonka olen pitkiin aikoihin lukenut. Se vetää vertoja jopa Lisa Jewellin kirjalle Hyvät bileet, joka on tähän asti pitänyt ykköspaikkaa huonoimpien kirjojen listallani.

Kirjan naispäähenkilö, Isabella "Bella" (nimi on selvästikin enne) Swan on tarinan alkaessa 17-vuotias, rasittava ja ylimielinen teinityttö, joka muuttaa omasta vapaasta tahdostaan äitinsä helmoista aurinkoisesta Phoenixista isänsä luo sateiseen Forksin kaupunkiin Washingtonin osavaltioon. Koko loppukirjan ajan hän sitten valittaa melkein kaikesta, mikä liittyy Forksiin. Hän kohtelee kaupungin muita ihmisiä maalaisjuntteina ja omaan isäänsäkin hän suhtautuu ylimielisen holhoavasti. Hänen asenteensa luokkatovereiden ystävyydenosoituksia kohtaan on vähintäänkin kylmäkiskoinen, tosin jossain vaiheessa hän alentuu solmimaan muutaman pinnallisen ystävyyssuhteen. Sitten hän tapaa Edwardin, melkein satavuotiaan vampyyrin ja kaikki muuttuu. Bellasta tulee ylimielisen ja rasittavan lisäksi avuton, veltto, läheisriippuvainen prinsessa.

Edward Cullen on ihana, komea, fiksu, nopea, taitava, seksikäs ja kaikin puolin täydellinen, tai näin ainakin lukijalle kerrotaan jatkuvasti, suorastaan alleviivaten. Edward on myös vampyyri, joka syvällä sisimmässään tietenkin janoaa ihmisverta. Mutta aivan erityisesti häntä himottaa Bella, sillä sadan vampyyrivuotensa aikana ainoastaan hän on saanut Edwardin metsästäjänhimot heräämään. Cullenien vampyyriperhe, johon kuuluvat "vanhemmat" Esme ja Carlisle sekä "lapset" Edward, Emmett, Jasper, Alice ja Rosalie, on kuitenkin päättänyt elää ilman ihmisverta ja siksi Edwardin on hillittävä eläimelliset himonsa.

Edward kohtelee Bellaa koko kirjan ajan kuin vähämielistä lasta ja Bella antautuu tällaiselle kohtelulle. Joko Edward muka leikkimielisesti toruu Bellaa tämän tehtyä jotain, joka on Edwardin mielestä typerää, tai sitten hän lepertelee tälle, sivelee häntä ja kanniskelee häntä ympäriinsä, sillä Bella kömpelönä pikku hölmöläisenä vain teloisi itsensä jos hän kävelisi itsekseen. Bella puolestaan yrittää aina välillä muodon vuoksi inistä jotain tasa-arvosta tai muusta sellaisesta, mutta taipuu aina lopulta Edwardin tahtoon. Ei myöskään sovi unohtaa Edwardin sairaalloista mustasukkaisuutta ja koko ajan pinnan alla kuplivaa väkivaltaisuutta, joka purkautuu epämääräisinä tunnekuohuina ja suoranaisina raivokohtauksina.

Sekä Bella että Edward ovat täysin riippuvaisia toisistaan ja sanovatkin suoraan, ettei heillä ole elämää toisen ulkopuolella. Se on helppo uskoa, sillä kummallakaan ei ole mitään erityisiä kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia. He ovat sanalla sanoen aivan tavattoman tylsiä. Heidän yhteiset hetkensä muodostuvat tuijottelusta, huokailusta ja siitä, kuinka he kertovat toisilleen pitävänsä toista maailman täydellisimpänä olentona. Koko. Kirjan. Ajan.

Seksiähän he eivät voi harrastaa, sillä Edward saattaisi silloin menettää itsehillintänsä ja tappaa Bellan. Joten Bellan on tukahdutettava himonsa pitääkseen miehensä tyytyväisenä ja todettava, että seksin aika on sitten kun se miehelle sopii. Kuinka ihanan tasa-arvoista ja nykyaikaista!

Kirjan sivuhenkilöiden ainoaksi tehtäväksi jää kompata Bellaa ja Edwardia sekä reagoida näiden tekemisiin. Bellan vanhemmat jäävät mielestäni rikollisen vähälle huomiolle, etenkin Charlie-isä jonka luona Bella sentään asuu suurimman osan kirjasta. Sen sijaan Edwardin perhe on hieman paremmin esillä. Heistä selvännäkijän kykyjä omaava Alice olikin ainoa kirjan hahmoista, Bellan ystävän Jacobin lisäksi, josta minä huomasin pitäväni ja jonka kohtalo oli oikeasti mielenkiintoinen. Ei kuitenkaan tarpeeksi mielenkiintoinen jotta voisin pakottaa itseni lukemaan kirjan jatko-osia.

Kaiken muun lisäksi Twilight on myös aivan käsittämättömän huonosti kirjoitettu. Kieli on kömpelöä, lauserakenteet sekavia ja ylitsevuotavan runsas adjektiivien käyttö menee suorastaan naurettavaksi. Niinpä kirjan mielestäni huvittavin kohta onkin aivan sen lopussa, sen kiitos-osuudessa. Stephenie Meyer kiittää kustannustoimitaja Megan Tingleya "for all her help in making Twilight better than it started out". Joko Megan Tingley ei ole kummoinenkaan kustannustoimittaja tai sitten Twilight on ollut alun perin todella karmivaa sontaa jonka kustannusoimittaja on työllä ja tuskalla onnistunut saattamaan edes jonkinnäköiseen painokelpoiseen asuun.

Kun ajattelen sitä suosiota, mitä tämä kirja ja sen jatko-osat ovat saaneet, menen täysin ymmälleni. Tiedän, etten ole kirjan varsinaista kohderyhmää, mutta tiedän myös että kirja on villinnyt myös lukuisia aikuisia ympäri maailman. Mutta kun ajattelen, että Edwardin ja Bellan alistava, ahdistava ja sairaalloisen läheisriipuvainen suhde on nostettu kirjasarjan fanien silmissä yhdeksi kaikkien aikojen rakkaustarinoista, minua pelottaa. Näiden fanien on parasta pistää Ensi- ja turvakotisäätiön puhelinnumero kännykän muistiin jo tässä vaiheessa. Sitä he tulevat meinaan tarvitsemaan.

Pääsiäisen kärsimysnäytelmä

Minä vietin juuri osan tästä kauniista, aurinkoisesta ja tuulisesta kiirastorstai-iltapäivästä hammaslääkärin paikattavana. Lomalla olisi tarkoitus kahlata se typerä vampyyrikirja loppuun.

Joten eiköhän se tämän pääsiäisen kärsimysnäytelmä ollutkin sitten tässä!

Hauskaa pääsiäistä kaikille!

Pupukuva täältä.

Twilight retards

Faniuteen taipuvaisena ihmisenä, joka silti osaa erottaa tarun ja todellisuuden toisistaan, koen aina suunnatonta myötähäpeää ja kauhunsekaista epäuskoa lukiessani tai kuullessani kaikenlaisista fanien ylilyönneistä.

Jostain kumman syystä maailman huonoin kirja Twilight - Houkutus (luettu on 326 sivua vielä on noin sata jäljellä), todennäköisesti yhtä kelvottomine jatko-osineen on kerännyt ympärilleen tajuttoman fanaattisen fanijoukon. Elokuvaversion miespäätähden Robert Pattinsonin kimppuun hyökätään kadulla ja häneltä pyydetään puremaa kaulaan. Koska Robert Pattinson ja vampyyri Edward Cullenhan ovat sama henkilö. Toinen heistä ei suinkaan ole fiktiivinen, kontrolloiva passiivis-aggressiivinen psykopaatti joka kimaltelee auringossa ja osa lentää.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Ilmeisesti negatiivisen mielipiteen ilmaiseminen Twilight-sarjasta voi olla hengenvaarallista puuhaa. Mikäli puoletkaan noista jutuista on totta, niin minun pitää kai kohta kasvattaa silmät selkääni. Sillä mikäli tuo pöydällä makaava tekele ei olisi kirjaston omaisuutta, repisin sen kappaleiksi. Niin kamala se on.

Paksuna

Niinhän se on, että lyhyen ajan sisällä muutamakin kaveri on kertonut tulevasta perheenlisäyksestä. Ihana juttuhan se on, vauvat ja lapset ovat mahtavia.

Luonnollisesti puhe kääntyy aina Karhumiehen ja minun lisääntymissuunnitelmiin. Vastaus on, että treenaamme vauvantekoa tällä hetkellä ahkerasti. :-)

Dead Space

En ole koskaan ollut mikään kova pelaamaan tietokone- tai konsolipelejä. Muutama vuosi sitten kyllä hurahdin The Sims -peliin, mutta sekin on sittemmin jäänyt. Guitar Hero ja SingStar ovat toki myös omaa luokkaansa, mutta niitä ei voi ihan laskea samaan luokkaan varsinaisten videopelien kanssa.

Viime jouluna Karhumies kuitenkin suostutteli minut ostamaan itselleni joululahjaksi EA Gamesin tuottaman pelin Dead Space. Hän sanoi, että kaltaiseni kauhun ystävä ja Alien-elokuvien ihailija varmaan pitäisi siitä. Niinhän siinä kävi, että peli vei minut kokonaan mukanaan.

Dead Space on tulevaisuuden avaruusmatkailuun sijoittuva kauhupeli, jossa Isaac-nimisen insinööritaviksen on tuhottava avaruusalukselle pesiytynyt ulkoavaruuden eliö. Tilanteen tekee monimutkaiseksi se, että eliö on muuttanut koko aluksen miehistön verenhimoisiksi hirviöiksi, joista monia ei ihan noin vaan tapetakaan. Niin minä sitten istun sohvalla ohjain hikisissä käsissä, sydän hakaten tuhatta ja sataa ja yritän navigoida Isaacia läpi pimeän, ahdistavan, otuksia kuhisevan, nitisevän ja natisevan avaruusaluksen kohti loppuratkaisua.

Ryhdyin pelaamaan uudestaan pari päivää sitten liian pitkäksi venyneen tauon jälkeen ja nyt olen päättänyt, että pelaaminen lopetetaan illalla viimeistään kello 22. Muuten ei tule yöllä uni silmään. Tosin, täytyyhän tämä saada pelattua loppuun ennen syksyllä ilmestyvää jatko-osaa!

Twilight - Houkutus

Olen nyt lukenut melkein neljäsosan Stephenie Meyerin kirjasta Twilight. Mikäli meno ei tästä parane, niin kirja on hyvää vauhtia matkalla huonoimmaksi koskaan lukemakseni kirjaksi.

Bella Swan vetää itsekkyydessä, omahyväisyydessä ja raivostuttavuudessa vertoja sille toiselle Belalle. Hahmo on kaikin puolin vastenmielinen ja epäsympaattinen.


Eikä se sosiopaatti teinigoottipelle Edward ole yhtään parempi. Tätäkö kaikki kuolaavat? Ei voi olla totta!

Luen kirjan loppuun ja arvostelen vasta kunnolla sitten. Mutta ei kannata odottaa mitään imartelevaa.