Viikonloppu hyvin, kaikki hyvin

Todella rasittavan ja stressaavan viikon jälkeen oli aivan ihanaa mennä perjantaina klo 22 nukkumaan ja herätä pirteänä lauantaina uuteen päivään. Viikonloppuni saattoi varmaan näyttää ulkopuolisen silmin hyvin laiskalta, mutta itselle se tuntui hyvin tuotteliaalta.

Ensinnäkin, sain pestyä pyykkiä. Enkä mitä tahansa pyykkiä, vaan sellaista joka oli lojunut korin pohjalla pitkään, odottaen itselleen kavereita jotka pestään samassa lämpötilassa ja ovat saman värisiä. Minä olen näistä asioista yleensä hyvin tarkka ja käytän kaikenlaisia isoäidin konsteja tahrojen ja hajujen poistoon. Vinkkinä voin kertoa, että väkiviinaetikka ja ruokasooda tepsivät melkein kaikkeen. Hien haju lähtee niillä takuuvarmasti pois.

Toiseksi, saimme Karhumiehen kanssa laitettua jouluvalot parvekkeelle. Siihen liittyi poraamista, koukkuja, imurointia, siirtämistä ja säätämistä, mutta nyt meillä on todella kauniit ja ihanat jouluvalot luomassa tunnelmaa. Myös joulukranssi löysi tiensä takaisin oveemme.

Kolmanneksi, pelasin ikuisuusprojektiani Dead Spacea melkein neljä tasoa läpi. Dead Space on varsin mahtava peli, joten pitkäksi venähtänyt pelitauko ei johdu pelin surkeudesta. Se johtuu siitä, että se on niin tajuttoman pelottava, että sen pelaamiseen pitää vähän valmistautua noin niin kuin henkisesti. Pelasin lauantaina yli 6 tuntia sykemittari kädessä ja lopputuloksena oli, että sykkeeni kohosi korkeimmillaan lukemaan 135. Nyt minulla on enää vajaa kolme tasoa jäljellä, ja ne aion pelata loppuun. Mutta hyi olkoon, ne örkit muuttuvat vain kamalammiksi ja kamalammiksi!

Neljänneksi, näin sunnuntaina Paramore-yhtyeen livenä Helsingin Jäähallissa ja nautin illasta suunnattomasti! Kaikkien nokkaansa tuhautteleville rock-poliiseille pitäisi kuulua pakollisena ilta Paramoren kaltaisten yhtyeiden keikoilla. Yleisö oli aivan mahtavasti mukana ihan alusta asti, vaikka itse Paramorea saatiin odottaa kolmen lämppärin ajan. Jengi lauloi, hurrasi, tanssi ja biletti innoissaan, ei jälkeäkään mistään jähmeydestä tai jurotuksesta. Bändi oli selvästi riemuissaan saamastaan vastaanotosta ja olikin hauska katsoa, miten suvereenisti pikkuinen laulaja Hayley Williams otti sekä lavan että yleisön haltuunsa. Eivät bändin pojatkaan jääneet pelkiksi statisteiksi, heidän hyppynsä ja pomppunsa viihdyttivät yleisöä yhtä lailla. Kaiken kaikkiaan aika loistava keikka, tämän bändin haluan nähdä uudestaan. (Kuva Helsingin Sanomien sivuilta.)

Tämä kuva Paramoren omilta nettisivuilta tiivistää aika hyvin keikan tunnelman. Kaikki täysillä mukana.

Alison Bechdel: Hautuukoti

Olen tainnut joskus aikaisemminkin mainita, että olen kokenut monta kirjallista elämystä nimenomaan sarjakuvien parissa. Viime viikolla lukemani Alison Bechdelin kirja Hautuukoti (orig. Fun Home) on yksi näistä.

Bechdel piirtää aika simppelisti, mutta kirjoittaa hyvin monisyisesti ja syvällisesti omasta erikoisesta perheestään ja sen monimutkaisesta ja ongelmallisesta historiasta. Kirja on sekä tarina Bechdelin omasta seksuaalisesta heräämisestä että hänen suhteestaan isäänsä ja lähentymisestä tämän kanssa juuri ennen isän kuolemaa. Pienessä, Appalakkien juurella sijaitsevassa kaupungissa kasvanut Bechdel tunnistaa aikuistumisen kynnyksellä oman homoseksuaalisuutensa. Kun hän kertoo asiasta perheelleen, hän saa tietää että hänen isällään on koko elämänsä ajan ollut rinnakkaissuhteita muihin miehiin ja teini-ikäisiin poikiin. Bechdelin äiti on tiennyt miehensä kaksoiselämästä koko ajan, pettyneenä ja katkerana. Lapset vain aavistelivat jonkin olevan heidän perheessään hieman kallellaan. Hautuukoti, joka on Alisonin ja hänen veljiensä antama lempinimi heidän talolleen jossa on myös hautaustoimisto (Funeral home --> Fun Home), on takautumien ja lukuisten kirjallisten rinnastusten kautta kerrottu pohdiskelu, jossa Bechdel tarkastelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan uudestaan isänsä salaisuuden paljastumisen tuoman viisauden valossa.

Lopulta Bechdel ja hänen isänsä lähentyvät juuri seksuaalisuutensa takia, mutta intellektuellilla ja kirjallisella tasolla. Bechdelin koti ja elämä on aina ollut täynnä kirjoja, hän peilaa elämäänsä kirjojen kautta ja hänen seksuaalinen heräämisensäkin tapahtui ensin nimenomaan älyllisellä tasolla. Fyysinen puoli seurasi vasta myöhemmin.

Hautuukoti on kiehtovalla tavalla kerrottu kirja, joka kutsuu lukemaan yhdeltä istumalta. Se on tarina eräästä perheestä, mutta myös siitä miten oman luonteen kieltäminen voi tuhota ja tappaa ihmisen omia aikojaan. Kirja osui käteeni suomeksi, mutta haluan lukea sen myös englanniksi, sillä käännöksessä menettää aina jotain olennaista.

Huomenna on parempi päivä

Tämä viikko ja etenkin mennyt päivä ovat olleet noin suurpiirteisesti sanottuna suoraan takapuolesta. Niin moni asia on mennyt pieleen, ettei tosikaan.

Mutta koska maailma ei ole aina ikävä paikka, tässä hieman piristystä. Aina yhtä mahtavat Muppetit esittävät oman versionsa Queenin Bohemian Rhapsody -kappaleesta.

Lesbovampyyrintappajat ja Sunshine Cleaning

Viikonloppuna tuli taas katsottua pari elokuvaa, kaksi hyvin erilaista sellaista. Toinen oli häpeämätön idioottikomedia, toinen taas hieman erikoisempi tragikomedia.

Sunshine Cleaning kertoo kahdesta aikuisesta siskoksesta, jotka eivät ole oikein onnistuneet elämässään. Rose (ihana Amy Adams) oli kouluaikoina se "luokan suosituin tyttö", jonka kaikki luulivat onnistuvan elämässään. Sen sijaan hän elättää itsensä ja poikansa siivoojana ja pitää yllä epätoivoista ja vailla mitään tulevaisuutta olevaa suhdetta naimisissa olevaan lukioaikaiseen poikaystäväänsä Maciin (Steve Zahn). Norah (Emily Blunt) puolestaan harhailee ja ajautuu työpaikasta toiseen, vailla päämäärää tai intohimoa. Naisten isä on hyvää tarkoittava keksijä Joe (Alan Arkin), joka yrittää kovasti tehdä bisnestä siinä kummemmin onnistumatta. Lisäksi perheen äidin tyttöjen lapsuudessa tekemä itsemurha kummittelee jatkuvasti taustalla.

Mac on poliisi ja eräänä iltana hän vinkkaa Roselle, että rikospaikkojen siivoamisessa piilevät hyvät rahat. Näin Rose saa idean perustaa oman yrityksen, johon hän saa Norahin mukaansa. Hetken aikaa asiat näyttävät menevät oikein hyvin, mutta sitten pieni virhe heittää kaikki takaisin lähtöasetelmiin. Lopulta kaikki kuitenkin kokoavat itsensä, keräävät itsetuntonsa rippeet ja perhe ryhtyy vetämään yhtä köyttä.

Elokuva oli hieman synkempi kuin mitä traileri antoi odottaa, mutta se ei ollut loppujen lopuksi hirvittävän omaperäinen tai erikoinen. Tarina oli hyvä, mutta kuitenkin aika moneen kertaan kerrottu. Elokuvan kyllä katsoi oikein mielellään ja sen parissa viihtyi hyvin, vaikka se tuntui jäävän hieman kesken.


Lesbovampyyrintappajat (Lesbian Vampire Killers) puolestaan oli juuri sellainen kuin odotinkin, eli aivoton komedia. Kaksi luuseria lähtevät vaeltamaan länsienglantilaiseen pikkukylään ja törmäävät siellä ikiaikaiseen kiroukseen, joka muuttaa kaikki kylän tytöt lesbovampyyreiksi heti kun nämä täyttävät 18 vuotta. Jää siis poikien sekä heidän tapaamansa hemaisevan antropologian opiskelijan tehtäväksi hoitaa kirouksen langettanut lesbovampyyrikuningatar ja hänen hovinsa pois päiviltä. Seuraa hulvatonta mättöä, paljon tekoverta, hölmöjä vitsejä, dildon muotoisia miekkoja, vampyyrien omituisia asuvalintoja, paljon alapään juttuja, toisiaan pornahtavasti suutelevia vampyyrinaisia ja yleistä sekoilua. Nauraa käkätimme Karhumiehen kanssa koko elokuvan ajan, eli se teki meidän kohdalla tehtävänsä. Tätä elokuvaa ei ole tarkoituskaan ottaa vakavasti.

The City, not so shitty

Hömppä on kivaa. Hömppä on hauskaa. Hömpälle on tilausta tässä maailmassa, joskus on vain päästävä rentoutumaan. Hömpän huono puoli on kuitenkin se, että huono hömppä on todella huonoa, suorastaan karmivaa. Siksi on hauskaa, kun löytää itselleen sopivaa hyvää hömppää, joka viihdyttää ja rentouttaa.

Jokaisella ihmisellä on joku oma hömpän laji, josta he nauttivat. Toiset rakastavat dekkareita, toiset purkkapoppia, toiset toimintamättöä ja toiset romantiikkaa. Minä olen jostain syystä tykästynyt rikkaiden seurapiiriperhosten pinnallisesta elämästä kertoviin tarinoihin. Olen esimerkiksi lukenut kaikki Candace Bushnellin kirjat ja pitänyt niistä. Ehkä juuri tämän takia olen tällä hetkellä koukussa The City -sarjaan, josta olen aiemminkin kirjoittanut.

The City on, kuten emosarjansa The Hills, häpeämättömän teeskenneltyä tosi-TV:tä, jossa on totuutta vain siteeksi. Se on täyttä hattaraa oleva sarja maailmasta ja elämäntyylistä, joka on mahdoton saavuttaa suurimmalle osalle ihmisistä. Ja juuri siksi se on niin hauskaa katsottavaa. Sarjan päähenkilö Whitney Port on aloitteleva muotisuunnittelija, joka on töissä PR-firman assistenttina New Yorkissa ja jolla on silti varaa yhden makuuhuoneen asuntoon uudessa pilvenpiirtäjässä keskellä kaupunkia ja hienoihin uusiin vaatteisiin. Hänen kaverinsa ovat samassa vaiheessa urakehityksessään, yksi on muun muassa ostoassistentti Bergdorf Goodman -tavaratalossa. Satun tietämään, että heidän palkoillaan ei New Yorkissa todellakaan pitkälle pötkitä, mutta mimmit ovatkin rikkaista perheistä. Sarjan edetessä olen myös huomannut, että suurin osa sen henkilöistä on oikeasti aika epämiellyttäviä tyyppejä. Kamalia pyrkyreitä, pinnallisia hölmöjä ja ilkeitä selkäänpuukottajia löytyy joka lähtöön. Mutta silti siinä sarjassa on jotain, joka jaksaa viihdyttää ja koukuttaa minua. Luulen, että kyse on ihan perinteisestä tirkistelynhalusta. Minusta on hauskaa ikään kuin tuijotella näiden ihmisten olohuoneisiin sisään ja tuntea samalla pientä ylemmyydentuntoa.

Katsooko joku muu The City -sarjaa? Mikä on teidän "oma" hömpän lajinne, jonka parissa rentoudutte?

Global Frequency uudestaan televisioon?

Sarjakuvakirjailija Warren Ellisin jännittävä Global Frequency -sarjakuva pääsi TV-pilotiksi asti pari vuotta sitten. Pilotti vuosi nettiin ja ilmeisesti tästä (teko)syystä TV-kanava pätti olla tuottamatta koko sarjaa.

Nyt kuitenkin CW-kanava on tarttumassa siihen uudestaan. Minua kiinnostaa tietää, mitä tästä projektista tulee, sillä sarjakuvahan on varsin loistava. Mutta toisaalta minua huolestuttaa tuo CW. Toki se on Supernaturalin kotikanava, mutta se on myös Gossip Girlin, uuden 90210:n, uuden Melrose Placen, henkitoreissaan kituuttavan Smallvillen ja ylipäätään kaikenlaisen huonosti katsojatilastoissa pärjäävän hötön kotikanava. Sen johtaja Dawn Ostroff on usein sanonut suoraan, että kanavan toivotuin katsojajoukko ovat 18 - 34 -vuotiaat naiset ja se ei aina tarkoita kovi tasokasta ohjelmaa.

Miten siis käy Warren Ellisin toiminnantäytteisen, kyynisen, salaperäisen ja jännittävän sarjakuvateoksen kanssa kun se pääsee tämän kanavan käsittelyyn? Se jää nähtäväksi.

En ymmärrä, en suvaitse, enkä haluakaan ymmärtää tai suvaita

Eilen vietettiin kansainvälistä suvaitsevaisuuden päivää. Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä julkaistiin viime perjantaina juttu, jossa ihmiset saivat tuoda esiin myös yleensä huonosti suvaittuja mielipiteitä. Sillä niinhän se on, että suvaitsevaisuuden nimissä harrastetaan usein myös paljon suvaitsemattomuutta. On niin sanotusti oikeita mielipiteitä ja vääriä mielipiteitä.

Tämä inspiroi minutkin heittämään tänne nyt, päivän myöhässä tosin, pari omaa mielipidettäni, joita en usein sano ääneen suvaitsemattomaksi leimautumisen pelossa. Mutta jotenkin en jaksa tänään enää välittää.

Kommentteja otetaan mieluusti vastaan.

1. Toistuvasti huonoissa parisuhteissa kitkuttelevat ihmiset ovat itse osasyyllisiä surkeaan tilanteeseensa ja ansaitsevat päänsilityksen ja ainaisen ymmärtämisen sijaan kunnon potkun persauksiin.

Yksi tai kaksi huonoa parisuhdetta on vain huonoa tuuria. Mutta mikäli hakeutuu kerta toisensa jälkeen suhteeseen alistavan, ilkeän, juopon, väkivaltaisen, pettävän tai muuten vaan kamalan ihmisen kanssa, niin on korkea aika katsoa peiliin. Tietenkin se toinen ihminen on kamala ja hän on osasyyllinen tilanteeseen. Mutta syypää on myös se joka a) hakeutuu tällaisten ihmisten seuraan ja b) jää siihen seuraan. Ja tämä asia pitää uskaltaa myös sanoa hänelle ääneen.

2. Jotkut ihmiset ovat yksinkertaisesti tyhmiä.

Joko he ovat tyhmiä yhdellä elämän osa-alueella tai kokonaisvaltaisesti. Mutta tosiasia on, että jotkut tämän maailman ihmiset ovat suoraan sanottuna idiootteja. Heidän käytöksestään, moukkamaisuudestaan, ymmärtämättömyydestään ja idiotiastaan on lupa ärsyyntyä, sitä ei tarvitse sietää, eikä sitä tarvitse ymmärtää. Voin hyväksyä sen, että joku on idiootti, mutta olkoot idiootti mahdollisimman kaukana minusta, kiitos.

3. Niin sanottu korkeakulttuuri ei ole automaattisesti laadukkaampaa, parempaa tai hienompaa kuin niin sanottu populaarikulttuuri.

Molempien piireistä löytyy tasaisesti hyvää ja huonoa sekä auttamattoman keskinkertaista tavaraa. Muutenkin koko jako on minusta teennäinen ja aikansa elänyt, kuten olen jo aikaisemmin tässä blogissa puhunut. Mistä päästään seuraavaan epäsuosittuun mielipiteeseen:

4. Suurin osa Jean-Luc Godardin elokuvista on rasittavia, sovinistisia, itseään täynnä olevia haukotuttavia tekeleitä.

Tämä nyt on väärä mielipide ainoastaan tietyissä porukoissa, mutta koska liikun välillä näissä porukoissa, koen että tämä asia pitää sanoa ääneen. Godard oli toki aikoinaan vallankumouksellinen elokuvantekijä, mutta aika on ajanut hänen teostensa ohi. Ja sen miehen elokuvien naiskuva on karmiva.

5. Sarjakuvat ovat monessa mielessä paljon hienompaa ja kokonaisvaltaisempaa taidetta kuin niin sanottu oikea kirjallisuus.

Sarjakuvissa yhdistyvät visuaalisuus ja teksti tavalla, johon pelkkään tekstiin pohjautuva kirjallisuus ei tule koskaan pääsemään. Olen itse kokenut pari elämäni suurinta ja ikimuistoisinta kirjallista elämystä sarjakuvien parissa. Olen nauranut, itkenyt ja järkyttynyt sarjakuvien parissa tavoilla, jotka ovat jääneet ikuisesti tunnemuistiini.

Elokuvaviikonloppu: Ystäväni Totoro ja 2012

Tämä viikonloppu sujui kahden hyvin erilaisen elokuvan parissa.

Perjantaina Karhumies ja minä menimme vahtimaan siskoni 5- ja 3-vuotiaita poikia ja haasteena oli löytää meille kaikille sopiva elokuva. Harkitsin kaikenlaisia vaihtoehtoja, kunnes huomasin Anttilan alennushyllyssä Hayao Miyazakin klassikoita. Iki-ihana Ystäväni Totoro, joka on yksi Karhumiehen ja minun lempielokuvista, tarttui heti mukaani sillä jostain syystä me emme vielä omistaneet sitä! Haaviin tarttui myös Porco Rosso ja hulvaton ranskalaiselokuva Espanjalainen kimppakämppä.

Kuten arvasinkin, Totoro upposi poikiin kuin veitsi kuumaan voihin. Minusta oli ihanaa katsoa, miten vanhempikin pikku velmu, joka ilmoitti elokuvan olevan tylsä ennen kuin DVD oli edes kunnolla ladannut, tapitti ruutua selvästi innostuneena ja syvän kiinnostuksen vallassa. Nuorempi oli aivan lumoutunut ja lopussa, kun isosisko Satsuki nousi kissabussiin etsiäkseen karannutta Mei-siskoaan, poika pongahti yhtäkkiä seisomaan ja laittoi kädet jännityksestä poskilleen. Aluksi pojat epäilivät, että iso Totoro on hirviö joka syö lapset, mutta olivat sitten hyvin helpottuneita kun selvisi että Totoro onkin ystävä ja "hyvis".

Anzi-tädillä ja Karhumiehellä oli suuri kunnia tutustuttaa pojat tämän maagisen ja iki-ihanan elokuvan mahtavaan maailmaan.



Lauantaina kokoonnuimme yhden kaveriporukan kanssa syömään ja elokuviin. Tapamme mukaan elokuvaksi valikoitui räiskintää ja mäiskintää sisältävä popcorn-elokuva, tällä kertaa Roland Emmerichin taidepläjäys nimeltä 2012. Elokuva oli juuri sitä, mitä odotinkin. Paljon tehosteita, hienoja efektejä, mahtipontista musiikkia ja suureellisia maailmanpelastuspuheita jotka peittivät alleen yksinkertaisen ja hataran juonen. Mutta mikäs siinä, minä viihdyin elokuvan parissa vallan hyvin. Olihan se toki epälooginen kuin mikä ja täynnä kaikenlaisia katastrofielokuvien kliseitä, mutta sitä saattoi odottaakin.

Minä tosin pidin siitä, että elokuvan ydinjoukko ei ollut aivan sieltä tavanomaisimmasta päästä. Fiksu ja järkevä tiedemies oli mustaihoinen muusikon poika, hänen paras ystävänsä oli intialainen, amerikkalaisen ydinperheen vastapainona ja pelastuneiden joukossa oli tiibetiläinen maanviljelijäperhe ja yhtenä tärkeänä toimijana oli venäläinen miljardööri uusperheensä kanssa. Mistä päästäänkin siihen yhteen asiaan, joka oikeasti jäi vaivaamaan minua elokuvan jälkeen. Venäläisen miljardöörin tyttöystävä oli nuori ja kaunis, helposti bimboksi luokiteltava tyttönen, joka kuitenkin osoitti elokuvan aikana omaavansa vahvan persoonallisuuden ja rohkeutta. Minä oikeasti pidin tästä hahmosta ja sitten hän kuoli. Hänen kuolemansa sivuutettiin täysin merkityksettömänä asiana, vaikka nainen oli osa elokuvan ydinjoukkoa, oli ystävystynyt muiden hahmojen kanssa ja oli muutenkin omannut tärkeän funktion elokuvassa. Olisin suonut hänen jääneen henkiin tai edes saavan arvoisensa kuoleman. Ärsyttää tuollainen.

Lauantai-illan ruokailu tapahtui La Famigliassa Helsingin Keskuskadulla, joka oli ihan OK mutta täysin ylihinnoiteltu paikka. Ei ole kiinnostusta mennä sinne uudestaan. Annoksesta tuli täyteen ja se oli ihan hyvää, mutta loppujen lopuksi ei mitenkään erikoinen. Hinnat olivat tosiaan annosten laatuun ja kokoon nähden mukavasti yläkanttiin ja totesimmekin Karhumiehen kanssa, että Helsingistä löytyy kosolti ravintoloita joissa hinta-laatu suhde on paljon enemmän kohdallaan. Menemme siis jatkossa mieluiten niihin syömään.

Megan Foxissa ei ole mitään vikaa

Megan Fox on näyttelijätär, joka näyttää jostain syystä herättävän ihmisissä erilaisia intohimoja. Jotkut himoitsevat häntä, toisille hän on punainen vaate. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että useimpia hän ei juurikaan kiinnosta.

Jezebelissa oli taas juttua siitä, miten erityisesti naisten Foxiin kohdistama inho johtuu kateudesta. Tiedättehän sen saman vanhan veisun: Naiset inhoavat naisia jotka ovat kauniita koska kauniit naiset vievät miesten kaiken huomion ja sehän on vallan kamalaa koska jokaikisen naisen tärkein tavoite tässä maailmassa on miellyttää miehiä ja olla miesten huomion keskipisteenä. Ja seli seli höpön löpön.

Minä olen itse aina oudoksunut naisia, jotka väittävät ettei heillä ole yhtään naispuolista ystävää ja sanovat tämän johtuvan siitä että naiset ovat toisilleen niin kateellisia. Toki kamalia, selkäänpuukottavia ja selän takana juoruilevia hirveitä akkoja löytyy tästä maailmasta liikaakin, mutta koko naissukupuolen yleistäminen tällaiseksi on minusta vähintäänkin typerää. Vielä kun sellaista kuulee naisten suusta. Tässä valossa tarkasteltuna ymmärrän, miksi Megan Foxiin kohdistuu niin paljon negatiivisia tunteita. Hänhän on usein julkisuudessa sanonut olevansa varautunut naisten seurassa koska naiset ovat niin kamalia selkäänpuukottajia ja moni nainen karsastaa tällaisia puheita voimakkaasti.

Mutta toisaalta minä luulen ymmärtäväni, mitä Fox tahtoo sanoa. Hän on kertonut joutuneensa koulussa armottoman kiusaamisen kohteeksi ulkonäkönsä takia, nimenomaan ilkeiden tyttölaumojen taholta. Tämän jälkeen hän siirtyi suoraan Hollywoodin pinnallisuutta ihannoivaan ja ulkonäköä ylikorostavaan maailmaan, jossa sai jälleen kuulla kaikenlaisia kommentteja ulkonäöstään. Ymmärrän hyvin, miten tuollaisessa tapauksessa ihminen saa päähänsä, että hän on yhtä kuin ulkonäkönsä ja rupeaa määrittämään itseään sen kautta. Niin surullista kuin se onkin, sillä ulkonäkö jos mikä on katoava luonnonvara jonka varaan ei koskaan pitäisi rakentaa liikaa.

Tämän takia en henkilökohtaisesti tunne mitään aggressioita Foxia kohtaan. Olen nähnyt hänet vain kahdessa Transformers-elokuvassa, joissa hän teki mielestäni juuri niin kelpoa näyttelijäntyötä kuin mitä kuka tahansa tuollaisissa elokuvissa tekee. Ei hän ainakaan kanssanäyttelijöitään huonompi ollut. Fox on aina vaikuttanut minusta haastatteluissa vähän positiivisella tavalla tärähtäneeltä tyypiltä, jolla on mukavan kiero huumorintaju mutta valitettavan kouliintumaton tekstisuodatin suun edessä. Tiedän, millaista se on. :-)

Näin ollen minä en voi sanoa inhoavani Foxia millään tasolla, minä taidan jopa hieman pitää hänestä. Jennifer's Body -elokuvaa odotellessa.

Doonesbury ja sosiaalinen media

Isäni suuri suosikki ja amerikkalainen kulttuuri-instituutio, sarjakuva Doonesbury, kiteyttää tuttuun tyyliinsä vallan loistavasti sen, mitä sosiaalisen median maailmassa ja internetin väärinkäsitysten syövereissä voikaan tapahtua. 

Elämysten viikonloppu

Olin viikonlopun Porissa ja koin siellä kaksi kulttuurielämystä. Kyllä, tämä on mahdollista. Olisin voinut kokea nämä kulttuurielämykset tosin ihan missä vaan, kyseessä olivat nimittäin kirja ja elokuva.

Sofi Oksasen Puhdistus on ollut minulla hyllyssä viime joulusta asti, jolloin sain sen lahjaksi. Olen siitä lähtien halunnut lukea kirjan, mutta pelännyt tarttua siihen. Kirja kun käsittelee aihetta jonka olen aina kokenut äärimmäisen ahdistavaksi. Nyt aika kuitenkin oli kypsä kirjan lukemiselle ja olen iloinen, että tartuin siihen. Puhdistus on kaikin puolin hieno kirja, jonka luin lopulta melkein yhdeltä istumalta junamatkan aikana. Kuvaukset kirjan päähenkilöihin kohdistuvasta julmasta seksuaalisesta väkivallasta olivat vaikeaa luettavaa eikä itku ollut kaukana, mutta hyvä kerronta ja tiivis tarina auttoivat vaikeiden kohtien yli. Parasta Oksasen kirjassa on, että se ei tarjoa mitään helppoja ratkaisuja ja valmiita vastauksia. Se ei esitä maailmaa mustavalkoisena vaan monet moraaliset kysymykset jäävät lukijan itse ratkaistaviksi.

Viikonlopun toinen elämys oli myös sellainen teos, jonka olen halunnut nähdä jo jonkin aikaa mutta joka on vain syystä tai toisesta jäänyt näkemättä. Kyseessä on Wim Wendersin Berliinin taivaan alla (Der Himmel Über Berlin), joka sattumalta sijoittuu myös aikaan ennen Berliinin muurin murtumista. Taas olin hyvin iloinen siitä, että katsoin tämän elokuvan. Kyseessä on äärimmäisen kaunis, tunnelmallinen, syvästi koskettava elokuva inhimillisyydestä ja rakkaudesta. Elokuva, sen musiikki, sen kuvat ja sen hahmot jäävät pyörimään päähän pitkäksi aikaa, ehkä jopa ikuisesti. Enkelit ovat hahmoina hyvin mielenkiintoisia ja jäin miettimään muita viime aikoina populaarikulttuurin piirissä kohtaamiani enkelihahmoja, jotka haluavat ryhtyä ihmisiksi.

Nightlight - A Parody

Minä lopetan ihan kohta, lupaan. Mutta ensin yksi juttu:

Harvard Lampoon -lehden humoristit ovat pitkän tauon tarttuneet ajankohtaiseen aiheeseen ja julkaisseet kokopitkän parodiaromaanin. Heidän kynästään on lähtöisin muun muassa Taru sormusten herrasta parodia Loru sorbusten herrasta, joka löytyy ainakin meidän kirjahyllystämme. Minä en ole sitä vielä lukenut, se on yksi niitä kirjahyllyn lukuisia lukemattomia kirjoja.

Ja mikäköhän on tämän parodian aihe? No tietenkin Twilight.

Nightlight - A Parody kertoo Switchblade-nimiseen tuppukylään muuttavasta Belle Goose -nimisestä tytöstä, joka ryhtyy pakkomielteisesti kyttäämään luokkatoveriaan Edwart Mullenia, uskoen tämän olevan vampyyri.

Kirja vaikuttaa aika hupaisalta, vai mitä sanotte tästä otteesta jossa päähenkilö saapuu uuteen kouluunsa ensimmäistä kertaa:

''Thank you,'' I said. It wasn't even noon yet, and I'd already made a friend. Was I some kind of people-magnet? Granted, she was a middle-aged woman, but that made sense. My mom always told me I was mature for my age, especially because I enjoy the taste of coffee with hot chocolate and sugar and milk. I sauntered maturely over to Room 201, flung open the door and peered at the students with my chin out. The whole class could tell I was friends with older people.

The teacher scanned his attendance list. ''And you must be . . . Belle Goose.''

All of this attention was getting a little embarrassing.

''Take a seat,'' he said.

Unfortunately, the class was too basic to hold my interest: Ulysses, Gravity's Rainbow, Oblivion, and Atlas Shrugged, supplemented with the various lenses of Derrida, Foucault, Freud, Dr. Phil, Dr. Dre, and Dr. Seuss. I groaned loudly as the teacher droned on, introducing everyone's name. I'd have to ask my mom to send me some interesting literature, like those essays I wrote last year.

When the bell rang, the boy next to me predictably turned to me and started talking.

''Excuse me,'' he said, hoping I would fall in love with him or something. ''Your bag is in my way.''

I knew it. He was totally the ''your-bag-is-in-my-way'' type.

''My name is Belle,'' I said. I wondered which was the more surprising part about me — my elbows, which are naturally pointy, or my demeanor, which is apathetic to popularity, even though I've read all the popularity handbooks so I could be popular if I tried.'' You can walk me to my next class.''

Mutta toisaalta... miten voi tehdä hyvää parodiaa jostain, joka on jo valmiiksi naurettavaa?

Mitä ihminen tarvitsee?

Minua pyydettiin jonkin aikaa sitten kirjoittamaan Ulkoministeriön kehitysviestinnän Mittaa maailmasi -kampanjan blogiin aiheesta "Mitä ihminen tarvitsee?". Kampanjan tavoitteena on herättää ihmiset miettimään omia kulutusvalintojaan ja sitä, miten ne vaikuttavat muualla maailmassa elävien ihmisten elämään.

Pyytäjä oli sattumoisin vanha työkaverini, tosin emme ehtineet olla samassa työpaikassa kuin muutaman kuukauden. Maailma on pieni.

Kirjoitin kirjojen ja elokuvien omistamisesta versus niiden vuokraamisesta tai lainaamisesta ja kirjoitukseni on nyt julkaistu! Sen voi käydä lukemassa täältä »

Bisquits on myös vieraileva kirjoittaja, olen siis hyvässä seurassa!

I hate you so much right now!

Kävin tuossa viikonloppuna taas tiukkasävyisen keskustelun kaverini kanssa kaikkien aikojen lempikirjastani, Twilightista. Hän oli lukenut kirjan ja piti sitä oikein viihdyttävänä hömppänä - tosin ei minään sen kummempana - ja minä, joka luulin jo kykeneväni hillitsemään itseni tämän kirjan suhteen, koin tarpeelliseksi avautua tästä aiheesta. Kaverini suhtautui vaahtoamiseeni huvittuneena ja olenhan minä kieltämättä aika huvittava kun pääsen oikein kunnolla vaahtoamaan jostain asiasta. Isäni sanoo usein, että blogini hauskinta antia ovat raivoamiseni. :-) Mikaelankin mielestä etenkin Twilight-inhoni on aika huvittavaa.

Tämä pisti minut miettimään, että miksi jotkut periaatteessa harmittomat ja pahimmillaankin vain lievästi rasittavat ihmiset, fiktiiviset hahmot, ilmiöt, teokset, yms. saavat minut joskus niin pahasti kiehumaan? Minua ärsyttävät aika monetkin asiat, mutta suurimman osan kanssa oppii elämään ja oppii olemaan sen kummemmin ajattelematta niitä tai kiinnittämättä niihin huomiota. Miksi sitten jotkut saavat silmäni välähtämään punaisen eri sävyissä ja savun nousemaan korvistani ulos?

Yksi avainselityksistä on joka paikasta tuleva hehkutus. Joka tuutista tuleva ylenpalttinen palvonta ja ihastelu saattaa johtaa siihen, että rupeaa vihaamaan jotain asiaa jota on siihen asti pitänyt pahimmillaan vähän rasittavana tai korkeintaan keskinkertaisena. Esimerkiksi käy tapaus Carrie Bradshaw. Hahmo ei koskaan kuulunut suosikkeihini Sinkkuelämää-sarjassa, mutta en minä häntä inhonnutkaan. Hän kävi kuitenkin kausi kaudelta yhä rasittavammaksi ja kamalammaksi, mutta kausi kaudelta hänen fanikuntansa vain kasvoi. Lopulta rupesin inhoamaan tätä hahmoa pitkälti siitä syystä että häntä palvottiin joka paikassa niin älyttömästi.



Sitten on tapauksia, joissa jokin ilmiö jonka on itse todennut karmivaksi sonnaksi nousee ympärillä ennen näkemättömään suosioon ja sitä joutuu sitten väkisin kestämään. Esimerkiksi käy juuri Twilight, joka on kaikin puolin huonoin koskaan lukemani kirja. Ja sitä tulee nyt joka hemmetin tuutista koko ajan. Leffaankaan ei voi edes mennä pakoon kun traileria pukkaa silmille. Ehkä juuri USA:sta tilaamani T-paita lievittää ahdistustani.









Lopuksi on vielä tapauksia, joissa esimerkiksi jokin TV-sarjan hahmo on omasta mielestä aivan hirvittävä, mutta jota sarjan tekijät tunkevat väkisin kurkusta alas. Esimerkkinä tapaus Bela Talbot Supernatural-sarjassa. Bela oli hahmona täysi katastrofi, mutta Eric Kripke ja kumppanit jaksoivat koko hänen esiintymisensä ajan antaa lukuisia haastatteluja, joissa he hehkuttivat hänen olevan PARAS HAHMO IKINÄ! Lopulta tämä johti siihen, että minä olin valmis luopumaan lempisarjastani mikäli se kamala nainen olisi jatkanut sarjassa. Onneksi niin ei käynyt. Smallville-fanit tuntevat tämän ilmiön Lana Lang-ilmiönä.

Toisin sanoen, mitä vähemmän hehkutusta, sitä vähemmän inhoa. Mutta toisaalta, sitä vähemmän hupia ja viihdettä minua ympäröiville ihmisille. :-)


Onko teillä ollut samanlaisia tuntemuksia, joissa lievästi ärsyttävä asia muuttuu silmissänne suuren inhon kohteeksi joka paikasta tulevan palvonnan takia?

Dreamgirls ja The Mist - Usva

Lauantaina, perjantai-illan bileiden koomailevissa jäkimainingeissa, tuli taas katsottua pari elokuvaa joista kumpikaan ei valitettavasti aivan täyttänyt odotuksia.

Minulla oli teini-ikäisenä voimakas Stephen King -vaihe, jolloin luin paljon miehen kirjoittamia kirjoja. King on sittemmin jäänyt, mutta muutamat hänen novelleistaan ovat painuneet mieleeni. Yksi näistä on Skeleton Crew  (suomennettu kahdessa osassa: Jälkeen keskiyön ja Ennen aamunkoittoa) -novellikokoelmasta löytyvä The Mist (suom. Usva), joka oli minusta aikoinaan hyvinkin pelottava tarina. Siinä ryhmä ihmisiä huomaa olevansa jumissa pikkukaupungin supermarketissa samalla kun epämääräinen sumu leviää ympäriinsä. Sumu kätkee sisäänsä karmivia, verenhimoisia hirviöitä ja pian epätoivo ja tuska leviää ihmisten keskuudessa.

Valitettavasti elokuvaversio ei mielestäni ollut kovinkaan kaksinen. Siinä oli muutama todella hyvä roolisuoritus, etenkin Marcia Gay Harden hulluna saarnaajanaisena jäi mieleen, ja pari tehokasta pelottelukohtausta, mutta muuten kokonaisuus jäi mielestäni hieman vajaaksi. Elokuva laahasi monessa kohtaa, enkä oikein pitänyt pääosan esittäjästä joka oli minusta epäuskottava. Elokuvan loppu oli eri kuin novellissa, paljon kylmempi ja tylympi, mutta kokonaisuuteen nähden toimiva. The Mist - Usva oli mielestäni kauhuelokuvien tasaista keskikastia, mutta olisin odottanut sen olevan hieman parempi.


Toinen lauantai-illan elokuva oli Dreamgirls, tuo muutaman vuoden takainen musikaali josta Jennifer Hudson sai parhaan naissivuosan Oscarin, ja täysin ansaitusti. Minä olen aina pitänyt musikaaleista, niiden tunnelmasta ja musiikista. Siinä mielessä tämä elokuva onnistui minusta varsin hyvin, musiikki oli hyvin mieleenpainuvaa ja vetävää. Mutta valitettavasti kokonaisuus oli jälleen kerran hieman tylsä ja lisäksi elokuva oli mielestäni liian pitkä. Näyttelijät tekivät kyllä erittäin hyvää työtä, etenkin Eddie Murphy onnistui yllättämään parhaat päivänsä nähneenä R n' B -laulajana ja Jennifer Hudson oli erittäin hyvä. Mutta musiikin ja näyttelijöiden lisäksi elokuvassa ei varsinaisesti ollut mitään kovin mielenkiintoista. Hauskaa viihdettä se kuitenkin oli.

Halloween, pyhäinmiestenpäivä, vai molemmat?

Tänä vuonna on taas ollut paljon puhetta siitä, miten Halloween on vallannut alaa pyhäpäivien kalenterista. Jotkut ovat tästä mielissään, toiset eivät. Toisille naamiaisjuhla keskellä synkkää syksyä on tervetullut piristys, toiset viettäisivät mieluiten pyhäinmiestenpäivää perinteisesti hiljentymällä ja rauhassa.

Naamiaisia rakastavana kauhufanina minä voin sanoa nauttivani Halloweenista täysin siemauksin. Kerrankin saa oikein luvan kanssa vetää hieman oudot releet niskaan, olla vähän horrorina ja katsella kamalan pelottavia elokuvia. Mikäs sen mukavampaa?

Mutta toisaalta, onhan pyhäinmiestenpäivän perinne viedä kynttilöitä haudalle ja muistella kuolleita rakkaita myös hieno ja kaunis perinne. Mikä siis estää yhdistämästä näitä kahta? Halloween tulee sanoista "All Hallow's Eve", ja on nimensä mukaan nimenomaan pyhäinmiestenpäivän aatto. Pyhäinmiestenpäivä on sitten se seuraava päivä. Kuka kieltää pistämästä pyhäinmiestenpäivän aattona hassut releet niskaan ja bilettämästä vallan karmivaan tahtiin ja menemästä sitten seuraavana päivänä hautausmaakierrokselle?

Ja kuka kieltää juhlimasta pyhäinmiestenpäivän aattoa vanhaan suomalaiseen tyyliin, jolloin juhlapöytään katettiin paikat kuolleille lähiomaisille? Sellaisiakin perinteitä täällä on ollut.

Perinteet ja tavat muuttuvat, ei se aina ole huono asia.

Kauhusta todellisuuteen

Ja kukaan ei vieläkään huomaa alla olevassa videossa mitään outoa....

Olihan Pyhäinmiestenpäivän viikonloppu! Perjantain vietimme Karhumiehen kanssa työpaikkani naamiaisjuhlissa, jossa oli aika hauskaa. Ja vahvaa boolia. Niin vahvaa, että eilinen meni tukevasti simuloidessa elävää kuollutta. Illalla saimme katsottua jo pari leffaa, Usva ja Dreamgirls, niistä myöhemmin.

Perjantai-illan maskit olin sentään saanut pestyä pois naamalta, hullun parturin seuraavan aamun valahtaneet meikit olisivat kieltämättä tuoneet kokonaisuuteen oman lisänsä.

Tämä sunnuntainen päivä puolestaan alkoi pirteästi kavereiden muutolla, he lähtevät työn perässä Tampereelle ja kämppä piti saada tyhjäksi. Kun olimme hyvästelleet heidät, päätimme lähteä Karhumiehen kanssa katsastamaan kauppojen sunnuntaiaukioloja. Mukaan tarttui pari CD-levyä, koukku kylpyhuoneeseen (ei mitään designia, ihan kromattu koukku vaan), sekä uuden hienon MacBook Pro -tietokoneeni kaveriksi Snow Leopard ohjelmistopäivitys.

Ja kuulkaa, ystävät. Olen ollut kotona Mac-ihminen nyt pari viikkoa ja voin sanoa että paluu PC-elämään näyttää hyvin epätodennäköiseltä. On tämä käyttöjärjestelmä vaan niin paljon parempi! Töissä minulla on yhä PC, eikä sekään mikään huono ole. Harmi vaan että siinä on se rasittava Windows, joka ärsyttää minua yhä enemmän ja enemmän.

Tarkempi esittely uudesta lelustani luvassa myöhemmin, minun on pitänyt kirjoittaa siitä jo jonkin aikaa. Sitä odotellessa voitte ihailla uutta taustakuvaani! Se on lumileopardi, peräisin täältä.