Huhuu!!!!

Aivan valtavan karmivaa pyhäinmiestenpäivän aattoa kaikille! Illalla on luvassa työpaikan naamiaiset, joihin aiomme Karhumiehen kanssa pukeutua tietenkin vallan mahtavan karmivasti. Minusta Halloween-asuun kuuluu nimenomaan kauhuelementti, kaikenlaiset keijukaiset ja haltijattaret ovat ihan pöhköä hommaa.

Karmivan päivän kunniaksi tarjoan teille jotain vallan selkäpiitä karmivaa. Eräs perhe asensi valvontakameran lastenhuoneeseen ja katsokaa, mitä hirveää sille tallentuikaan. Onko tuo kadonnutta lastaan etsivä sureva äiti? Pahan noidan henki? Vai muuten vaan hämmennystä aiheuttava haamu? Minä ainakin olen ihan kauhusta jäykkänä.

The Resident: Jeffrey Dean Morgan ja Antti Jokinen

Kaksi syytä käydä katsomassa elokuva The Resident: Jeffrey Dean Morgan ja ohjaaja Antti Jokinen.

Kyseessä on Antti Jokisen ohjaama ensimmäinen kokoillan englanninkielinen elokuva ja tottakai sellaista pitää tukea! Lisäksi elokuvassa esiintyvät myös Christopher Lee ja Hilary Swank ja aihepiirikin näyttää juuri minulle sopivalta trilleriltä. Morgan esittää elokuvassa Hilary Swankin hahmoa kyttäävää epämääräistä vuokraisäntää jonka teot käyvät yhä hämärämmiksi ja hämärämmiksi. Morgan teki jo aika vakuuttavaa työtä pahiksena Watchmen-elokuvassa, joten en odota pettyväni.

Supernaturalin faneille tämä tietenkin tarkoittaa sitä, ettei Morgania sarjassa varmaan nähdä John Winchesterin ominaisuudessa tulevaisuudessakaan, mutta kaikkea ei voi saada. Unijaksot ja flashbackit ovat siis vastaisuudessakin vapaita John Winchesteristä.

Alla kuvassa Jeffrey Dean Morgan ja Christopher Lee:

James Cameronin Avatar-elokuvan traileri

James Cameronin vuosia ajatushautomossa ja tuotannossa muhinut elokuva Avatar tulee viimein elokuvateattereihin 18. joulukuuta.

Elokuvan tarina ei vaikuta kovin omaperäiseltä, mutta silti itse elokuva näyttää niin hienolta, että pakko tämä on käydä katsomassa. Ja hei, onhan siellä minun oma avatarani Sigourney Weaver. ;-)

Alla elokuvan traileri Thain kielisillä teksteillä varustettuna.

Myytinmurtajat

Karhumiehellä ja minulla on muutamia yhteisiä TV-suosikkeja ja Myytinmurtajat kuuluu niihin. Minä seuraan sarjaa hyvin vaihtelevasti, välillä katsoin sitä MTV3-kanavalta, välillä lähes pelkästään Discovery-kanavalta ja välillä oli pitkiä taukoja välissä. Mutta aina kun katson sitä, viihdyn.

Olin aivan äimänä, kun työpaikallani muutama ihminen tunnusti vihaavansa kyseistä sarjaa. Heistä se oli typerä ja vastuuntunnoton idiotian ylistys. Tämähän ei pidä lainkaan paikkansa! Minä ainakin olen oppinut Myytinmurtajista aivan valtavasti hyödyllisiä asioita, vaikka toki niitä räjäytyksiäkin on kiva katsella ja käkätellä Jamien ja Adamin kanssa niiden voimalle.

Olen esimerkiksi oppinut, että uppoava laiva ei imaise lähistöllä olevia esineitä mukaansa upotessaan, koska sen massa on liian suuri. Ja lento-onnettomuuden sattuessa ensimmäisen luokan matkustajat jäävät todennäköisemmin henkiin kuin turistiluokan matkustajat, mutta he eivät todennäköisesti pääse istuimistaan yksin pois.

Myytinmurtajat on hauska yhdistelmä viihdettä ja hyötyä, jota on aina yhtä mukava katsoa. Lisäksi kauniisti hymyilevä punatukkainen Kari Byron on mielestäni yksi television seksikkäimmistä naisista.

Katsooko joku muu Myytinmurtajia?

Accio to the Future

Mitä jos Harry Potter olisi tehty 1980-luvulla, tuolla nuorisoelokuvan ja kornien fantasiaelokuvien kultaisella vuosikymmenellä? IO9-sivustolla on hauska juttu sarjakuvataiteilija Lucy Knisleyn näkemyksestä asiasta.

Voldemortia esittäisi tietenkin David Bowie ja TOTTAKAI nuori John Cusack olisi Harry Potter! Onhan se itsestään selvää, että Anthony Michael Hall olisi Ron Weasley enkä minäkään voisi kuvitella ketään muuta kuin Christopher Lloydia Dumbledoreksi.

Keitä muita tuon ajan nuorisoelokuvien tähtinäyttelijöitä tässä olisi mukana? Molly Ringwald olisi toki Ginny Weasley ja Ralph Macchiollakin olisi rooli.

Kaikki olisi jotenkin paljon kimaltelevampaa, pastellinsävyisempää, täynnä söpöjä elukoita, mahtavaa syntikkamusaa ja erikoisia asukokonaisuuksia joissa on valtavat olkatoppaukset.

Musta jää

Aivan kuten en pelaa läheskään niin paljon tietokone- ja konsolipelejä kuin haluaisin, en katso läheskään niin paljon kotimaisia elokuvia kuin haluaisin. Onneksi tähän auttaa YLEn Kotikatsomo, josta näyttää tulevan tämän syksyn ja ensi kevään aikana valtava määrä viime vuosien laadukkaita kotimaisia elokuvia. Tiedänpä nyt, missä vietän maanantai-iltani.

Eilen illalla sieltä tuli Petri Kotwican kehuttu ja palkittu trilleri Musta jää, joka oli ehdottomasti katsomisen arvoinen. Se on hyytävä ja välillä hyvin epämiellyttäviäkin sävyjä saava tarina petoksesta, vihasta, kostosta, ja siitä kuinka pitkälle ihminen voi mennä maksaakseen takaisin kokemansa vääryyden. Outi Mäenpää ja Ria Kataja tekevät loistavaa työtä petettynä aviovaimona ja miehen nuorena rakastajattarena, joiden elämät kietoutuvat yhteen lopulta aika synkällä ja sairaallakin tavalla. Martti Suosalo taas on kuin kotonaan naisia yhdistävänä ulkoisesti charmikkaana miehenä, joka ei lopulta ole millään tasolla kummankaan naisen arvoinen.

Tapahtumien sijoittaminen kylmään talveen tuo siihen aivan oman, korvaamattoman lisänsä. Kylmät hanget, jäätävä tuuli ja pureva pakkanen toimivat hienona taustana kylmälle ja purevalle tarinalle. Erityisen vaikuttavasti talven viimaa käytetään hyvin kohtauksessa, jossa Ria Katajan esittämälle Tuulille selviää Outi Mäenpään esittämän Saaran punoma valheiden verkko. Kohtausta ei säestä mikään musiikki, ainoastaan ulkona puhaltava kylmä talven viima.

Eicca Toppisen elokuvaan säveltämä kaunis sellomusiikki jää soimaan päähän pitkäksi aikaa. Jopa niin pitkäksi, että saattaisin harkita elokuvan soundtrack-levyn ostamista.

Jensen Ackles pääosaan "The Host" -kirjasta tehtävään elokuvaan?

Koska maailma ei ole vieläkään saanut tarpeekseen Stephenie Meyerin lapsellisista teksteistä ja niistä tehdyistä elokuvista, naisen viimeisimmästä kirjasta The Host ollaan myös tekemässä elokuvaa.

Meyer oli halunnut tietää, kenet hänen faninsa haluaisivat pääosiin. Ilmeisesti Jensen Ackles on fanien ehdoton suosikki Jared-nimiseksi hahmoksi (nomen est omen, heh), vaikka muitakin ehdokkaita on, muun muassa Jared Padalecki.

Toisaalta minusta olisi hienoa, jos Jensen Ackles saisi viimein kunnon valkokangasroolin, joka toisi hänet suuremman yleisön tietoisuuteen. Minusta hän on oikeasti erittäin hyvä näyttelijä ja olen pitänyt hänestä myös kaikissa niissä rooleissa, joissa olen hänet nähnyt Supernaturalin ulkopuolella. Mutta toisaalta Jensen Acklesin esiintyminen tässä elokuvassa tarkoittaisi sitä, että minun pitäisi varmaan käydä katsomassa se. Twilight-hirvityksen jälkeen ajatus siitä, että olisin enää mitenkään vapaaehtoisesti tekemisissä minkään Stephenie Meyerin kynästä lähteneen teoksen kanssa, on sietämätön.

Katsotaan kuitenkin, miten asia etenee.

Hauskaa kauhuviikkoa!

Nyt on se aika vuodesta, jolloin illat ovat pimeimmillään, syksyinen ilma jännittävimmillään, puut humisevat kylmässä tuulessa, lehdet tanssivat pimeillä metsäteillä ja kaiken maailman hirviöt, kummitukset ja menninkäiset kulkevat keskuudessamme.

Huhuu!!!!

Juhlan kunniaksi voi vaikka käydä täällä vaihtamassa tietokoneen taustakuvan hieman spookymmaksi.

Minulla on töissä tämä kuva, se on niin hieno:

Humalassa oleva nainen on vapaata riistaa

Komplekseja, minullako?

Uusimmassa Trendi-lehdessä oli erittäin mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu juttu ulkonäkökomplekseista. Siinä neljä naista kertoi avoimesti omista ulkonäköön liittyvistä paineistaan, jokaisella oli oma trauman aiheuttaja. Yksi inhosi isoja, urheilullisia reisiään, yksi mahaansa, yksi leukaansa ja yksi pituuttaan. Etenkin pitkän naisen kertomus kokonsa aiheuttamista paineista pysäytti. Mutta ei siksi, että samaistuisin häneen. Vaan siksi, että minulla ei ole koskaan ollut minkäännäköisiä komplekseja fyysisen kokoni suhteen.

Minut on mitattu viimeksi terveydenhoitajan vastaanotolla lukiossa ja silloin mittanauha näytti 182,5 cm. Olin koulussa aina luokkani pisimpiä, vaan en koskaan pisin. En ole koskaan, missään elämäni vaiheessa, ollut mikään hoikkeliini. Päinvastoin. Painoni on hoikimmillaan ollut normaalin painorajojen keskivaiheilla ja korkeimmillaan valitettavasti jopa ylipainon puolella. Olen, kuten eräs työkaverini hauskasti ilmaisi, "Sellainen Brigitte Nielsen -tyyppinen". Tai kuten eräs entinen koulukaverini (pieni thaimaalainen tyttö) ihailevasti sanoi, "Viikinkinainen".

Peliviikonloppu

Juuri kun pääsin sanomasta, etten pelaa konsoli- ja tietokonepelejä niin paljon kuin haluaisin, niin viikonloppu meni tiiviisti pelien kanssa. Olimme lauantain ja sunnuntain kavereiden luona Sipoossa ja siellä pelattiin aktiivisesti SingStaria, Guitar Heroa monena eri versiona, The Beatles Rock Band -peliä sekä Buzz-tietovisaa.

Minä olen kovasti tykästynyt Rock Band -peliin sekä siitä tehtyyn Beatles-versioon. Pidän siitä, että mahdollisimman moni saa osallistua pelaamiseen ja että kaikki kappaleet eivät ole sitä SingStar poppia, joka voi pitemmän päälle käydä vähän puuduttavaksi. Joskus pitää saada laulaa jotain vähän rockimpaa ja miksei suoraan kunnon heviä. The Beatles Rock Band -peliä pelattaessa tosin huomaa, miten paljon paremmin Karhumies tuntee kyseisen bändin tuotannon kuin minä. Siellä minä sitten tapailen muutamia nuotteja samalla kun Karhumies rämpyttelee menemään ja hyräilee samalla sanoja. Ei siis muuta kuin Beatlesia soittimeen ja opettelemaan, onhan se kuitenkin aika mahtava bändi.



Buzz-tietovisa on toinen hauska seurapeli, johon kaikki voivat osallistua. Kun tunnelma nousee, myös pelaajien itselleen valitsemat avatarat ja aliakset saavat entistä kummallisempia muotoja. Kysymyksillä ja oikeilla vastauksilla ei ole niin väliä, pääasia että on hauskaa!

Mitä mieltä itse olet sosiaalisista tietokone- ja konsolipeleistä? Viihdytkö niiden seurassa?

Tytöt ei pelaa tietokonepelejä

Jezebel kirjoittaa jälleen kerran mielenkiintoisesta aiheesta, eli miksi tietokone- ja konsolipelien markkinoinnissa ja kehittelyssä naiset jätetään yhä joko täysin vailla huomiota tai meidät niputetaan yhdeksi suureksi tyttömäiseksi klöntiksi, joka pelaa vain mikäli peliväline on pinkki ja peli sisältää söpöjä eläimiä ja nättejä vaatteita.

En itse pelaa läheskään niin paljon kuin ehkä haluaisin. Minulla oli edellisessä kännykässäni montakin hauskaa peliä, joita pelailin aina joutessani. Yksi niistä oli varsin hauska Buffy, vampyyrintappaja -tasohyppelypeli jossa olin lopulta varsin haka vetämään Drusillaa turpiin. Uuteen kännykkään en ole kuitenkaan löytänyt yhtään läheskään yhtä hauskaa peliä, ja matopelikin on valitettavasti historiaa. Onhan meillä myös Nintendo DS, johon en vain valitettavasti ole tutustunut tarpeeksi hyvin voidakseni kommentoida sitä. Sen aivojumppapeli on kyllä koukuttava.

Olisin periaatteessa kiinnostunut pelaamaan First Person Shooter- ja tasohyppely -tyyppisiä konsolipelejä, mutta jotenkin aika ei tunnu riittävän niihin. Tai oikeammin en vain osaa kanavoida aikaani oikein. Minulla on esimerkiksi vieläkin yli vuosi sitten hankittu Dead Space, josta kirjoitin tässä taannoin, kesken. Vaikka minä rakastan sitä ihanan karmivaa peliä! Rakastan sitä jännitystä, juoksemista, hiipimistä, tehtävien ratkaisua sekä ennen kaikkea sitä, kun päähenkilö Isaac ampuu örkit tohjoksi.

Karhumies myös osti minulle vuosi sitten syntymäpäivälahjaksi Spore-pelin, enkä minä ole edes kokeillut sitä. Se tosin saattaa osittain johtua siitä, että talon ainoa pelaamiseen soveltuva PC on hyvin usein Karhumiehen pelien valtaama.

Mutta vaikka minä en käytännössä pelaa niin paljon kuin mitä periaatteessa haluaisin, karsastan vahvasti ajatusta siitä että tämä johtuisi sukupuolestani. Ja ihan yhtä lailla minua ärsyttävät pelien stereotyyppiset päähahmot, jotka ovat joko bodattuja muskeliäijiä tai isorintaisia nukkenaisia. Myönnän, että yksi osa Dead Spacen viehätyksestä silmissäni on juuri sen päähenkilö Isaac. Hän on toki mies, mutta aika tavallinen sellainen, eikä mikään supertreenattu hormonihirviö. Lisäksi hänen työtoverinsa ovat tasapuolisesti miehiä ja naisia ja hänen kadonnut tyttöystävänsä on lääkäri.

Minua ärsyttää se, että Nintendon DSLiten kaltaiset kannettavat pelilaitteet myydään aina joko erikseen tai "väriin sopivan" pelin kanssa. Eiköhän se ole asiakkaan päätettävissä, minkä värisen laitteen hän haluaa ja minkä pelin sen mukaan? Ja miksi ne kylkiäispelit ovat aina niin vahvasti sukupuolittuneita, joko räiskintää ja mäiskintää tai söpöjä maatilan eläimiä? Miksei mukaan koskaan heitetä mitään neutraaleja pelejä, jotka vetoaisivat mahdollisimman laajaan yleisöön?

Lopuksi kerrottakoon, että meillä oleva PlayStation2-konsoli on väriltään pinkki. Ja se on Karhumiehen hankkima.

House of Waxista Lukijaan

Katsomme Karhumiehen kanssa kohtuullisen paljon elokuvia, mutta jostain syystä en koskaan oikein saa aikaiseksi kirjoittaa niistä tänne. Facebookiin toki päivitän näkemäni elokuvat, mutta ei se ole aivan sama asia.

Nuorempana pidin elokuvapäiväkirjaa, johon liimasin kaikkien näkemieni elokuvien leffalippujen kannat ja kirjoitin säkenöiviä arvioita koko 16 - 17 -vuotiaan kaikkitietävän tytön innolla. Minun pitäisi taas petrata tässä asiassa, elokuvat ovat kuitenkin yksi elämäni kestävistä iloista.

Viime viikonloppu meni hyvin vaihtelevien ja monipuolisten elokuvien parissa.


Mikaela kirjoitti jo Fanboys-elokuvasta, joka oli minulle hyvin hupaisa ja hauska tuttavuus. Joukko ystävyksiä ja hardcore Star Wars -faneja päättää vuonna 1998 tehdä eeppisen matkan Skywalker Ranchille nähdäkseen Episodi I:n raakaversion ennen sen ensi-iltaa. Fanboys on ennen kaikkea elokuva faniudesta, aihepiiri johon minä samaistun täysillä. Päämäärä ei ole tärkein, matka sinne on kaikki kaikessa. Ei edes tieto siitä, että Episodi I oli melkoista kuraa ainakin muihin Star Wars -elokuviin verrattuna, vienyt iloa pois tästä elokuvasta.



House of Wax puolestaan oli juuri sellainen, joksi sen kuvittelinkin. Supernaturalia siteeratakseni, se oli "trite, clichéd, and overall craptastic". Vuokrasin tämän elokuvan vain Jared Padaleckin takia, viime viikon Supernaturalin jakson inspiroimana jossa hän ja Paris Hilton näyttelivät taas yhdessä. Pahinta, mitä kauhu- tai toimintaelokuva voi olla, on tylsä. Ja sitä tämä leffa on. Loputtoman, tavattoman tylsä. Päähenkilöt ovat idiootteja ja sinänsä mielenkiintoinen taustatarina jää pelkäksi torsoksi. Mutta mitä muuta sitä voisikaan tällaiselta teinikauhulta odottaakaan?



Clint Eastwoodin ohjaama Gran Torino oli puolestaan aivan toista maata. Se oli mielenkiintoinen ja koskettava elokuva aidon tuntuisista ihmisistä. Eastwoodin hahmoa voisi kutsua rasistiseksi vanhaksi kusipääksi, mutta se ei kerro totuutta. Hän puhuu niin kuin puhuu ja sanoo mitä sanoo koska se on hänen tapansa ja se on se, mihin hän on tottunut. Sydämessään tämä mies ei kuitenkaan ole rasistinen eikä ennakkoluuloinen, vaan osoittaa olevansa täysin kykenevä ja halukas hyväksymään ihmiset sellaisina kuin he ovat, ihonväriin ja sukupuoleen katsomatta. Eastwood on sanonut lopettavansa näyttelemisen tämän elokuvan jälkeen ja sellaisena jäähyväistyönä se sopii hänelle enemmän kuin hyvin.

Saimme myös viimein katsottua elokuvan Lukija, joka teki kirjana minuun aikoinaan hyvin suuren vaikutuksen. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, joten en voi verrata näitä kahta keskenään, mutta minä pidin tästä elokuvasta hyvin paljon. Kate Winslet teki vahvaa työtä, mutta ennen kaikkea kiinnitin huomiota David Krossin esittämään nuoreen Michaeliin. Hän toi kokemattomaan, ensirakkaudesta huumaantuvaan 15-vuotiaaseen poikaan niin uskottavia ja suloisia piirteitä. Kaikki se epävarmuus, hapuilevuus ja sydänsuru tuli tämän nuoren miehen esittämänä hyvin aidolla tavalla esiin.

Oli synkkä ja myrskyinen yö

Ja minä nautin siitä. Syksy on mielestäni vuoden parasta aikaa. Pidän toki myös kesästä, auringosta ja lämmöstä sekä kunnon lumisista talvista, mutta syksyllä tunnen eläväni. Rakastan syksyn värejä, tuulta, syysmyrskyjä, syksyn tuoksuja, kahisevia lehtiä ja jopa sadetta. Kevät puolestaan on aina ollut minulle vaikea vuodenaika, etenkin näillä leveysasteilla jossa se on yleensä pelkkää epämääräistä harmaata sotkua huhtikuusta toukokuuhun.

Mutta syksy pimenevine iltoineen, maagisine tunnelmineen ja myrskyineen on minun vuodenaikani.

Kuva: Mikko Sinisalo

Blogitunnustus ja paljastuksia

Tämä tarkoittaa ehkä sitä että olen neljän vuoden bloggaamisen jälkeen vihdoin niin sanotusti saapunut blogiskeneen. Sain ensimmäisen blogitunnustuksen, Mikaelalta. Kiitos siitä, kiva tietää että blogistani tykätään.

EDIT: Myös Nooruska on antanut tunnustuksen. Kiitos siitä!

Haasteeseen kuuluu toki myös iso kasa tunnustuksia, jotka ovat aina hankalia. Minä kun en koskaan tiedä mitä sanoa ja mitä jättää sanomatta.

Kun tämän palkinnon saa niin täytyy tehdä seuraavat 7 kohtaa:

Kiitä sitä jolta sait tunnustuksen

Kopioi kuva ja liitä blogiisi

Laita linkki keneltä sait tunnustuksen

Kerro seitsemän asiaa itsestäsi, mitä muut eivät vielä tiedä

Anna tunnustus seitsemälle

Linkitä nämä blogissasi

Kerro näille seitsemälle tunnustuksesta

Seitsemän asiaa itsestäni:

1. Olen omaa elämääni koskevissa valinnoissa hyvin konservatiivinen ja vanhanaikainenkin. Minä esimerkiksi uskon avioliittoon, haluan lasteni syntyvän avioliittoon, uskon avioliitossa yksiavioisuuteen ja uskollisuuteen. Pidän juhlapyhistä ja niihin kuuluvista rituaaleista, pidän vanhanaikaisista seurustelutavoista ja käytöstavoista. Minusta on esimerkiksi hyvin tärkeää, että juhlissa vieraat istutetaan pöytään tietyssä järjestyksessä.

En kuitenkaan missään tapauksessa oleta muiden ihmisten ajattelevan näin. Konservatiivisuuteni rajoittuu omaan elämääni ja omiin valintoihini (tietenkin nämä asiat heijastuvat myös läheisteni elämään), mutta en voisi kuvitellakaan tuputtavani valintojani muille.

2. Vihaan ihmisiä, jotka asettavat itsensä muiden yläpuolelle vedoten ulkonäön, varallisuuden ja koulutuksen kaltaisiin seikkoihin. Tunnen suurta tyydytystä ja häpeämätöntä nautintoa, kun joskus harvoin saan repiä tällaisen ihmisen alas maan tasalle. Ja kun sanon "repiä", tarkoitan "riistää, raastaa, ja tallata päälle".

3. Olen hyvin kostonhimoinen. Nautin koston suunnittelemisesta, vaikka en suunnitelmiani koskaan toteutakaan. Mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. ;-)

4. Tällä hetkellä en voi olla ajattelematta seksiä. Se on mielessä koko ajan. Eikä siinä ole minusta mitään hävettävää tai noloa. Olen aikuinen, terve nainen ja minulla on aikuisen, terveen naisen tarpeet. Kuuntelen Kings Of Leonin "Sex on Fire" ja Bruce Springsteenin "I'm on Fire" -kappaleita jatkuvasti ja ajattelen Karhumiestä. Töissä. Nytkin. Parhaillaan. Onneksi minulla on hame päällä.

5. Rakastan kauhua lajityyppinä. Tämä koskee kaikkea kirjallisuudesta elokuviin ja televisioon. Kauhu on kiehtovaa ja jännittävää.

6. En ole läheskään niin sivistynyt kuin mitä joskus esitän olevani. En ole lukenut läheskään kaikkia niitä kirjoja, jotka väitän lukeneeni, enkä nähnyt kaikkia niitä elokuvia, jotka esitän nähneeni. Harrastamani kulttuuri on muutenkin enemmän populaari- kuin korkeakulttuuria, tosin minusta tällaiset jaot ovat typeriä ja teennäisiä.

7. Pariisi on minusta maailman yliarvostetuin kaupunki ja ranskan kieli vain kieli muiden joukossa. Puoli vuotta siinä kalliiden vuokrien, liikenneruuhkien ja idioottien turistien kaupungissa riitti minulle, maailmassa on muutakin nähtävää.

Annan tunnustuksen seuraaville blogeille ja niiden loistaville bloggaajille. Nämä blogit ovat mielenkiintoisia, hauskoja ja hyvin kirjoitettuja piristysruiskeita. Tunnustuksen saavat: W, Digityttöjen Kaisa, Digityttöjen Helene, Buttermilk Bisquits, Kissankehto, Paivi ja Ofelia Outolintu.

Nämä voivat halutessaan liittää blogiinsa seuraavan napin:

Lost in Austen - Eksyin Jane Austenin maailmaan

Karhumiehen ja minun digiboksin muisti on alkanut pikkuhiljaa täyttyä niin äärimmilleen, että vapaata tilaa on pakko ruveta tekemään. Kuulumme niihin ihmisiin, jotka katsovat paljon TV-sarjoja mutta jotka vielä useammin tallentavat jonkun sarjan boksille katsoakseen sen "sitten myöhemmin". Usein tätä "myöhempää" hetkeä ei koskaan tule.

Nyt olemme kuitenkin aloittaneet boksin tyhjennysprojektin ja ensimmäisenä oli vuorossa minisarja Lost in Austen, suomeksi Eksyin Jane Austenin maailmaan. Siinä Jane Austenia, mutta erityisesti Ylpeys ja ennakkoluulo kirjaa fanittava Amanda Price löytää kylpyhuoneestaan salaoven joka viekin Bennetin perheen ullakolle. Samalla Elizabeth Bennet siirtyy nykypäivän Lontooseen, Amandan kotiin Hammersmithiin. Pian Amanda huomaa sekoittaneensa Bennetien ja näiden lähipiirin kuviot aivan täydellisesti, saattaneensa väärät parit yhteen ja hän tajuaa, etteivät kaikki hahmot olekaan aivan sellaisia kuin miksi hän on heidät kuvitellut.

Sarja oli minusta oikein viihdyttävä ja erittäin hauska. Itse rakastan sekä Ylpeys ja ennakkoluulo -kirjaa, että siitä tehtyä TV-sarjaa, joten oli hauska nähdä miten sen hahmoja tulkittiin uusiksi ja pistettiin pienoiseen myllytykseen. Amanda saa esimerkiksi huomata, että kaikesta tyhjäpäisyydestään huolimatta Rouva Bennet on melkoisen pelottava ja vahvatahtoinen nainen, jolle tytärten naimakaupat ovat tosiaan hengen asia. Wickham ei myöskään ole aivan se roisto, miksi hänet kirjassa kuvaillaan ja Caroline Bingleyllä on mielenkiintoinen salaisuus, mikä selittää sen miksi niin kaunis, sivistynyt ja varakas nuori nainen on yhä naimaton. Herra Bennet puolestaan on tässä sarjassa hieman epämiellyttävämpi kuin kirjassa. Hän on yhä kiltti ja itsekseen viihtyvä, mutta hänet on kirjoitettu hieman ilkeämmäksi kuin miksi olin hänet kirjassa kuvitellut. Herra Collins taas on, mikäli mahdollista, vielä karmivampi kuin kirjassa tai TV-sarjassa. Todella kauhea ja vastenmielinen mies.

Kaiken kaikkiaan viihdyin sarjan parissa erittäin hyvin ja nyt odotan, josko sille tulisi jatkoa joka kertoisi Elizabethin seikkailuista nykypäivän Lontoossa. Sillä kaikesta päätellen Lizzy sopeutui nykypäivän menoon varsin hyvin.

ZZ Top "Rough Boy"

Kun biisi lähtee soimaan päässä, joskus ainoa tapa saada se sieltä ulos on kuunnella sitä ja laulaa mukana.

Olkaa hyvät, älkääkä kysykö mistä minun pääni sisäinen radioni löysi tämän vanhan kappaleen.

Twilight muotia ja kosmetiikkaa

Selailin työn puolesta Nordstrom's -tavarataloketjun sivuja ja silmäni osuivat seuraavaan kampanjaan ».

Minulla on tähän vain yksi kysymys: Miksi? Rahan ja markkinoinnin takia tietenkin ja vaatteet vielä ymmärrän.

Mutta kosmetiikkaa? Huulipunaa nimeltä "Just Bitten"? Poskipunaa nimeltä "Mortal Glow"? Mitä ihmettä?!?!

Taidan jättää kommentoimatta noita isoja Edward ja Jacob -pahvihahmoja.

Tyypillisen suomalaista?

Menneellä viikolla juttelimme parin työkaverin kanssa kahvitauolla hassuista sattumuksista julkisissa liikennevälineissä ja puhe kääntyi näihin kaiken maailman tuuppijoihin, etuilijoihin ja muihin vailla mitään käytöstapoja oleviin ihmisiin. Tätä jengiähän löytyy joka paikasta, joka maasta ja joka kaupungista.

Mutta silti, eikö yhden työkaverini suusta päässytkin se yksi tuttu lausahdus joka saa minun silmäni välähtämään joka kerta punaisen kaikissa eri sävyissä: "Toi on niin tyypillisen suomalaista".

Olen ihmetellyt tätä ajattelutapaa niin kauan kuin muistan. Vuosi toisensa jälkeen, jokaisen ulkomaanmatkan yhteydessä ja jokainen kerta kun keskustelen erimaalaisen ihmisen kanssa, mietin aivan vilpittömän hämmentyneenä niitä ihmisiä, jotka ovat ihan vakavissaan ja aidosti sitä mieltä, että kaikki ihmisluonteen negatiiviset piirteet ja kaikki yhteiskunnan negatiiviset asiat ovat tyypillisiä vain ja ainoastaan meille suomalaisille ja meidän pienelle Suomen maallemme.

Mistä tällainen ajattelutapa oikein lähtee? Ja miten voi olla mahdollista, että tällaista ajattelua tapaa myös niiden ihmisten keskuudessa, jotka ovat kiertäneet muutakin kuin tahkoa? Sen vielä ymmärtäisin, että joku jonka kokemus ulkomaista ja ulkomaalaisista on hyvin rajallinen tai jopa olematon, voi kuvitella ettei esimerkiksi muualla maailmassa esiinny lainkaan rasismia. Mutta kun kielitaitoinen, useassa maassa monta vuotta asunut, koulutettu ja muuten sivistynyt henkilö sanoo ihan vakavalla naamalla esimerkiksi, että vahingonilo ja kateus ovat tyypillisiä vain suomalaisille, niin en tiedä itkeätkö vai nauraa.

Juttelin tästä asiasta joskus siskojeni kanssa ja heitä ärsyttää tämä aivan yhtä paljon kuin minua. Isosiskoni tiesi kuitenkin antaa selitykseksi sen, että joillekin Suomen ja suomalaisten mollaaminen on ulkoa opittu ajattelutapa, jota hoetaan kuin eräänlaista mantraa asiaa sen kummemmin ajattelematta. "Suomalaisen tyypillinen negatiivinen erityispiirre" on näille ihmisille hokemana samanlainen kuin "naisen logiikka" tai "miehen putkiaivot" on toisille. Se on yleispätevä ja kätevä yleistys, joka on helppo heittää keskusteluun mukaan kun ei jaksa tai viitsi ajatella asioita syvällisemmin ja tarkemmin, mutta haluaa kuitenkin antaa vaikutelman siitä, että on fiksu ja jotenkin kansainvälinen.

Valitettavasti vaikutus on ainakin minun seurassani usein varsin päinvastainen.

Millaisia tuntemuksia tämä asia teissä herättää? Vai herättääkö minkäänlaisia?

Kuva: Bildmekanik

Pää pyörii perjantaina

No johan on ollut viikko. Tämä aika vuodesta on meillä töissä aina aika kiireistä, enkä minä ole ehtinyt päivittää tätä blogiani käytännöllisesti katsoen lainkaan. Kaikki energia on mennyt työntekoon, kotona lepäämiseen, urheiluun ja Saving People, Hunting Things -blogin päivittämiseen.

Minusta tämä viikko on kuitenkin osoitus siitä, että työnantajani seinille maalaama pelko siitä, että Facebookiin ja vastaaviin palveluihin pääseminen vie ihmisten huomiota pois työstä, on täyttä puppua. Kun töitä on, minä kyllä hoidan ne ja silloin kaikki muu saa jäädä sivuun. Mutta luppohetkinä saatan käydä vilkaisemassa näitä vapaa-ajan sivuja, rentoutuakseni. Blogiakin päivitän, jos on jotain asiaa. Nytkin päässä pyörii yksi idea, on pyörinyt jo monta päivää, mutta mietin sitä sanamuotoa vielä ennen kuin kirjoitan mitään.

Onneksi on viikonloppu. Viikonloput on kivoja.