Paluu Sonispherestä

Tämän kesän ties kuinka mones Porin-reissu on taas takana. Edessä on vielä muutama lisää, polttareita ja häitä kun tänä kesänä riittää. Onneksi juna kulkee ja anoppilaan pääsee yöksi.

Sonisphere-festivaalista jäi vähän ristiriitaiset fiilikset. Saavuimme Karhumiehen kanssa paikalle melko pian klo 12 jälkeen, joten vältimme pahimmat ruuhkat ja pääsimme kuljeskelemaan alueella aika mukavasti monta tuntia. Kalja-alueellakin löysimme istumapaikat penkeiltä, joimme lonkerot ja otimme iisisti. Muuta kehuttavaa järjestelyistä ei sitten löydykään.

Ihmisiä oltiin kehotettu saapumaan paikalle kävellen tai pyörillä, mutta pyöräparkkeja ei ollut missään. Kulkupeleinä toimineet Karhumiehen vanhempien vanhat fillarit odottivat meitä tapahtuman ajan pusikossa. Korkit otettiin pulloista pois portilla, mutta sisällä myytävissä juomissa ne jätettiin paikoilleen. Mitä ideaa? Hyvä kysymys. Oli muuten ensimmäinen kerta, kun salakuljetan rock-festivaalille pullonkorkkeja! On ne rintaliivit vaan niin kätevät kapistukset!

Festivaalin aikataulua ei löytynyt mistään. Ei netistä, eikä alueelta. Alueen karttoja oli joka paikassa näkyvillä, mutta aikataulusta piti lopulta pulittaa viisi euroa! Yritin ottaa kännykkäkameralla kuvaa järjestysmiehen omasta aikataulusta, mutta ei siitä mitään näkynyt. Karttaan merkittyä kohtaamispaikkaa ei myöskään lopulta ollut missään, mutta kaverit onneksi löytyivät suhteellisen hyvin. Vesipisteitä oli, mutta ne olivat niin huonosti merkityt, että kiitän ilmojen haltioita siitä ettei ollut helle. Olisi siinä ollut järjestysmiehillä ja ensiapuryhmällä tekemistä.

En edes viitsinyt yrittää karaokeen tai Guitar Heroa pelaamaan. Jonot olivat joka paikassa niin tajuttomat.

Alueelta poistuminen oli tahmeaa, mutta loppujen lopuksi aika rauhallista ja rentoa.

Itse musiikkipuoli taas toimi minun makuuni aika mainiosti. En ole mikään älyttömän örinähevin ystävä, mutta melodisempi hevi uppoaa aika hyvin. Machine Headin keikka loppui valitettavan lyhyeen, sitä bändiä olisi jaksanut kuunnella pitempään. Linkin Park taas oli aika pettymys. Olen tykännyt kuunnella bändin biisejä ja odotin hauskaa, energistä keikkaa. Sen sijaan sain rutiinilla ja vasemmalla kädellä vedettyä haaleaa puuroa, jossa jokainen biisi kuulosti samanlaiselta ja joka ei herättänyt mitään tunteita suuntaan tai toiseen. Se keikka oli aivan liian valmiiksi pureskeltua ja ylituotettua rutiinikamaa minun makuuni ja vietin sen lopulta tyytyväisenä kalja-alueen ruohikolla makoillen.

Metallica puolestaan oli helvetin kova. Vanhempia ja uudempia kappaleita oltiin sekoitettu mukavasti, joukossa suosikkini "One" ja "Master of Puppets". Toki tähänkin esiintymiseen mahtui rutiineja ja suvantovaiheita, mutta bändistä sentään jäi semmoinen fiilis, että he esiintyvät lavalla mielellään eivätkä siksi, että sähkölasku pitää maksaa.

Lopuksi on kyllä sanottava, että huonojen järjestelyjen takia seuraavaan Sonisphereen on saatava joku todella kova bändi, että minua sinne enää saa yleisön joukkoon. Vaikka musiikin puolesta muuten viihdyinkin.

Lomalle taas, pili pili pom

Käväisin tämän viikon töissä kääntymässä ja ensi viikon vietän taas lomalla. Se alkaa Sonispherellä Porissa ja päättyy kesän kolmansiin häihin Ulvilaan. Sen jälkeen on enää yhdet häät jäljellä, syyskuussa.

Viikon päästä maanantaina on luvassa taas paluu sorvin ääreen koko syksyksi. Mutta viikon lomallani aion hengailla kotona ja Padasjoella sekä ottaa iisisti.

Sonispheressä minä olen se mimmi joka laulaa hevikaraokea niin, ettei kukaan muu pääse laulamaan. Näin ainakin uhoan, katsotaan toteutuuko uhkaus. :-)

On se jännä

Minulla on omituisia tapoja TV-sarjojen suhteen. Joko hurahdan sellaisiin sarjoihin, joita seuraa vain pieni joukko, tai sitten tutustun TV-ilmiöihin valitettavan jälkijunassa. Pasila kuuluu jäkimmäiseen kastiin, mutta onneksi on uusinnat ja DVD:t.


Pasila kun on parasta TV-satiiria, viihdettä ja komediaa pitkiin aikoihin. Se ärsyttää, ihmetyttää ja naurattaa. Se on absurdi, omituinen, mutta osuu silti aika usein maaliinsa. Se ei pelkää olla ilkeä ja sen parodiat saavat minut usein nauramaan vatsa kippuralla.

Sarja on tauolla mutta ensimmäisen kauden uusinnat pyörivät TV2:lla maanantaisin klo 21.25. Lisäksi molempien tähän mennessä tehdyt tuotantokaudet ovat saatavissa DVD:llä ja niitä voi katsoa Ylen Elävässä Arkistossa.

Scarlett

Sen jälkeen, kun olin katsonut Tuulen viemää viime viikolla päätin katsoa myös eilen alkaneen minisarjan Scarlett, joka perustuu Alexandra Ripleyn kirjoittamaan jatko-osaan. Olen nähnyt sarjan joskus vuosia sitten, mutta en muista siitä muuta kuin että Timothy Dalton oli mielestäni komeampi kuin Clark Gable.


Ensimmäisen osan perusteella sarja on varsin kelvollinen. Ei tietenkään läheskään yhtä loistelias kuin Tuulen viemää -elokuva, mutta silti alkuperäiselle tarinalle ja alkuperäisille henkilöille uskollinen. Siitä en kuitenkaan pääse yli enkä ympäri, että minusta Scarlettin ja Rhettin suhde on aikamoista myrkkyä ja minulle jotenkin käsittämätön. He eivät voi olla yhdessä, sillä siitä seuraa vain myrskyisää tuhoa, mutta he eivät voi olla erikseenkään sillä loppujen lopuksi he ovat ainoat jotka voivat sietää toisiaan. Mitään tavoittelemisen arvoista tässä suhteessa ei ole, mutta onhan se kaikessa myrskyisyydessään aika tunteita nostattavaa tavaraa.

Olen myös sitä mieltä, että Scarlett on hahmona huomattavasti paljon mielenkiintoisempi ja samaistuttavampi kuin juoppo, sovinistinen ja ilkeä Rhett. Kaikki haluavat hillitä ja suitsia Scarlettia koska hän ei käyttäydy senaikaisten ahtaiden normien mukaan, ilmankos nainen välillä räjähtelee ja iskee alistajilleen takaisin. Rhett puolestaan ilkeilee ja juopottelee koska hän voi tehdä niin. Aika vastenmielistä käytöstä minun mielestäni.

Hän on täällä tänään

Ja hän päivittää blogiaan töistä. Loman aikana työpaikka päätti siirtää meidät (tai ainakin meidän tiimiläiset) nykyaikaan ja minähän pääsen nyt täältä jopa YouTubeen! Ihan tajutonta, olen aivan pyörällä päästäni.



Viime viikonlopun kahdet häät olivat molemmat hyvin onnistuneet. Kaverini häät olivat monikansalliset, suomalaisen ystäväni mies on ranskalainen ja heidän yhteinen kotinsa on Lontoossa. Kolmen kielen välissä sukkuloiminen oli ihan hauskaa, kiva puhua ranskaa pitkästä aikaa, mutta vielä hauskempaa oli katsoa eri tapojen sekoittumista. Meidän pöytämme voitti häiden tietovisan, kuulemma minun ansioistani. Tosiasiassa Karhumies saapui juuri sopivasti paikalle kertomaan rallikuskien nimiä, niitä kun visailussa kysyttiin. Siviilivihkiminen ja juhla olivat Mustikkamaan kesäteatterissa, joka on todella kaunis paikka. Ilma suosi ja kaikki sujui todella hyvin.

Karhumiehen serkun häät taas olivat perinteisemmät kirkkohäät Espoossa. Juhlapaikkana toimi Espoonkartano, joka on sekin niin hieno ja kaunis rakennus ja alue, ettei tosikaan. Loppuillasta löysimme Karhumiehen kanssa itsemme Circus-yökerhon VIP-tilasta Karhumiehen toisen serkun ja hänen tyttöystävänsä kanssa. Älkää kysykö, mitä me siellä teimme, en itsekään tiedä. Muuta kuin sen, etten todellakaan ole yökerhoihmisiä. Enkä varsinkaan VIP-tila ihmisiä. No, tulipahan sekin koettua.

Olen tämän viikon töissä ja sitten Metallica heivaa minut taas viikoksi lomalle joka päättyy tämän kesän kolmansiin häihin. Sitten paahdetaankin töissä hamaan jouluun asti.

Täällä taas!

Muutaman päivän kestäneen anoppilapyörähdyksen jälkeen olen taas Helsingissä. Kolmas lomaviikko on takana, neljäs ja viimeinen vielä edessä mutta sitä ennen käväisen töissä viikon verran tässä välissä.

Olisi ollut kiva hengailla anoppilassa ja Pori Jazzeilla pitempään, mutta piti tulla kaupunkiin kun täällä on huomenna kahdet häät. Kyllä, kahdet häät. Karhumiehen serkku ja minun hyvä kaverini ovat molemmat päättäneet mennä naimisiin samana päivänä joten logistiikassa on ollut aikamoista sumplimista.

Miksi ihmisten pitää välttämättä mennä naimisiin kesällä ja miksi juuri heinäkuussa? Mikä niissä kesähäissä on niin ihanaa? Kaikkien viikonloput ovat silloin muutenkin täynnä, kaikki hääjutut ovat kesällä kalliimpia, on kuuma jne. Me menimme lokakuussa naimisiin ja se oli kaikin puolin loistava ratkaisu. Päällekkäisiä tapahtumia oli hyvin vähän, kaikki pääsivät paikalle ja bileet olivat mahtavat.

Huomenna jännään myös sitä, mahtuvatko häihin ostamani uudet housut kunnolla jalkaan. Ne kun olivat jo ostohetkellä vähän napakat. No, tosinainen ottaa hakaneuloja mukaan käsilaukkuun! Ja onneksi paitani on pitkä ja väljä.

Tuulen viemää, eli tarina eeppisen myrkyllisestä rakkaussuhteesta

Kerrottakoon näin aluksi, etten ole nähnyt Tuulen viemää -elokuvaa sitten lapsuuteni ja näin ollen en muista siitä kovinkaan paljoa. Muistan ihailleeni elokuvan värejä, Scarlettin pukuja ja lavasteita, mutta en muuta.

Kun nyt sitten istahdin television ääreen katsoakseni elokuvan kokonaan, voi sanoa että katsoin sen melkein ensimmäistä kertaa. Ja eihän siitä pääse yli eikä ympäri, Tuulen viemää on hieno elokuva. Siinä on väkeviä näyttelijäsuorituksia, hyvä tarina, koskettavia kohtaloita ja se on todella upean näköinen. Se on paikkansa elokuvataivaan tähtenä ansainnut

Mutta tämä katsomiskokemus sai minut lopullisesti tajuamaan, että Rhett Butlerin ja Scarlett O'Haran sekopäisessä rakkaustarinassa ei ole minusta mitään romanttista, ihanaa, tavoittelemisen tai haaveilemisen arvoista. Näiden kahden seuraaminen sai minut pyörittelemään silmiäni, pudistelemaan päätäni ja päättämään, että minun haavemaailmassani he päätyvät lopulta yhteen ja pysyvät yhdessä. Ei siksi, että se olisi ihanaa vaan siksi, että he ovat ainoat ihmiset, jotka ovat immuuneja toistensa tuottamalle myrkylle. He toden totta ansaitsevat toisensa ja kuuluvat yhteen, mieluiten mahdollisimman kaukana muista ihmisistä.

Minun on myös sanottava, että minä pidän Scarlettista. Hän on juuri sellainen bitch, jota minä pikkasen ihailen. Hän on syntynyt naiseksi väärään aikaan ja väärään paikkaan ja joutuu siksi turvautumaan kunniattomiin keinoihin päästäkseen elämässä eteenpäin. Mutta hänessä on elämää, tulta ja tulikiveä. Siksi hänen kiinnostuksensa vätysmäistä ja umpitylsää Ashley Wilkesia kohtaan on hämmentävää katsottavaa. Rhett Butler taas on Scarlettin sukulaissielu, mutta ei tajua rakastaa häntä sellaisena kuin hän on koska hän ei ole tarpeeksi varma miehuudestaan.

Tuulen viemää on eeppinen rakkaustarina, mutta eeppisen myrkyllinen sellainen. Romantiikkaa minä en siitä löydä.

Amerikkalaiset solmivat lajien välisiä avioliittoja

Näin ainakin väittää Fox News -kanavan haastattelema "asiantuntija". Mutta ei hätää, sillä Suomessa ja Ruotsissa kaikki on hyvin, meillä kun ei sallita lajien välisiä avioliittoja. Meillä on siis puhtaat geenit ja puhdas yhteiskunta, toisin kuin Yhdysvalloissa. Tämän johdosta haastattelussa mainittu tutkimus siitä, että avioliiton solmiminen vähentää mahdollisuutta sairastua dementiaan, ei päde Yhdysvaltoihin. Koska ilmeisesti eri etnistyyksien välisillä avioliitoilla on rappeuttava vaikutus aivoihin. Tai jotain.

Katsokaa itse:

Perhe on paras

Tiedättekö, mikä on parasta siinä kun omaa kaksi siskoa? Siskosten väliset tilitystuokiot.


Tänäänkin meidän piti vaan nähdä muuten vaan ja päädyimme meidän parvekkeellemme juomaan teetä ja analysoimaan itseämme, elämäämme, perhettämme ja muita asioitamme oikein perinpohjaisesti ja syvällisesti.

Siskojen kanssa on siitä hyvä olla ja keskustella koska me oikeasti tunnemme toisemme läpikotaisin. Sieltä ei kuule mitään täysin päin mäntyä olevaa analyysiä siitä, millainen pitäisi olla tai millainen toinen kuvittelee itsensä olevan.

Nyt on taas hieman viisaampi ja rauhallisempi olo sekä parempi käsitys siitä, miten asioihin pitäisi suhtautua. Kuten esimerkiksi minun suhtautumiseni kaikkiin naisiin kohdistuviin typeriin ulkoisiin sääntöihin, joita pidetään muka luonnollisina. Paras tapa suhtautua niihin on olla suhtautumatta niihin ja rauhallisesti vaan näyttää itse hyvää esimerkkiä päinvastaisesta käytösmallista. Niinhän minä teenkin, ja niin on kai parasta jatkaa.

John Carpenter

Tänään on pienoinen John Carpenter -päivä, ainakin jos sattuu liikkumaan pääkaupunkiseudulla. Televisiossa esitetään Carpenterin ohjaama Usva ja illalla Helsingin Orionissa Eerikinkadulla klo 20 on luvassa loistava Pako New Yorkista.

Eräässä kaveriporukassani John Carpenter on etenkin jätkien keskuudessa halveksuttu ja jopa inhottukin elokuvaohjaaja. On totta, että hänen elokuvansa ovat pienellä budjetilla tehtyjä halpiksia ja mahtuupa joukkoon myös suoranaista roskaakin. Mutta Carpenter osaa myös luoda hyytävää jännitystä ja tiukkaa toimintaa melkein olemattomista aineksista, ja saa vaatimattomastakin näyttelijästä esiin tiukan toimintasankarin. Pako New Yorkista on yksi kaikkien aikojen lempielokuvistani ja kun taannoin näin viimein Hyökkäys poliisiasemalle -elokuvan, olin aika otettu. Toki sen väkivalta on satunnaista ja perustelematonta, mutta se juuri tekee elokuvasta niin vaikuttavan. Viattomat sivulliset taistelevat ulkoista pahaa vastaan keinolla millä hyvänsä ja usein ne keinot ovat kovin rajatut.

Feministinä minun on myös sanottava, että Carpenterin elokuvien naiset ovat myös mieleeni. He ovat kuten hänen elokuviensa miehet: tavallisia naisia jotka joutuvat epätavallisiin tilanteisiin ja löytävät sisäisen selviytyjänsä.

Tänä iltana minulla on vain yksi ongelma, eli mennäkkö elokuviin vai jäädäkö kotiin? Ehkä ehdin tehdä molemmat.

EDIT: Pako New Yorkista -lippu ostettu. Digiboksi saa hoitaa Usvan.

Jennifer's Body

Juno-elokuvan käsikirjoittajan Diablo Codyn uusin elokuva Jennifer's Body tulee Yhdysvalloissa teattereihin syyskuussa. Megan Fox esittää seksikästä cheerleaderiä, joka onkin oikeasti poikia syövä demoni. Niinpä tietysti, eivätkö ne kaikki cheerleaderit muka ole sellaisia?

Ohjaajana toimii Girlfight-elokuvan ohjannut Karyn Kusama, mutta en silti ole ihan varma mitä tästä elokuvasta pitäisi ajatella. Voihan se olla aika hauskakin, sellaisella hölmöllä tavalla. Tai sitten se voi olla todella rasittava, kliseinen ja idioottimainen. Traileri ainakin näyttää pahaenteisesti siltä.

Enkä muuten ole ensimmäinen ihminen, joka huomaa tämän mutta verratkaapa elokuvan julistetta True Blood -sarjan promojulisteeseen. Liekö sama mainostoimisto ollut asialla?:


Sitten on vielä se yksi kuva Angelina Joliesta nuolemassa huuliaan. Seksi myy, etenkin jos siihen liittyy nainen ja hänen suunsa. *Huokaus*

Superbitches

Joskus nuorempana olin TV-sarjoja ja elokuvia katsoessani aina enemmän hyvisten kuin pahisten puolella, etenkin kun vastakkain olivat naiset. Samaistuin kilttiin tyttöön ja pidin hänen puoliaan pahaa narttua vastaan. Jossain vaiheessa mieli kuitenkin hieman muuttui ja nykyään huomaan tuntevani yhä enemmän viehtymystä narttumaisiin pahoihin tyttöihin ja naisiin.

Kliseiset pahat tytöt, jotka on selvästi tuotu ruutuun vain täyttääkseen tietyt standardivaatimukset, saavat minut joko näkemään punaista tai haukottelemaan tylsistyneenä. En myöskään voi sietää sitä, kun pahisnainen muuttuu silmänräpäyksessä anteeksipyyteleväksi kynnysmatoksi vain koska joku hyvishahmo hieman toruu häntä. Mutta hyvin näytelty, kirjoitettu ja toteutettu veemäinen akka, josta kuitenkin löytyy jotain aitoa inhimillisyyttä ja pehmeitä puolia, on hahmona tavattoman herkullinen. Sellaista on nautinto seurata.

Tässä pari viime vuosien suosikkiani:


Hazel Bailey, Pelinaiset

Piinkova urheiluagentti ja myöhemmin koko Earl's Park -klubin johtaja ja pääomistaja rusensi palleja piikkikoroillaan ja tahkoi rahaa. Yksityiselämässään enemmän naisista kiinnostunut Hazel kuvaili seksuaalisuuttaan näin: "Men for business, women for pleasure." Ystävilleen Hazel oli kuitenkin vimmatun lojaali, ja jos puukko jonnekin iskettiin, niin se tuli suoraan rintaan eikä koskaan selkään.











Tanya Turner, Pelinaiset

Tanya, suuri rakkauteni. Muuten hömppää Pelinaiset -sarjaa oli nautinto seurata juuri Tanyan hahmon takia. Ystävänsä Hazel Baileyn tapaan hän rusensi kilpailijansa välillä säälimättömästi eivätkä pettävät aviomiehetkään päässeet mitenkään vähällä, vaikka Tanya ottikin heidät takaisin. Tanya kiipesi mahtavien tekokynsiensä avulla huipulle välillä kiviseinsää, välillä reittä pitkin. Eikä naarmuilta vältytty. Mutta jos Tanyan aidon ystävyyden oli onnistunut voittamaan, se pysyi raudanlujana hautaan asti.








Faith, Buffy vampyyrintappaja

Faith olisi voinut vajota siihen inhottavaan kliseisyyden kuoppaan, joka on varattu niin monelle pahalle tytölle. Mutta jotenkin hän onnistui pysymään siitä poissa ja hahmo tarjosi mukavaa vastapainoa kunnolliselle Buffylle. Minun mielikuvissani Faith reissaa yhä pitkin maita ja mantuja moottoripyörällä levittämässä pelkoa ja vaarnoja kaikkien hirviöiden ja vampyyrien sydämiin.










Celia Hodes, Weeds

Celia on hahmo, josta Karhumies ja minä olemme aina eri mieltä. Karhumiehen mielestä hän on kamala, minusta Celia on ihana. Kaikessa kylmässä veemäisyydessään hän on kuitenkin inhimillinen ja koskettava. Hän on kokenut elämässään asioita, jotka tekisivät kenestä tahansa katkeran mutta silti hän porskuttaa väsymättömästi eteenpäin eikä anna kenenkään seistä hänen tiellään. Siinä missä Nancy Botwin on joskus rasittavan veltto, Celia pitää aina päänsä pystyssä vaikka vesi nousisi kuinka korkealle.

Kunniamaininta:

Alexis Colby, Dynastia

Minä kuuluin lapsena Dynastia-klaaniin. Dallasia seurasin vain satunnaisesti. Alexis Colby-Carrington-Dexter-mikälie-mikälie on kaikkien TV-narttujen äiti ja kummitäti. Voi sitä kieroilun ja kähminnän määrää, ja kaikki täysin anteeksipyytämättömällä asenteella. Herkullista, niin herkullista!

Turkua ja tunnelmia

Viikonloppu meni Turussa kaverin polttareissa. Oli kiva taas käydä vanhassa opiskelu- ja asuinkaupungissani, en olekaan ollut siellä sitten viime syksyn. Polttarit menivät hyvin ja oli mukavaa nähdä kavereita ja tuttuja paikkoja.

Päädyimme polttareiden päätteeksi oluelle perinteiseen olutravintolaan, Apteekkiin, joka on juuri niin turkulainen paikka kuin olla ja voi. Sellaisia baareja ei yksinkertaisesti löydy muualta Suomesta. Painopiste on juomisen lomassa tapahtuvassa seurustelussa, ja paikan keski-ikä on melko korkea. Apteekki, Koulu, Pankki ja Vessa (Päiväkoti kun on jo suljettu) pitää Turussa kokea, jotta ne ymmärtää. Niitä ei voi selittää. :-)


Tämän viikonlopun aikana tajusin myös, miten elämäni on muutaman viime vuoden aikana mennyt oikeasti eteenpäin ja että olen tainnut tosiaan huomaamattani hieman aikuistua. Minua ei esimerkiksi ollenkaan haitannut se, että polttarit sujuivat aika rauhallisesti ja olin nukkumassa joskus yhden aikoihin. Sunnuntaina näin pari hyvää ystävää joita en ollut nähnyt aikoihin. Toinen on viimeisillään raskaana toisen lapsensa kanssa, toinen taas saa lapsen vuodenvaihteessa. Eikä minua haitanneet vauva- ja lapsikeskustelut ollenkaan. Eivät ole haitanneet pitkiin aikoihin, minä jopa osallistun niihin innostuneesti. Miksi niiden pitäisi haitata? Miksi en voisi osallistua niihin? Ehkä jonkun mielestä ihmiset pilaavat elämänsä menemällä naimisiin ja hankkimalla lapsia, mutta minä en kuulu niihin ihmisiin jotka ajattelevat näin. Aika aikansa kutakin.

Lisäksi törmäsin lauantaina Apteekissa erääseen entiseen kurssitoveriini jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan. Mutta vain muutaman, sillä hänen katkeroitunutta ikuisen opiskelijan/pätkätyöläisen tilitystään ei jaksanut kuunnella hetkeä enempää. Minä en sille mitään voi, joten miksi teeskentelisin hänelle olevani kiinnostunut samalla kun hän vaivihkaa syyllistää minua siitä, että olen valmistunut ja minulla on vakituinen työ?

Minä olen siirtynyt elämässäni eteenpäin, ja se tuntuu itse asiassa melko hyvältä.

Kuva: Julie Paschkis, "Moving On" (1998)