Vuosi oli 1977...

...ja maailmasta tuli kertaheitolla parempi paikka koska minä synnyin. Juu, näin on. :-) Kyseisenä vuonna on kuitenkin syntynyt aika monta mielenkiintoista henkilöä, niin kotimaassa kuin ulkomailla. Ja Elvis Presley kuoli vuonna 1977, noin kuukausi ennen minun syntymääni. Joskus teininä leikittelin ajatuksella, että olisin Elviksen reinkarnaatio. Jotta tällaista, ei taida ihan pitää paikkansa....

Ihania naisia ja mahtavia miehiä löytyy tästä vuosikerrasta yllin kyllin. Tässä heistä muutama per kuukausi:

Koululiikunta ja "kunujako"

Hesarin uutisoiman väitöstutkimuksen mukaan koululiikunta suosii lapsia, joilla on rikkaat vanhemmat ja paljon ystäviä luokallaan.

Käsi pystyyn, kuka on yllättynyt tästä uutiseta. Minä en ainakaan. Olen aivan äimän käkenä lukiessani, että esimerkiksi "kunujako", jossa luokan ruhtinaat ja ruhtinattaret valitsevat alamaisensa - anteeksi "joukkueensa" - on yhä käytössä. Uskomatonta!

Itse olen aina harrastanut liikuntaa jossain määrin, liikun nykyäänkin aktiivisesti ainakin neljä kertaa viikossa. Pidän arkiliikunnasta, tykkään kävellä ja pyöräillä joka paikkaan mahdollisuuksien mukaan. Pidän liikunnasta, siitä tulee hyvä olo ja hyvä mieli. Mutta hyvänen aika sentään, peruskoulun aikainen koululiikunta oli syvältä!

Koululiikunnassa minua ei koskaan haitannut itse liikkuminen, päinvastoin. Mutta minä VIHASIN sitä kilpailua, vertailua ja arvottamista, jota ainakin ala-asteaikainen liikunnanopettajani harrasti oikein urakalla. Vieläkin muistan hänen kimeän äänensä, pinkin tuulipukunsa ja veemäisen asenteensa. Tajusin jo lapsena, että siitä jonossa seisottamisesta, hyppytulosten vertailusta ja ennen kaikkea siitä tamburiinin tahtiin tapahtuvasta ringissä hyppelystä ei ole mitään hyötyä ja että se on vain lasten pään menoksi kehitettyä kidutusta. Mielipiteeni ei ole muuttunut siitä mihinkään suuntaan.

Asiaan tietenkin kuuluu myös se, että mikäli opettaja on hurahtanut johonkin tiettyyn lajiin, vain sillä lajilla on hänen silmissään arvoa. Meillä se tarkoitti telinevoimistelua. Minä hakkasin varsinkin yläasteelle tultaessa luokkamme telinevoimistelijaprinsessat uinnissa ihan 6 - 0. Mutta oliko sillä merkitystä? Eipä oikeastaan.

Lukioon tultaessa koululiikunnan luonnekin muuttui ja se oli ihan erilaista. Silloin se oli jo kivaa, kun saimme kokeilla erilaisia urheilulajeja ja tunneilla keskityttiin enemmän terveyteen ja hyvinvointiin kuin kilpailuun, vertailuun ja nöyryyttämiseen.

Minä tunnen kaksi ihmistä, jotka ovat viihtyneet peruskoulun liikuntatunneilla. Tunnetteko te yhtään?

Ihana, kylmä, luminen talvi

Minä rakastan talvea. Tarkemmin sanottuna, minä rakastan kunnon talvea. Rakastan sitä, että on kunnolla kylmä, lunta on paljon, on hanget korkeat nietokset ja ulos mennessä saa vetää päähänsä karvalakin ja kietoutua toppatakkiin. Talven pimeys haittaa minua ainoastaan silloin, kun ulkona ei ole lunta. Sillä lumi tekee pimeydestäkin valoisaa.

Toisin sanoen, tämä talvi on ollut minusta jotain aivan mahtavaa. En ole käynyt hiihtämässä, mutta olen kävellyt ulkona talvisessa auringonpaisteessa toppahousut jalassa, ja pysähdyn joka aamu työmatkalla ihailemaan kaunista, lumista metsää. Kun lämpömittari näyttää –20C, minä hihkaisen riemusta; talvi ei lopu ainakaan heti ja se kamala, loskainen, harmaa, inhottava pohjoismainen kevät pysyy vielä hetken aikaa poissa! Sillä jos minä jotain vuodenaikaa inhoan, niin kevättä. Olisin niin tyytyväinen, jos voisin vaipua maalis-huhtikuun ajaksi horrokseen ja nukkua koko sen hirveän loska-ajan läpi.

Mutta, kuten niin monen muunkin asian suhteen, talvessa on myös huonot puolensa. Eli toiset ihmiset ja tarkemmin sanottuna toisten ihmisten valitus. "Olisipa jo kevät!", "Miksi pitää olla niin kylmä?", "Pääsisipä Thaimaahan!", "Vasta kesällä tunnen eläväni!"

Minulta ei heru tuollaiselle marmatukselle mitään sympatiaa. Kesä on kyllä mielestäni oikein ihana vuodenaika. Rakastan auringonvaloa, tervapääskyjen ääntelyä kerrostalojen sisäpihoilla, laineiden liplatusta laiturilla ja sitä, että voi syödä jäätelöä ulkona terassilla. Mutta ei kesää osaa arvostaa ellei ole myös muita vuodenaikoja ja niihin kuuluu olennaisena osana talvi pakkasineen ja lumikinoksineen. En ikinä haluaisi asua maassa, jossa ei ole selkeitä vuodenaikoja, sehän kävisi pitemmän päälle niin tylsäksi ja monotoniseksi.

Ei, neljä vuodenaikaa se olla pitää. Mitä selkeämmin, sen parempi.

Identtiset kaksoset: Robin Tunney ja Kristen Stewart

Katsoin viikonloppuna televisiosta pitkästä aikaa elokuvan The Craft, joka oli ilmestyessään suuri suosikkini. Pidän sitä vieläkin oikein viihdyttävänä elokuvana teini-ikäisten tyttöjen ystävyyssuhteiden myrkyllisyydestä.

Elokuvan aikana tein erään pinnallisen huomion, ja mietin ovatko muutkin kanssani samaa mieltä: Elokuvan yhtä pääosaa esittävä Robin Tunney on huomattavan samannäköinen kuin Kristen Stewart. Eikö teistäkin?

Ainoa suomalainen erityispiirre on pitää kaikkea negatiivista suomalaisena erityispiirteenä

Tämä päivä on sellainen, joka tunnetaan kansan keskuudessa nimellä "maanantai". Omalta osaltani se on sujunut tähän mennessä niin tyypillisesti, että se täyttää jo kliseen merkit. Kynteni alla on verenpurkauma ja siihen sattuu ja töissä ohjelmat tökkivät taas vaihteeksi. Eiköhän tämä riitä taustaselitykseksi ja varoitukseksi rakkaille lukijoilleni siitä, että seuraavana vuorossa on tunteenpurkaus ja kirjallinen raivari.

FC Venus

Minä katson yhä mielestäni hävettävän vähän suomalaisia elokuvia. En ole koskaan oppinut halveksumaan tai vähättelemään elokuvaa, koska se on suomalainen, päinvastoin. Mutta jostain syystä niiden suomalaisten elokuvien katsominen jaa aina vähemmälle ja se ärsyttää minua.

Lauantaina vietin taas Karhumiesvapaata iltaa rattoisasti elokuvien parissa ja kaivoin vihdoin ja viimein digiboksin uumenista FC Venus -elokuvan. Vaikka rakastankin tätä ihanaa, kylmää, lumista talvea tällä hetkellä yli kaiken, oli kiva päästä kesäisiin jalkapallotunnelmiin.

FC Venus kertoo mitä tapahtuu, kun naiset kyllästyvät miestensä jalkapallointoiluun, perustavat oman joukkueen ja haastavat äijät kaksintaisteluun. Avukseen he saavat huippuvalmentajan ja huipputason maalivahdin. Toinen on keskushenkilö Annan (Minna Haapkylä) isä, johon hänellä on viileät välit, ja toinen Annan lapsuudenystävä tämän mimmiliigavuosilta. Mukaan mahtuu myös parisuhdeongelmia, kesää ja rakkautta.

Elokuva ei siis missään nimessä ole mitenkään omaperäinen, mutta hauska ja viihdyttävä se on. Jalkapalloa seuraavana ja sitä joskus pelanneena naisena minua hieman häiritsi elokuvan kliseinen asetelma, jossa naiset eivät muka tiedä mitään urheilusta ja miehet eivät sitten muusta tiedäkään. Lisäksi monet juonenkäänteet olivat hyvin ennalta-arvattavia ja moneen kertaan nähtyjä, mutta en antanut sen häiritä itseäni. Hahmot olivat hauskoja, Minna Haapkylä ja Petteri Summanen tekivät erittäin hyvää työtä, samoin kuin Laura Malmivaara naispuolisena huippufutarina ja vitsit naurattivat mukavasti.

Oma jalkapallourani oli lyhyt eikä mitenkään erityisen menestyksekäs. Olin sanalla sanoen aika huono. Mutta aina välillä mietin että olisi kiva päästä taas potkimaan palloa ja katsomaan, osaanko minä enää yhtään mitään.

Talvimaisemaa kotikulmilta

Mikaela haastoi pari viikkoa sitten lukijansa ottamaan kuvia omilta kulmiltaan. Lähdin eilen kävelylle kauniiseen talviseen kotikaupunginosaani kamera kädessä ja lopputulosta voitte ihailla tästä. Lempparini taitaa olla tuo hylätty punainen jään peittämä polkupyörä.

Kotikaupunginosani on ihmeellinen pieni rauhallisuuden tasku. Kuvien perusteella voitte ehkä arvata, missä päin Helsinkiä asun. En kyllä haluaisi ihan heti muuttaa täältä pois.

Elokuvia, joita odotan vuonna 2010 - The Runaways

Kerroin jo viime kesänä odottavani tätä elokuvaa innolla.

The Runaways on yksi parhaimpia bändejä ikinä ja heidän tarinansa on varsin mielenkiintoinen. Elokuva keskittyy ilmeisesti enemmän Joan Jettin ja Cherie Currien suhteeseen, joka taitaa olla koko tarinan ydin. Trailerin perusteella elokuva vaikuttaa hyvältä ja hyvin tehdyltä rock-biografialta.

Elokuvan viralliset nettisivut »



The Runaways -yhtyeen läpimurtohitti oli Cherry Bomb, tässä livenä Japanista. Kuvanlaatu on mitä on, mutta loistava biisi kuuluu kyllä.

Ashes to Ashes, toinen tuotantokausi alkaa tänään

Kaksi vuotta sitten saimme seurata manchesteriläispoliisi Sam Tylerin luovimista 1970-luvulla. Life on Mars oli yksi viime vuosien mielenkiintoisimpia ja parhaimpia brittisarjoja, jota minä seurasin herkeämättä.

Sitä seurasi Ashes to Ashes, joka epätasaisen alun jälkeen vakiinnutti paikkansa emosarjan kelpona seuraajana. Paikka on vaihtunut Manchesterista Lontooseen ja vuosikymmen 1970-luvusta 1980-lukuun, työttömyysongelmat ja lakot ovat saaneet väistyä kasinotalouden ja new wave -musiikin tieltä. Sam Tylerin sijaan Gene Huntin ja hänen tiiminsä kyseenalaisia toimintatapoja joutuu kestämään Alex Drake, jolla on Samin tapaan tarve päästä nykypäivään mutta myös omia asioita selvitettävinään keskellä 1980-luvun kiillettä ja kimallusta.

Sarjan toinen tuotantokausi alkaa tänä iltana SubTV:llä klo 22. Kannattaa katsoa.

Ilman kavaluutta

Tänä iltana kannattaa joko ajastaa nauhoitus tai istahtaa television ääreen katsomaan laadukasta kotimaista draamaa. Kyllähän se kannattaa minun mielestäni muutenkin, mutta illalla Yle Teema esittää Tove Idströmin käsikirjoittaman loistavan Ilman kavaluutta -sarjan. Se teki minuun ilmestymisvuonnaan 1996 todella syvän vaikutuksen kuvauksellaan pankkikriisin vaikuksesta tavallisen ihmisen elämään.

Niina Nurminen on älyttömän hyvä äidinkielenopettaja Paulana, jolle lankeaa maksettavaksi entisen poikaystävän hoitamatta jäänyt laina. Mieleen on myös jäänyt Liisamaija Laaksosen esittämä hyytävän kylmä pankinjohtaja Ritva Linkola.

Tänä iltana, Yle Teema klo 22. Kannattaa katsoa.

Taistelu kultaisesta taljasta

Joskus vanhat elokuvat voivat yllättää, etenkin sellaiset joissa on käytetty oman aikansa huippuefektejä, niillä kun on paha tapa vanheta valitettavan nopeasti. Mutta jotkut kestävät ajan hammasta yllättävän hyvin, tästä esimerkkinä eilen katsomamme Taistelu kultaisesta taljasta (Jason and the Argonauts) vuodelta 1963. Olen nähnyt tämän elokuvan lapsena, mutta en muistanut siitä oikeastaan mitään.

Elokuva kertoo Antiikin Kreikan tarinan Iasonista, Thessalian kuningaskunnan laillisesta perillisestä, joka on joutunut vauvana maanpakoon hänen setänsä ryöstettyä vallan veljeltään. Iason palaa aikuisena miehenä vaatimaan kruunua itselleen mutta todistaakseen kelpoisuutensa kuninkaana hän lupaa tuoda kultaisen lampaantaljan maailman ääristä Kolkhiksen kuningaskunnasta. Matka on täynnä koettelemuksia ja vaaroja, kun Iason ja hänen miehistönsä ovat tietämättään Heran ja Zeuksen välisen pelin nappuloina. Hera toimii Iasonin suojelijana ja vartijana koko matkan ajan. Lopulta miehistö saapuu Kolkhikseen ja löytää kultaisen taljan. Hekate-jumalattaren ylipapitar Medeia rakastuu komeaan Iasoniin ja auttaa tätä saamaan taljan itselleen ja voittamaan kuningas Aieteen joukot. Näin Iason ja Argonautit palaavat kotiin voittoisana.

Elokuva on mahtava vanhanaikainen seikkailutarina, jossa taistellaan hirviöitä vastaan, otellaan miekoilla ja ollaan rohkeita ja pelottomia. Dialogi nyt on paikoitelleen melko kömpelöä ja välillä tietyt efektit pitää ohittaa pienellä kulmien kohautuksella ja käden heilautuksella, mutta elokuva toimii yhä kokonaisuutena erittäin hyvin. Se on jännittävä, hauska ja mukaansatempaava, vanhentuneista efekteistä huolimatta.

Mieleen jäi erityisesti pronssinen jätti Talos, joka uhkasi Iasonin miehistöä sen jälkeen kun nämä olivat ahneuksissaan varastaneet jumalten aarteita.

Muistan lapsena pelänneeni kovasti elokuvassa esiintyviä ilkeitä harpyijoita. Zeus oli lähettänyt ne kiusaamaan sokeaa ennustajaa, joka on käyttänyt ennustajan kykyjään väärin.

Elokuvan ehkä kuuluisin kohtaus on kuitenkin Iasonin ja hänen miestensä lopussa käymä taistelu luurankoarmeijaa vastaan, joka on yhä aika hyvä ja jännittäväkin.

Tietenkin elokuva ottaa taiteellisia vapauksia alkuperäisen tarinan suhteen, mutta pysyy kokonaisuutena kuitenkin uskollisena sille. Tarina loppuu onnelliseen kohtaan, sillä Medeian ja Iasonin tarun varsinainen loppuhan on kaikkea muuta kuin onnellinen. Mutta se on kokonaan toinen tarina.

Red Dawn ja muutto

Olimme lauantaina muuttamassa kaveria ihan upouuteen kotiin Helsingin Kruununhakaan. Hassuinta on, että hän muutti melkein meidän naapuristamme isosiskoni naapuriin. Siinä missä meidän olohuoneestamme näkee hänen vanhan asuntonsa ikkunat, ainakin talvella, nyt heidän olohuoneestaan näkyy suoraan siskoni keittiöön, makuuhuoneeseen ja lasten makuuhuoneeseen. Mahtaa olla kaverilla vaikeaa, ei hän niin helposti meidän perheestä eroon pääse! :-D Uusi asunto on aika mahtava, se on rakennettu vanhaan kutomoon ja näin ollen siitä löytyy kosolti tunnelmaa. Talon piha on upea, hyvin hoidettu ja kivasti laitettu. Nyt minä tulen käymään siellä usein, etenkin kun sisko on siinä ihan naapurissa.

Se on muuten jännää, miten vielä omassa teini-iässä Kruununhaka oli todella tylsää mummoaluetta. Ei siellä ollut muuta kuin antiikkikauppoja ja pari ravintolaa. Nyt se on muuttunut todella paljon, paikka on täynnä kivoja pieniä kauppoja, pieniä erilaisia ravintoloita ja muutenkin enemmän tunnelmaa. Vähän samalla tavalla on käynyt myös Töölölle, omalle kotikaupunginosalleni.

Tänään sunnuntaina olemme viettäneet Karhumiehen kanssa aikaamme laiskotellen ja päätimme purkaa hieman digiboksin sumaa katsomalla sieltä yhden elokuvan. Illan viihdykkeeksi valikoitui Red Dawn - punainen vaara, John Miliuksen vuonna 1984 ohjaama militaristinen toimintaelokuva. Leffa on täynnä sen ajan nuorisotähtiä. Pääosissa ovat Patrick Swayze, Jennifer Grey, Charlie Sheen, C. Thomas Howell ja Lea Thompson. He esittävät teini-ikäisiä jotka ryhtyvät käymään sissisotaa kotikaupunkiinsa ja sitä kautta koko Yhdysvaltoihin hyökkääviä Neuvostoliiton ja Väli-Amerikan joukkoja vastaan.

Elokuva on väkivaltainen, sotaa, militarismia ja oman käden oikeutta ihannoiva vastenmielinen tekele. Idea on sinänsä hyvä, mutta toteutus on kaikessa tosikkomaisuudessaan täysin naurettava, huono ja todella ontuva. Kaiken lisäksi leffa oli mielestäni myös tavattoman tylsä, odotin sen loppua varmaan tunnin ajan käsi poskella haukotellen. Aika on ajanut tämän leffan ohi valtavalla voimalla ja näin jälkiviisaana ei voi kuin ihmetellä kylmän sodan aikaista tietämättömyyttä ja ihmisten alttiutta typerimmällekin propagandalle.

Mutta niin vaan tästäkin elokuvasta ollaan tekemässä uusintaversiota, ensi-ilta tämän vuoden puolella. Pääosissa ovat muun muassa Supernatural-alumnit Jeffrey Dean Morgan ja Adrianne Palicki. Sen vuoksi voisin ehkä harkita leffan katsomista, mutta mikäli se on samaa tasoa alkuperäisen kanssa, taidan jättää suosiolla väliin.

Legion-elokuva

Kirjoitin jo viime vuoden puolella odottavani kohta ensi-iltaansa saavaa Legion-elokuvaa suurella mielenkiinnolla.

Nyt kun elokuvan Yhdysvaltain ensi-ilta lähestyy, siitä tippuu enemmän tietoa julkisuuteen ja jostain syystä se on saamassa jo ennakkoon sellaisen "niin huono että se on hyvä" -maineen. Tietenkin tämä voi johtua siitä, että tämäntyyppisten maailmanloppua maalailevien elokuvien fanit ovat scifi-harrastajia, jotka ovat tunnetusti kriittistä porukkaa jotka inhoavat kaikkea ennen kuin toisin todistetaan. Myönnän itsekin kuuluvani osittain tuohon joukkoon, tosin näin vanhemmiten olen irtautunut siitä stressaamisesta ja käsien vääntelystä yhä enemmän ja enemmän. Fanitus on kivaa, mutta ei kuitenkaan vatsahaavan arvoista.

Minun silmiini elokuva vaikuttaa juuri sellaiselta mahtavalta maailmanlopun elokuvalta, jossa pistetään kristinuskon peruskäsityksiä hieman uusiksi ja muutenkin vähän sekoitetaan pakkaa. Toisin sanoen, elokuva näyttää siltä miltä koko ajan parempaan suuntaan menevä Supernatural voisi näyttää jos Eric Kripkellä olisi isompi budjetti. Eli aion kyllä mennä katsomaan tämän elokuvan.

Vai mitä mieltä olette?

Skynet Symphonic

Miltä kuulostaa kappale, joka on tehty kokonaan Terminator 2 -elokuvan ääniefekteistä? No tältä:

Australia

Baz Luhrmannin eeppinen Australia meni minulta elokuvateatterissa ohi, joten kun Karhumies toi sen Blu-Ray version kirjastosta kotiin niin olihan se katsottava.

Elokuva kertoo suuren tarinan Englannista Australiaan muuttavasta Lady Ashleysta (Nicole Kidman), jonka aikomus on aluksi vain myydä miehensä omistama karjatila, ottaa rahat ja palata Iso-Britanniaan. Pian hän kuitenkin joutuu todistamaan työnjohtajansa epärehellisyyttä, joutuu ottamaan enemmän vastuuta tilastaan kuin mitä halusikaan ja sitä kautta kiintyy sekä maahan että sen ihmisiin. Erityisen lähelle hänen sydäntään pääsevät ilkeän tilanhoitajan avioton poika Nullah (Brandon Walters), jota tämän isä ei tunnusta omakseen koska pojan äiti on aboriginaali sekä ihanan Hugh Jackmanin esittämä karjanajaja Drover. Tarina sijoittuu 1930-luvun loppuun, toisen maailmansodan alkuhetkiin ja historialliset tapahtumat vaikuttavat sen taustalla. Siinä käsitellään paitsi Australian liittymistä toiseen maailmansotaan, myös Australian valtion aboriginaaleihin kohdistamia riistotoimenpiteitä. Aboriginaalien ja valkoisten lapset vietiin väkisin kotoaan kirkon hoiviin uudelleenkoulutettaviksi "jotta heistä saataisiin riistettyä kaikki mustan rippeet", kuten kaupungin lääkäri Lady Ashleylle kertoo, jälkimmäisen tyrmistykseksi. Australia luopui tästä julmasta käytännöstä vasta 1970-luvulla.

Elokuva on erittäin komean näköinen ja Baz Lurhmannin tyylin mukaan visuaalinen pastissi, jonka ei ole tarkoituskaan näyttää realistiselta. Värit, taustat, puvut, musiikki ja dialogi ovat enemmän kollaaseja ja sekoitus eri tyylejä kuin selkeästi jotain omaperäistä, eikä tätä yritetä piilottaa millään tavalla. Minuun elokuva teki vaikutuksen visuaalisena elämyksenä, mutta pituutta siitä olisi voinut leikata hieman pois. Myös henkilöhahmot olivat vähän turhan mustavalkoisia, oli ilkeät valkoiset miehet vastassaan hyvät, aidot aboriginaalit ja hyvin vähän mitään siinä välissä. Kaiken kaikkiaan elokuva ei tehnyt minuun mitään valtavan suurta vaikutusta, mutta oli se kuitenkin näkemisen arvoinen.

Maidoton ja munaton porkkanakakku, sopii vegaaneille mutta miksei muillekin!

Tässä lupaamani porkkanakakun ohje. Se on varsin herkullinen, ja ennen kaikkea se sopii vegaaneille mitä mainioimmin! Ohje on Ulla Svenskin toimittamasta kirjasta Pipareista pitsikakkuun.

1 banaani
1 dl kaura- tai soijajuomaa
1 dl öljyä
4 dl porkkanaraastetta
3 dl vehnäjauhoja
2 dl fariinisokeria
1/2 dl kaurahiutaleita
2 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria

Kuorrute:
25 g maidotonta margariinia sulatettuna
2 dl tomusokeria
1,5 rkl kylmää kahvia

Soseuta banaani ja sekoita siihen kaura- tai soijajuoma, öljy ja porkkanaraaste. Lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet ja sekoita tasaiseksi. Voitele n. 1,5 L kakkuvuoka maidottomalla margariinilla ja jauhota maidottomalla ja munattomalla korppujauholla. Voit myös käyttää silikonivuokaa, jota ei tarvitse jauhottaa tai voidella. (Minä ainoastaan voitelin vuoan, en jauhottanut ja hyvää tuli.) Paista kakku uunin alatasolla 175 asteessa, noin 50 - 60 minuuttia.

Valmista kuorrute sulattamalla maidoton margariini, lisää kylmä kahvi ja tomusokeri, sekoita tasaiseksi. Levitä kuorrute jäähtyneen kakun päälle.

Viime lauantaina tosiaan toistakymmentä naista tuhosi tämän kakun melkein kokonaan, Karhumiehelle jäi maistiaisiksi vain pieni palanen!

Mieletön polttariviikonloppu

Enpä arvannut perjantai-iltana, miten mahtava lauantai minulla olisi edessä. Tulin perjantaina myöhään kotiin pikkusiskon synttäri-illallisilta ja rupesin otsa rypyssä leipomaan sämpylöitä ja vegaaniporkkanakakkua (oli muuten hyvää, resepti tulossa) seuraavaa päivää varten. Kirosin itseäni, että olin luvannut kestitä polttariseuruetta meillä iltapäivällä ja etten saisi lauantaina nukkua pitkään, koska olin myös luvannut hakea sankarittaren aamulla kotoaan.

Lauantai-aamunakin leivoin vielä viimeiset muffinsit ihan naama rutussa ja olin vakuuttunut, että niistä tulee ihan kamalia ja pahoja. Mutta huono tuuli katosi heti kun kilkutin ystäväni ovikelloa klo 10 aamulla ja hän vastasi sängystä väsyneellä mutta huvittuneella äänellä, että "Anzi perkele! Mä arvasin!".

Meillä oli lopulta noin 15:n osallistujan kesken aivan tajuttoman hauska päivä. Päivä alkoi sumopainilla, josta siirryimme kirpputorille katsomaan miten sankaritar kokosi itselleen todella siistin bileasukokonaisuuden hintaan 10 €. Leipomiseni olivat menestys, olin ihan hämilläni kun kaikki kehuivat niitä vuolaasti ja jokainen murunen katosi parempiin suihin.

Ilta jatkui morsiussaunalla ravintola Kannaksen saunatiloissa Helsingin Eerikinkadulla, joka oli täydellinen juhlapaikka. Mikään erityisen fiini se ei ole, mutta sauna oli mukava, tilaa oli riittävästi ja saimme olla mielin määrin rauhassa keskenämme, laulaa, remuta ja manata pois vanhojen heilojen henkiä oikein urakalla.

Oli pakko ottaa kuva paikan hienosta sisustuksesta. :-)

Ilta päättyi Lepakkomieheen, tuohon Kallion pahamaineiseen punk-luolaan jonne pääsimme jonon ohi. Halpaa olutta ja punk-musiikkia, mikäs siinä!

Olen vakuuttunut siitä, että ystäväni avioliitto tulee onnistumaan. Hän on käynyt melkoisen mankelin läpi mitä tulee parisuhteisiin. Mutta nyt hän on löytänyt rinnalleen kunnon miehen, kiltin ja huomaavaisen. Ja sanokaa mitä sanotte pahoista pojista, mutta itse olen vahvasti sitä mieltä että Diana King sen aikoinaan parhaiten sanoi: "I don't want no fly guy, I just want a shy guy." Kiltit miehet ja nörttimiehet ovat miehistä parhaimpia.

Absoluuttinen valta korruptoi absoluuttisesti

Vuodenvaihteen järkyttävimpiin uutisiin kuuluu Pietarsaaressa paljastunut insestitapaus. Suunnatonta henkistä ja fyysistä vaikutusvaltaa käyttänyt isoisä raiskasi lastenlapsiaan vuosien ajan uskonnollisen kultin suojissa ja lasten vanhemmat antoivat tämän tapahtua. Heille kasvojen säilyttäminen oli tärkeämpää kuin omien lasten hyvinvointi.

Olen yleensä todella herkkä kaikenlaiseen lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan, mutta tämä tapaus oli niin järkyttävä, että se ylittää käsityskykyni ja jättää minut aivan turtaksi. Millainen vanhempi katsoo sivusta kun oman lapsen elämää tuhotaan? Millainen isä tai äiti antaa tämän vain tapahtua? Uutisten mukaan isoisä jäi usein kiinni kirjaimellisesti housut nilkoissa ja silloinkin koko asia kuitattiin anteeksipyynnöllä. Se ja tunnustus Jumalalle kun kuulemma hyvittää kaiken.

Tämä tapaus sai minut kuitenkin miettimään, miten yhden karismaattisen johtajan ympärille rakentuneet ryhmittymät mahdollistavat tällaiset tapahtumat. Kyseinen isoisä kun oli kuulemma hyvin karismaattinen ja vaikutusvaltainen maallikkosaarnaaja, joka sai puhelahjoillaan ihmiset helposti pauloihinsa. Tällaiset johtajat ovat kautta aikojen päässeet tekemään hirveyksiä maailmassa, jotkut ovat kohonneet jopa valtionpäämiehiksi asti.  Uskonto on heille vain tekosyy manipuloida ympärillään olevia ihmisiä, yhtä hyvin tähän tarkoitukseen käy myös poliittinen tai vaikka urheilullinen aate.

Koskakohan joku tulee esiin kertomaan, millaisia perversioita 1970-luvun taistolaisten keskuudessa harjoitetiin? Sehän oli myös yhden karsimaattisen johtajan varaan nojautuva hurmoksellinen liike, joka pohjautui vahvaan ideologiaan ja jossa kyseistä ideologiaa vastustavat leimattiin harhaoppisiksi ja vihollisiksi.

Ja minua pelottaa ajatella, mitä julkisuudessa taannoin olleen Koivuniemen kultin syövereissä oikeasti tapahtuu. Huhujen perusteella sieltä saattaa löytyä vaikka mitä hirveää.

Mikä saa ihmiset menemään tällaisten johtajien matkaan? Eikö kenellä tahansa tervejärkisellä henkilöllä ala hälytyskellot soida jossain vaiheessa, viimeistään silloin kun johtajaa aletaan kohottaa puolijumalalliseen asemaan? Eihän kukaan ihminen ole ylivertainen tai ylivoimainen, kaikki me olemme erehtyväisiä ja täynnä virheitä. Mikä saa jonkun uskomaan siihen, että joku toinen ihminen on niin paljon kaikkien muiden yläpuolella, että ummistaa silmänsä tämän henkilön tekemiltä kauheuksilta?

Avatar 3D

Odotukseni James Cameronin uusinta elokuvaa kohtaan olivat innostuneet. Olen aina pitänyt Cameronin elokuvista, pidän siitä miten hän osaa yhdistää visuaalisuuden ja tarinan, pidän siitä miten henkilöhahmot ovat elokuvissa yhtä tärkeitä kuin toiminta ja ennen kaikkea rakastan hänen elokuviensa naispuolisia hahmoja. Ellen Ripley, Sarah Connor... upeita, ihania, ihailemisen arvoisia naisia kaikki.

Avatar on elokuvana todella komean näköinen. Sen värimaailma on upea, sen maailma on tarkkaan mietitty jokaista yksityiskohtaa myöten niin hienosti, että välillä oikein henki salpautui. Jokaiseen yksityiskohtaan oli kiinnitetty äärimmäisen tarkkaa huomiota, elokuva oli tässä mielessä mielestäni virheetön. Elokuvan ainoa kompastuskivi, joka lopulta esti sitä nousemasta minun listallani tajunnanräjäyttävien elokuvien tasolle, oli sen tarina joka oli valitettavasti hyvin tavanomainen. Tietenkin se kosketti minua, pyyhin kyyneliä poskiltani muutamaankin otteeseen, mutta minulla oli koko ajan sellainen tunne, että olen nähnyt tämän kaiken ennenkin. Henkilöhahmot olivat loistavia ja näyttelijät tekivät mielettömän hyvää työtä. Rakkauteni Sigourney Weaveria kohtaan vahvistui tämän elokuvan jälkeen entisestään. Dialogissakaan ollut vikaa. Mutta se tarinan omaperäisyyden puute latisti tunnelmaa.

Karhumies totesi elokuvan jälkeen, että 3-D haittasi hänen katsomisnautintoaan. Minua se ei haitannut, päinvastoin. Olisin kuitenkin toivonut, että kyseistä efektiä oltaisiin käytetty elokuvassa vielä enemmän hyväksi. Monta kertaa odotin esimerkiksi jonkun lentävän kankaalta suoraan minua kohti vain huomatakseni että kuva leikkautuu pois juuri kriittisellä hetkellä, aivan kuten tavallisissa elokuvissa. Enemmän rohkeutta elokuvantekijöiltä!

My Bloody Valentine 3D:ssä tämä sentään tehtiin oikein, silmämuna vaan suoraan yleisöön, plops! :-)

Uusi vuosi, uusi ulkoasu

Taiteilin joulunajan loppumisen ja uuden vuoden alkamisen kunniaksi uuden bannerin ja siinä samalla muuttaa hieman blogin värimaailmaa. Edellinen ulkoasu ehtikin olla minulla jo vuoden verran, oli aika kokeilla jotain uutta.

Mitä tykkäätte?

Viikonlopun leffaputki varamiesteni Jensen Acklesin ja Jared Padaleckin parissa

Karhumies vietti viime viikonlopun kaverin luona Turussa joten minä sain olla rauhassa yksin kotona, lukea, käydä kävelyllä kauniissa puu-Vallilassa sekä ennen kaikkea katsoa leffoja isosta telkkaristamme. Ei tullut kukaan keskeyttämään koska telkkarista tulee samaan aikaan jotain hiton mäkihyppyä. Mäkihyppyä. Oikeasti, ketä kiinnostaa se tylsääkin tylsempi urheilulaji?

Kun Karhumies oli poissa, oli aika hakea varamieheni Jensen Ackles ja Jared Padalecki videovuokraamosta pitämään minulle seuraa. On se vaan niin kätevää kun ne ovat siellä hyllyssä siististi odottamassa minua pientä maksua vastaan! :-D

Ensimmäisenä katsoin uuden Perjantai 13. päivä -elokuvan, jonka yhdessä pääosassa - Jason Voorheesin lisäksi - on Jared Padalecki. Padaleckin esittämä Clay Miller etsii noin 1,5 kuukautta sitten telttailuretkellä kadonnutta siskoaan Whitneyta. Jason on tappanut Whitneyn kaverit ja siepannut tytön, ilmeisesti siksi että tämä näyttää hyvin paljon Jasonin kuolleelta äidiltä. Clay ajautuu lähimökkiin majoittuneen kaveriporukan kanssa samaan seuraan ja pian heillä on hullu Jason kannoillaan. Ja mitä Jason inhoaa eniten maailmassa? Aivan oikein, tyhmiä kiimaisia teinejä. Viidakkoveitsi viuhuu ja sitten juostaan kirkuen karkuun.

Tämän elokuvan on ollut tarkoitus olla kyseisen leffasarjan uudelleenkäynnistys, jossa järkälemäisen naamiotappaja Jasonin tarinaa aletaan kertoa alusta uudelleen. Sellaisena se toimi minusta hyvin. Elokuva oli juuri sitä, mitä odotinkin, ja taisin jopa pitää muutamasta henkilöhahmosta, Padaleckin esittämästä Claysta nyt ainakin.

Erään hahmon kuolemaa jäin jopa hieman suremaan, mikä on kauhuelokuvalle aika epätavallista. Elokuva sai minut myös tajuamaan että Jason Voorhees on hahmona aika traaginen, vaikka onkin sekopää tappaja jonka pitää kuolla. Mutta kyllä häntä käy jotenkin ihan vähän sääliksi vaikka tietääkin, että hän herää aina uudestaan henkiin tappamaan lisää teinejä.

Seuraavaksi siirryin aivan toisiin tunnelmiin kun katsoin kepeän romanttisen elokuvan Ten Inch Hero. Elokuva kertoo pienestä omalaatuisesta voileipäkaupasta Kalifornian Santa Cruzissa, jonka työntekijät pitävät yhtä ja tukevat toisiaan elämän pikku karikoissa. Lopulta jokainen tajuaa omalla tavallaan, että on paras olla uskollinen omalle itselleen, ei kannata teeskennellä olevansa jotain muuta kuin mitä oikeasti on ja että joskus rakkaus löytyy aivan oman nenän alta. Tarina ei siis ole kovinkaan omaperäinen, eikä ole elokuvakaan, mutta minua se viihdytti.

Pidin erittäin paljon kaikista hahmoista, mutta etenkin Danneel Harrisin esittämästä hupakko-Tishistä ja Jensen Acklesin hulvattomasti esittämästä Priestlystä ja tämän loistavista T-paidoista.

Oli myös mukava yllätys nähdä Sean Patrick Flanery, teinivuosieni ihastus Nuori Indiana Jones TV-sarjasta, jälleen televisioruudussani. On hän vaan yhä aika söde ja symppis!

Olin lukenut elokuvan loppuratkaisusta sekalaisia arvioita ja odotin sitä hieman varautuneesti koska kuvittelin, että se tuhoaa koko elokuvan idean. Mielestäni näin ei kuitenkaan käynyt, minusta loppuratkaisu oli uskollinen elokuvan sanomalle. Kaikkien "oma itse" ei ole räväkkä ja villi, jotkut ovat ihan oikeasti aika taviksia.

Eräällä keskustelupalstalla, jossa en monestakaan syystä enää käy, luin myös sellaisten katsojien arvioita, joiden mielestä Tish oli hirveä huora jolla ei ollut mitään oikeutta loukkaantua siitä, miten hänen viimeisin kundikaverinsa häntä kohteli. Ja näiden arvioiden kirjoittajat olivat naisia, mikä on minusta sekä masentavaa että raivostuttavaa. Tosin näiden naisten näkemykset naisten seksuaalisuudesta olivat minusta muutenkin vähintään lapsellisia ja osoittivat selvästi, että heillä on aika paljon selvitettävää omassa päässään.

Uusi vuosi ja Universalin hirviöt

Uuden vuoden päivänä Teemalta tuli loistava lahjapaketti: putki vanhoja Universal-yhtiöiden hirviöelokuvia. Ja hävettää myöntää, mutta en ollut nähnyt niistä yhtäkään. En edes Frankensteinia ja Frankensteinin morsianta. Tiedän, aika noloa eikö?

Draculan poika oli ajan hengen mukaan hieman kömpelö, mutta silti melko kiehtova vampyyritarina, jossa kaikesta paranormaalista ja synkästä meiningistä kiinnostunut nuori perijätär kutsuu Kreivi Alucardin nimellä kulkevan Draculan (Alucard on Dracula kirjoitettuna takaperin) kotiinsa Louisianan osavaltioon jotta kyseinen verenimijä voisi antaa hänelle ikuisen elämän. Ohuesta tarinastaan ja kömpelöstä toteutuksestaan huolimatta leffa oli mielestäni aika viihdyttävä ja jännittävä omalla omituisella tavallaan.

 
Frankenstein on jostain syystä jäänyt minulta näkemättä, ainakin niin että minä muistaisin sen. Ja se on kuitenkin ollut minulla DVD:nä jo useamman vuoden ajan. Nyt on tämä epäkohta korjattu. Yhdyn siihen mielipiteeseen, että kyseessä on kiistaton klassikko ja loistava elokuva. En ole lukenut Mary Shelleyn kirjaa, vaikka sekin löytyy hyllystä ja on ilmeisesti hyvin erilainen kuin tämä elokuva, mutta ainakin elokuva on kiehtova tutkielma moraalista ja siitä, kuinka pitkälle tieteen nimissä oikein voi mennä. Näyttelijäntyö on mitä on, mutta jotenkin se tässä elokuvassa toimii. Colin Cliven esittämän tohtori Frankensteinin vertahyytävä "It's alive! It's alive!" -huuto on syystäkin unohtumaton.

Frankensteinin morsian oli vuorossa vasta seuraavana päivänä, tällä kertaa DVD:ltä. Se on niitä harvoja jatko-osia, jotka ovat yhtä hyviä ellei jopa parempia kuin edeltäjänsä. Itse Frankensteinin hirviö on suorastaan sympaattinen ja traaginen hahmo, jonka kohtaloa ainakin minä jäin suremaan ja miettimään. Elokuva sekä näyttää hienolta että toimii hienosti, aina goottilaisia lavasteita myöten. Miksi muuten hirviön morsianta esittänyt Elsa Lanchester ei saanut nimeään alkuteksteihin? Oliko tämän tarkoitus olla aikoinaan shokkiefekti, vähän samalla tavalla kuin ensimmäisessä Frankenstein-elokuvassa Boris Karloffin nimen tilalla oli pelkkä kysymysmerkki?

Katja Kallio: Syntikirja

Minä olen yleensä aina pitänyt Katja Kallion kirjoista jollakin tavalla. Mielestäni Kallio osaa kuvailla tilanteita ja hahmoja todella hyvin, ja juuri hänen hahmonsa ovat mielestäni parasta, mitä kirjoista löytyy. Tähän mennessä olen nauttinut hänen kirjoistaan sellaisella kevyellä tasolla, ne ovat olleet viihdyttävää luettavaa joista on löytynyt jokin syvällisempi sanoma.

Syntikirja jää mielestäni kuitenkin teoksena aika vajaaksi. Kirja kertoo perheestä, jossa jokaisella on jokin synti selvitettävänään, joko nykyisyydessä tai menneisyydessä. Tarina alkaa siitä, kun perheen isä Henri jättää vaimonsa Tuulikin monen kymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Tämä tulee kaikille suurena yllätyksenä, ei vähiten Tuulikille itselleen. Heidän aikuinen tyttärensä Sofia on ollut naimisissa kolme kertaa ja nyt hän kasvattaa tytärtään Kerttua yksin. Hän kuitenkin löytää itsensä suhteesta Temaan, naimisissa olevaan remonttimieheen.

Kirjan ongelma oli mielestäni paitsi se, että sen tarina ja juoni ovat kovin tavanomaisia ja tylsiä, myös se että kirjan henkilöt ovat ärsyttäviä ja rasittavia. Tuulikki oli mielestäni raivostuttavan itsekeskeinen prinsessa, hirveä haihattelija jolle mies ja lapsi olivat vain osa hänen elämänsä teatteria. Henri puolestaan oli vähän vätysmäinen vastarannan kiiski, juuri sellainen intellektuelli tyyppi joka kuvittelee, että periaatteen vuoksi eri mieltä oleminen joka asiassa tekee hänestä jotenkin syvällisen. Sofia oli samanlainen kuin äitinsä, ihme teatraalinen hippi, joka teki kärpäsestä härkäsen ja kohteli lastaankin kuin tämä olisi vain äitinsä jatke.

Tietyissä tilanteita, tapahtumia ja muistoja kuvaavissa kohtauksissa Kallion kirjalliset kyvyt pääsivät kuitenkin esiin. Hän osaa luoda todella elävän tuntuisia maisemia ja saa katsojan oikeasti näkemään, mitä tapahtuu, ei vain kuvittelemaan. Mutta juuri tarinan ohuuden ja rasittavien henkilöhahmojen takia kirja ei oikein onnistunut sytyttämään minussa sen kummempaa kiinnostusta. Palautin sen kaverilleni aika välinpitämättömänä ja toivon, että Kallion seuraava kirja on mielenkiintoisempi.