Elämän menetetyt tunnit

Maailma on täynnä elokuvia. On hyviä elokuvia, tosi hyviä elokuvia, mainioita elokuvia ja mahtavia elokuvia. Mutta suurin osa elokuvista on vain... elokuvia. Siis sellaisia kivoja kolmen tähden juttuja jotka katsoo kerran, ehkä pari jos se sattuu tulemaan telkkarista mutta jotka eivät muuten vaikuta kenenkään elämään suuntaan tai toiseen. Jotkut näistä elokuvista ovat ihan OK, jotkut eivät.

Mutta sitten on huonoja elokuvia. En tarkoita tällä huvittavan huonoja leffoja, joita katsoo niiden huonoudelle nauraa käkättäen, vaan oikeasti huonoja elokuvia. Siis sellaisia, joiden päätyttyä tekee mieli etsiä jostain aikakone jotta saisi juuri menettämänsä tunnit takaisin. Sellaisia, joiden aikana rupeaa etsimään jostain alkoholia, huumeita, käsiaseen, MITÄ VAAN jotta pääsisi kärsimyksistään. Näitä osuu aina silloin tällöin kovan leffafanaatikon tielle ja ne tekevät aina lähtemättömän vaikutuksen. Valitettavasti.

Mitkä ovat sinun mielestäsi huonoimmat elokuvat ikinä? Siis sellaiset, joiden ajatteleminenkin saa sinut kiemurtelemaan ahdistuksesta ja itkemään tuskasta?

Tässä muutama elokuva, jotka ovat varastaneet minun elämästäni monta kallisarvoista tuntia:

Kyllä nyt sydämet särkyvät ympäri maailmaa

Mutta miettikääpä tätä: Joku on oikeasti jaksanut paneutua tähän asiaan niin paljon, että on huomannut tällaisen eron. Asialleen omistautunut ihminen, selvästikin. :-D

Taylor Lautnerin sikspäkki New Moon -elokuvan julisteessa on kopioitu toisesta kuvasta »
Näin ainakin väittää Photoshop Disasters.

Joan Jett on mieletön nainen

...Being told that girls can't play rock 'n' roll-I mean, even as a kid, it was so illogical to me-it's like, what do you mean? That girls can't master the instruments? I'm in school with girls playing cello and violin and Beethoven and Bach. You don't mean they can't master the instrument. What you mean is they're not allowed, socially-it's a societal thing. You're not allowed to play rock 'n' roll because rock 'n' roll means you're covering Sticky Fingers. Rock 'n' roll means "Whole Lotta Love." You go listen to these songs and albums again and realize how dirty they sound, how much sex is dripping from them.  

Tulevaa The Runaways -elokuvaa odotellessa kävin lukemassa Joan Jettin haastattelun, jossa hän kertoo hieman suhteestaan kyseiseen elokuvaan, työskentelystä Kristen Stewartin kanssa ja muutenkin noista ajoista 35 vuotta sitten.

Tämän haastattelun jälkeen mielipiteeni Joan Jettistä vaan vahvistui, hän tosiaan on aikamoinen nainen ja piinkova ammattilainen. Leffa on pakko käydä katsomassa, ja taidanpa myös etsiä jostain käsiini Joan Jettin Greatest Hits -kokoelman ja Cherie Currien kirjan.

Haastattelu löytyy täältä »

Joss Whedon ja Morgan Spurlock suunnittelevat dokumenttia faneista

Joss Whedon ja Super Size Me -elokuvan ohjaaja Morgan Spurlock suunnittelevat elokuvaa fanikulttuurista. He haluaisivat seurata kolmen kuukaden ajan kolmea tyyppiä ennen kaikki geekkien ja nörttien epävirallista pyhiinvaelluskohdetta, San Diego Comic Conia.

Morgan Spurlock ei pelkää tarttua aiheeseen kuin aiheeseen tiukalla otteella ja Joss Whedon nyt on Joss Whedon, täydellinen fanipojan ruumiillistuma. Toivon siis todellakin, että tämä dokumenttielokuva onnistuu ja että se saadaan nähtäväksi myös tänne päin maailmaa.

Koska hei, nörttiys on parasta maailmassa. Ihmiset, jotka eivät ole nörttejä, ovat jotenkin...tylsiä. Tai ainakin omituisia. Eiks jeh? ;-)

Talossa kummitteli, polttivat talon. Olisivat nyt ensin suolanneet sen.

Voi humalaiset äijät, minkä teitte ››
Eivät ne kummitukset poistu taloja polttamalla, vaan pitää etsiä kummittelevien ihmisten haudat, kaivaa luut esiin, suolata ne ja sitten polttaa.

He olisivat tienneet tämän, mikäli olisivat joskus seuranneet maailman parasta TV-sarjaa Supernaturalia. Syytän tästä yleissivistyksen puutteesta Subia, joka panttaa Supernaturalin uusimpia jaksoja Suomessa.

Minä olen kyllä tykännyt lukea tuon Ilta-Sanomien uutisen tiimoilta käytävää kummitustarina -keskustelua. Olen pienestä saakka rakastanut kummitustarinoita. Joskus lapsena kuulemma keräsin synttäreillä kaverit ympärilleni ja pelottelin kaikkia kertomalla heille kummitusjuttuja. Eikä se kiinnostus ole laantunut vieläkään. Itse en kyllä ole kummitusta kohdannut, mitä nyt pienenä olin kerran aivan vakuuttunut siitä että näin menninkäisen kurkistavan mummini ja ukkini mökin nukkuma-aitan ikkunasta sisään.

Onko teillä mitään hirveitä kummitustarinoita kerrottavana?

Kuva Supernaturalin jaksosta "Changing Channels"

Viuhahdus!

Kylläpä taas riittää naisella aktiviteettia! Istun töissä nenä kiinni koneessa niin aktiivisesti, että hengähdystaukoina tekee mieli tehdä jotain aivan muuta. On tämä elämä omituista. Välillä istun päivät töissä ja pyörittelen peukaloitani, välillä mennään sitten täyttä höyryä eteenpäin.

Olimme viime viikonloppuna Karhumiehen kanssa valokuvauskurssilla, joka osoittautui oikein antoisaksi. Meillä on ollut Canon EOS 1000D jo puolisentoista vuotta, mutta kumpikaan ei osannut käyttää sitä muilla kuin automaattiasetuksilla. Nyt voimmekin ryhtyä räpsimään vähän parempia kuvia. Ehkä niitä päätyy tännekin, kuka tietää? Jos hankimme sen jalustan, niin ties vaikka ryhtyisin muotibloggaajaksi....

Eipäs nyt liioitella, sitä päivää tuskin koskaan nähdään. :-D

Minä en ole ehtinyt edes kirjoittaa vielä fiiliksiäni viime viikon Supernatural-jaksosta! Joka sentään oli loistava! Että näin kiirettä on pitänyt. Mutta kohta päästään taas asiaan. Ehkä intoudun parin kuukauden päästä postaamaan jotain lisää aiheesta feminismi, kun tulee taas sellainen fiilis että kommenttiennätys pitää lyödä.

Hyvä yötä, pikku marjoja!

Tämä blogi on jo kiertänyt ympäri Facebookia ja muita blogeja ja on siis jo vanha juttu, mutta minun on pakko mainita se täälläkin.

Radio X3M -kanavan ruotsalainen (siis Ruotsin kuningaskunnan kansalainen) juontaja pitää blogia suomeksi ja se on suoraan sanottuna aivan hulvatonta luettavaa!

Minusta on hienoa, että tästä ihmisestä löytyy niin roima annos itseironian tajua että hän uskaltaa kirjoittaa suomeksi eikä pelkää tehdä hauskoja virheitä. Tekstiä lukiessa tajuaa, miten vaikea kieli suomi voikaan ulkomaalaiselle olla, mutta ainakin hän yrittää! Onkin mielenkiintoista katsoa, miten hänen kielitaitonsa tästä kehittyy, toivottavasti blogi jatkuu niin pitkään.

Sama suomeksi »

Femakko, emakko, -ko?

Ensiksi neuvon kaikkia osallistumaan Paivin Disney-arvontaan The Hangman's Joke -blogissa »
Hyviä palkintoja luvassa!

Varsinainen asia liittyy tänään omaan elämänkatsomukseeni, eli feminismiin. Minulle feminismi, naisten ja miesten välinen tasa-arvo, oman naiseuteni vaaliminen ja kunnioittaminen ja ylipäätään rakastava ja kunnioittava suhtautuminen kaikkiin sukupuoliin on aina ollut itsestään selvyys. Yllättävän pitkään elinkin siinä lapsenomaisessa käsityksessä, että näin on muuallakin. Pikkuhiljaa minulle alkoi kuitenkin selvitä totuus, eli se että maailmassa on oikeasti ihmisiä jotka ihan aidosti ja vilpittömästi pitävät toista sukupuolta lähtökohtaisesti huonompana ja alempiarvoisena. Ja tämä pätee siis sekä miehiin että naisiin, saanen huomauttaa.

Kallio

Nuorempana jaksoin katsoa televisiosta vaikka mitä sarjoja, aina rutiinijännäreistä ja poliisisarjoista sairaalasarjoihin. Mutta nykyään olen aivan suunnattoman kranttu. Minä en yksinkertaisesti enää ihastu TV-sarjoihin samalla tavalla kuin silloin joskus ja monet uutuudet olen jättänyt ihan suosiolla tarkastamatta. Voin kai tässä esimerkiksi tunnustaa sellaisenkin tosiasian, etten ole elämässäni katsonut yhtään ainoatakaan jaksoa Lost-sarjaa.

Siksi uudet TV-sarjatuttavuudet ovat nykyään niin kivoja. 

Maanantaina istuimme Karhumiehen kanssa telkkarin ääreen katsomaan Nelosen uutta Kallio -sarjaa, ja se tuntui heti omalta. Dialogi oli napakkaa ja terävää, hahmot hauskoja, näyttelijät tuntuivat luontevilta ja tapahtumat uskottavilta kaikessa absurdiudessaan. Etenkin Mari Perankosken ja Irina Pulkan esittämien siskosten välinen dialogi osui ja upposi. Jos minä ja jompikumpi siskoistani osuisimme tuollaiseen elämäntilanteeseen, niin meidän kanssakäymisemme olisi juuri tuollaista, viimeistä piirtoa myöten. Tietenkin oli myös kiva bongata tuttuja kulmia, vaikka minä en ihan Kalliossa asukaan.

Tästä sarjasta tulee varmasti kevään piristys!

Tytöt tykkää vain romanttisista leffoista

Cinemaspy.com -sivusto menee siitä, mistä aita on matalin ja onnistuu tekemään jutussaan niin monta stereotyyppistä ja sukupuolten välisiä keinotekoisia eroja vanhanaikaisesti ja stereotyyppisesti pönkittävää olettamusta, ettei tosikaan.

Tietenkin kaikki miehet ovat vain Vin Dieselia ja Jackassia tuijottavia orankeja, jotka inhoavat ystävänpäivää ja kaikkea mikä liittyy romantiikkaan. Ja tietenkin kaikki naiset ovat Vin Dieselia ja Jackassia inhoavia romanttisia höpsöjä, joille ystävänpäivä ällömakeine karkkeineen, typerine kortteineen ja hempeine sydämineen on vuoden kohokohta. Ja tietenkin kaikki pariskunnat ympäri maailman viettävät ystävänpäivää. Maailmassahan ei voi olla yhtään pariskuntaa joka ei silloin viettäisi sitä vaikka hampaat irvessä. Ja auta armias jos sinulla ei silloin ole ketään. Silloin olet säälittävä itsemurhakandidaatti. Ja tottakai kaikki maailman pariskunnat koostuvat vain miehestä ja naisesta.

Sivuston lista "erilaisista" romanttisista komedioista on muuten aika hyvä ja osuva. Se on kuin suunniteltu kaltaiselleni romanttisten komedioiden karsastajalle ja voisin hyvin kuvitella, että istuisimme Karhumiehen kanssa alas katsomaan juuri näitä elokuvia. Sen jälkeen kun me molemmat olemme kiertäneet kaikki tavanomaisemmat romanttiset hömppäleffat todella kaukaa. (EDIT: Vaikka Karhumies käykin sitten hakemassa ne katsottavaksi kun minä en ole paikalla. Näin minua juuri informoitiin.)

Mutta minkä ihmeen takia tällaiset jutut pitää aina kirjoittaa näin väsyneistä, stereotyyppisista ja näkökulmaltaan vanhentuneista lähtökohdista käsin? Minä en ole koskaan tajunnut tätä vimmaa tunkea ihmisiä näihin sukupuolitettuihin lokeroihin, jotka loppujen lopuksi pätevät aikaa harvaan yksilöön. Tietenkin miesten ja naisten välillä on eroja, mutta eiköhän se tosiasia ole että suurin osa niistä luonnollisista pitämistämme eroista on keinotekoisesti luotuja ja vielä keinotekoisemmin ylläpidettyjä.

James Cameron on ohjannut myös musiikkivideon

Nimittäin vuonna 1988. Kyseessä on Bill Paxtonin Martini Ranch -yhtyeen kappale Reach. Pääosissa itse herra Paxton, James Cameronin tuolloinen vaimo Kathryn Bigelow sekä liuta 1980-luvun nimiä cameorooleissa, muun muassa hieman unohduksiin painunut Judge Reinhold. Tärkeimmässä pääosassa on kuitenkin itse biisi, joka on kuunneltava voidakseen uskoa, että se on totta.

Voi Silvio...

... olet sinä kyllä aika nolo. Ne ajat, jolloin suurmiehet selvisivät kuin koira veräjästä kuvien manipulointiyrityksistä, ovat ohi.

Via Photoshop Disasters

Viime viikonlopun leffasaldo

Niin kiireistä on tällä viikolla ollut, etten ole edes ehtinyt kirjoittaa viime viikonloppuna katsotuista elokuvista. Joukkoon mahtui yksi tosi hyvä, yksi hyvä ja yksi aika tyhmä. Jokaiselle siis jotakin!

Tyhmä:

Year One 

Jack Blackin ja Michael Ceran tähdittämä esihistoriallinen hupailu oli paikka paikoin ihan hupaisa, mutta kokonaisuutena kovin epäyhtenäinen ja tylsäkin. Kahden luolamiehen sekoiluista läpi raamatullisen ja antiikin historian saatiin kyllä jokunen irtovitsi irti, mutta yleisesti ottaen leffa lähinnä haukotutti. Michael Cera vetää jokaikisessä elokuvassa ihan samanlaisen roolin, enkä ole koskaan ymmärtänyt hänen saamaansa valtavaa suosiota. Jack Blackissa puolestaan on potentiaalia paljon parempaan.






Hyvä:

The Imaginairium of Doctor Parnassus
Terry Gilliamin uusin on ohjaajan tyylille uskollinen visuaalinen ilotulitus, josta ei kuvallisia yksityiskohtia puutu. Gilliamin luoma maailma on suorastaan herkullinen, siitä ei kekseliäisyyttä, mielikuvitusta ja värejä puutu. Valitettavasti vaan tarina jää hieman jälkeen. Se on paikka paikoin hyvinkin sekava eikä loppujen lopuksi mielestäni erityisen mielenkiintoinen. Edesmennyttä Heath Ledgeria katsoessa tuli hieman haikea olo. Minkä loistavan näyttelijän tämä maailma hänessä menettikään.






Tosi hyvä:

Kielletty hedelmä
Dome Karukosken elokuva kertoo kahdesta 18-vuotiaasta lestadiolaistytöstä, Mariasta (Amanda Pilke) ja Raakelista (Marjut Maristo), jotka lähtevät kesäksi pois omasta turvallisesta kyläyhteisöstään suureen Helsinkiin maistamaan maailmaa. Tai oikeastaan Maria lähtee ja Raakel seuraa perässä, tarkoituksena toimia omantunnon äänenä ja pitää Maria poissa houkutusten ääreltä. Kyseinen kesä osoittautuu molemmille tytöille varsin käänteentekeväksi ja sen loputtua kumpikin huomaa tekevänsä sellaisen ratkaisun elämässään, joka ei olisi kuukausia aikaisemmin tullut heille mieleenkään. Elokuvan viehätys lepää pitkälti sen kahden hurmaavan pääosanesittäjän varassa. Kumpikin tuo roolihahmoonsa uskottavissa määrin sekä naiviutta että valtavaa elämänjanoa, joka johtaa heidät tekemään elämänsä mullistavat ratkaisut. Kun Maria katsoo kirkkain silmin juuri baarissa tapaamaansa poikaa suoraan silmiin ja kysyy hymyillen, että "Pussaillaanko?", olin ihan myyty. Tästä onkin tullut lentävä lause Karhumiehen ja minun kesken, se oli jotenkin niin hyvä.

Amanda Pilke sai muuten roolisuorituksestaan juuri sivuosa-Jussin.

Jippu on ärsyttävä

Vaikka annankin itsestäni hieman toisenlaisen kuvan, niin loppujen lopuksi aika harva julkisuuden henkilö ärsyttää minua niin paljon, että jaksaisin avautua asiasta tai antaa kyseisen henkilön käydä kunnolla iholle. Mutta aina joskus heitä tupsahtaa esiin. Uusin tulokas on laulajatar Jippu.

En ole pahemmin tutustunut hänen musiikkiinsa, mutta töissä lounastauolla on tullut luettua useampi Jipusta tehty haastattelu. Ja voi hyvänen aika sentään, miten rasittavan, hankalan ja raivostuttavan kuvan tämä nainen itsestään antaa! Hän puhuu jatkuvasti ristiin, selittää kaikenlaista perinteisistä arvoista mutta tekee kuitenkin täysin päinvastoin. Kaikesta huokuu tajuton huomionkipeys ja rasittava teatraalisuus. Voin kuvitella, että Jippu on juuri sen tyyppinen ihminen joka paiskaa punaviinilasinsa seinään ja lähtee juhlista ovet paukkuen jos hän kokee ettei häneen kiinnitetä tarpeeksi huomiota. Vaikka kyseessä olisivatkin vaikka kummilapsen ristiäiset, joissa hän ei edes ole pääosassa.

Tämän naisen ärsyttävyys kiteytyy uusimman Trendi-lehden haastattelussa näihin lauseisiin:

Olen aina halunnut miehen, josta voin pitää huolta ja jonka haavalaastareita voin vaihtaa.

Minulla lojuu edelleen lamppu asuntoni lattialla, koska en suostu (sic!) asentamaan sitä. Se on miehen työ. Ja jos minun mieheni on kaksi metriä pitkä, on päivän selvää, kuka sen työn tekee.

Hän ei suostu asentamaan lamppua, "koska se on miehen työ". Voi pyhä Sylvi!

Words are very unnecessary they can only do harm

Hieman tällainen fiilis jäi eilisestä Depeche Moden konsertista. Sanat eivät vaan millään riittä kuvaamaan, miten mieletön tunnelma Hartwall Areenalla oli eilen.

Siinä kentällä seistessä ja Dave Gahanin liikehdintää katsoessa kaikki ne teinivuosien villit seksuaalifantasiat palautuivat erittäin elävästi mieleeni. Siitä on taas aikaa kun olen viimeksi kuunnellut Depeche Modea aktiivisesti, mutta että se on seksikäs yhtye! Heidän sanoituksissaan, sävellyksissään ja sovituksissaan on jotain hyvin tumman eroottista ja mielikuvitusta kutkuttavaa.

Gahan hallitsi yleisöä täysin suvereenisti, mutta oli Martin L. Gorenkin balladeja aivan suunnaton ilo kuunnella. Etenkin kun arkistoista kaivettiin lempilevyni Black Celebrationin mieletön Dressed in Black, olin ihan hurmioitunut!

Upea keikka. Kertakaikkiaan.

Depeche Mode

Illalla. Tänään. Siitä on melkein kymmenen vuotta aikaa kun näin yhtyeen viimeksi, mahtavaa nähdä heidät uudestaan!