12.4.2010

Paholaisen selkäranka ja Kohti uutta

Viime aikoina on tullut katsottua muutama elokuva, josta en kuitenkaan ole ehtinyt kirjoittaa työkiireiden takia. Puretaan nyt hieman muodostunutta sumaa.

Olen aina pitänyt Guillermo Del Toron elokuvista. Pan's Labyrinth ja Orpokoti ovat kaksi viime vuosien kiehtovinta kauhuelokuvaa, ja olen W:n suosituksesta päättänyt myös lukea Del Toron ja Chuck Hoganin vampyyrikirjan The Strain.

Paholaisen selkäranka (El espinazo del diablo) omaa hyvin paljon samanlaisia teemoja kuin Pan's Labyrinth ja Orpokoti. Eletään vuotta 1939 ja Espanjan sisällissodan loppuvaiheita. Kymmenvuotiaan Carloksen isä on kaatunut ja isän ystävät vievät pojat tasavaltalaissympatioita omaavaan poikien sisäoppilaitokseen, jossa on muitakin sotaorpoja. Kenraali Francon nationalistijoukot ovat vahvistumassa ja lopun uhka leijuu kaiken yllä. Pian saapumisensa jälkeen Carlos huomaa, että koulussa kummittelee. Santi-niminen poika on kadonnut vähän aikaa sitten pommitusten yhteydessä ja kaikki epäilevät hänen karanneen. Muut pojat ovat kuitenkin vaitonaisia Santista ja pian Carlokselle selviää, että hänelle kummitteleva poika onkin Santi joka hakee oikeutta.

Kuten Pan' Labyrinthissä, tässäkin elokuvassa on päähenkilöinä mielikuvitusmaailmaan pakenevat lapset. Tässäkin heillä on hyviä aikuisia suojanaan, mutta toisaalta uhkana on itsekäs ja julma machomies jota vastaan sekä lasten että hyvien aikuisten on liittouduttava saadakseen oikeutta. Elokuva ei ollut varsinaisesti pelottava, mutta se toimi psykologisena jännityksenä erittäin hyvin.


Kohti uutta puolestaan oli aivan mahtava tuttavuus. Ensimmäistä lastaan odottava nuoripari Burt ja Verona (John Krasisnski ja Maya Rudolph) päättää lähteä etsimään uutta kotia ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Pariskunta on asunut Burtin vanhempien lähellä lähinnä käytännön syistä. Kun vanhemmat sitten ilmoittavat yhtäkkiä muuttavansa Belgiaan pariksi vuodeksi, Burt ja Verona tajuavat ettei heillä ole mitään syytä jäädä asuinpaikkakunnalleen. Niinpä he tekevät listan paikoista, joissa haluaisivat asua ja joissa asuu myös ystäviä tai sukulaisia. Elokuva seuraa heidän matkaansa kaupungista toiseen kunnes lopulta löytyy se paikka, jonne molemmat haluavat asettua aloilleen ja perustaa oikean kodin.

Burtin ja Veronan matka hassujen, hirveiden, ihanien ja uskomattomien sukulaisten ja tuttavien luo on nautinnollista seurattavaa. Kamaluudessaan mieleenpainuvin on Maggie Gyllenhaalin ja Josh Hamiltonin aivan loistavasti esittämä hippipariskunta, joka elelee hulppeassa omakotitalossa rahaston turvin ja haluaa kertoa kaikille muille miten heidän tulee elää elämäänsä. Kyseinen jakso on elokuvan parasta antia.

Ohjaaja Sam Mendes on onnistunut tekemään reissusta tosi tavallisen oloisen, Burtiin ja Veronaan on aivan älyttömän helppo samaistua. Heidän tuttavansa taas ovat sekalainen galleria kaikenlaisia ihmistyyppejä, joista jokainen opettaa Burtille ja Veronalle myös jotain heistä itsestään.

5 kommenttia:

  1. Orpokotia tulee nyt joka suunnasta... pitäisiköhän se siis sittenkin katsoa? Pan's Labyrinth oli kammottavan, hyytävän hieno, jossa suurin pahuus oli ihmisissä, tai varsinkin siinä yhdessä ihmisessä. PL on yksi kauhistuttavimpia esimerkkejä siitä, miten helvettiä sota voi olla. Kuulostaa tosiaan vähän samanlaiselta tuo Paholaisen selkäranka.

    Kohti uutta oli minustakin suloinen elokuva. Pienimuotoinen ja sympaattinen. Mutta ne sivuhenkilöt oli minusta vedetty hieman liian överiksi.

    VastaaPoista
  2. Mua toi selkäranka ei napannut yhtään. Johtunee siitä että odotin ehkä liikaa ohjaajan maineen vuoksi? PL on hyvä, kiva huomata että ohjaajatkin paranevat vanhetessaan..

    VastaaPoista
  3. Katsoin juuri Away We Go-leffan ja tykästyin kyllä. Ihanan lämminhenkinen leffa.

    VastaaPoista
  4. samaa mieltä..hippi-kohtaus oli niin paras!

    VastaaPoista
  5. Nanu: Niin olikin! Tervetuloa, uusi lukija!

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

LinkWithin

Related Posts with Thumbnails