The Southern Vampire Mysteries: Dead Until Dark

Kun loistava True Blood TV-sarja on nyt viimein saatu tänne Suomeenkin ja minä vietän maanantai-illat silmät sirrillä sitä katsoen, ajattelin että on hyvä myös tutustua lähdemateriaaliin. Pikkusiskoni on hankkinut itselleen koko Charlaine Harrisin The Southern Vampire Mysteries -kirjasarjan, johon kyseinen TV-sarja perustuu. Talvilomalla päätin sitten tarttua ensimmäiseen kirjaan, nimeltään Dead Until Dark.

Kirja etenee melko lailla samaa rataa TV-sarjan kanssa. Jotkut hahmot ovat hieman erilaisia ja jotkut puuttuvat kokonaan, esimerkiksi Lafayetten rooli on kirjassa aika marginaalinen ja Sookien paras ystävä Tara puuttuu tästä ensimmäisestä kirjasta kokonaan. Kirjassa myös keskitytään huomattavasti paljon enemmän Sookien ja Billin väliseen seksiin, kun taas TV-sarjassa seksistä vastaa Sookien veli Jason. Toki Jason Stackhouse on myös kirjassa aikamoinen naistenmies, mutta hänen valloituksillaan ei varsinaisesti mässäillä. Mutta muuten sekä hahmot että tarina kulkevat TV-sarjan kanssa käsi kädessä.

Dead Until Dark on helppolukuinen, kevyt ja viihdyttävä goottiromanttisia piirteitä omaava jännäri aikuisille. Se ei missään vaiheessa sukella pintaa syvemmälle, murhamysteerikin jää kovin pintapuoliseksi ja kirjassa keskitytään enemmän kuvailemaan ihmisten ja vampyyrien välisiä suhteita sekä Sookien asukokonaisuuksia. Kyllä, luitte oikein. Jostain syystä Charlaine Harris on nähnyt tärkeäksi kertoa lukijalle jatkuvasti, millä tavalla Sookie Stackhouse on pukeutunut. Minua nämä kuvailut lähinnä hymyilyttivät, samoin kuin kuumiksi tarkoitetut seksikohtaukset. Televisiosarja on huomattavasti paljon syvällisempi ja laadukkaampi, se on onnistunut löytämään tarinasta sellaisia teemoja, jotka kirjassa sivuutetaan kokonaan.

Siskoni mukaan kirjasarja ei muutu edetessään kovinkaan paljon. Dead Until Dark oli viihdyttävää lomalukemista, sopivaa vastapainoa paljon vakavammalle Stieg Larssonin Millennium-trilogialle, joka on minulla myös kesken.

Paluu Lapista

Vielä on aikaa heittää kysymyksiä! »

Kun katsoo tätä kuvakollaasia ja sen jälkeen ulkona vallitsevaa sateisen keväistä helsinkiläistä ilmaa, ei todellakaan tarvitse miettiä kahteen kertaan, missä mielummin olisi tällä hetkellä.

Olimme siis viikon lomalla Ylläksellä vanhempieni, pikkusiskoni, sekä Karhumiehen kanssa. Karhumies oli meistä ainoa, joka vietti aikansa rinteessä lumilaudan päällä, me muut hiihdimme murtomaahiihtoa. Minulle tuli 100 km mittariin, mikä tuntuu aika uskomattomalta. Vielä muutama vuosi sitten vihasin hiihtoa yli kaiken.

Aurinko paistoi koko ajan kirkkaalta taivaalta, lämpötila pysytteli juuri sopivasti nollan ja miinus kymmenen asteen välissä, hanki kantoi, luisto oli mahtava ja sanalla sanoen oli aika ihanaa. Välillä pistin silmät kiinni ja kuuntelin täydellistä hiljaisuutta, jota ei rikkonut edes moottorikelkan ääni.

Reissun aikana tuli luettua paljon, sain Stieg Larssonin Millennium-trilogian kaksi ensimmäistä kirjaa päätökseen, kolmas odottaa vuoroaan. Aivan älyttömän koukuttavaa ja mahtavaa luettavaa, ei voi muuta sanoa! Täydellinen arvio tulee vasta, kun olen saanut kolmannenkin kirjan luettua. Olen jo tässä vaiheessa sitä mieltä, että Lisbeth Salander on yksi kiehtovimmista fiktiivisistä hahmoista ikinä.

Lisäksi pikkusiskoni toi mukanaan Charlaine Harrisin The Southern Vampire Mysteries -kirjasarjan kaksi ensimmäistä kirjaa minulle lainaan. Kyseessä on samainen kirjasarja johon TV-sarja True Blood perustuu. Ensimmäinen kirja on kesken, siitä myös lisää myöhemmin. Arvio tähän mennessä on: viihdyttävää romanttista hömppää aikuisille.

Nyt on sitten aika palata arkeen. Onneksi kohta on pääsiäinen!

I'm back! Olen selkä.

Heissulivei!

Olen palannut Lapin kirkkailta keväthangilta Helsingin harmauteen ja arki on kouriintuntuvaa. :-) Kuvia reissusta seuraa, sekä reportaasia loman aikana luetuista kirjoista.

Suureen kyselytuntiin on tullut kysymyksiä vain kahdelta ihmiseltä. Hyvänen aika sentään, onhan minulla enemmän lukijoita kuin vain Päivi ja Mikaela! Annan siis vielä vastausaikaa tämän viikon loppuun, jos muutkin nyt rohkaistuisivat kyselemään minulta asioita.

Yritän nyt epätoivoisesti sopeutua takaisin arkirytmiin, missä pääsiäinen ja siitä aiheutuva ihana nelipäiväinen työviikko auttavat valtavasti. Olisi kyllä ollut mahtavaa jäädä Lappiin vielä toiseksikin viikoksi, mutta minkäs teet....

I'm a blogger, ask me how!

Suuri kyselytunti alkakoon!

Monen muun bloggarin tavoin avaan itseni kaikille lukijoitteni kysymyksille. Kysy ihan mitä vaan. Asiallisiin kysymyksiin vastataan. Asiattomat heitetään romukoppaan.

Olen koko ensi viikon lomalla, joten teillä on koko viikko aikaa heitellä minulle vaikka mitä kysymyksiä.

Vastailen kysymyksiin heti kun pääsen takaisin. Blogihiljaisuus tarkoittaa vain sitä, että minä hiihtelen Lapin kevätlumilla vailla huolta huomisesta.

Kuva Googlen kuvahausta. Jeesuksestakin voi toki kysyä, jos haluaa. Vastauksista en mene takuuseen. :-)

Jennifer's Body

Joskus on hyvä jättää nuhaisena jumppa väliin ja suunnata sen sijaan kirjaston ja videovuokraamon kautta kotiin niiskuttamaan. Minulla alkaa tänään loma ja en todellakaan halua olla sairaana! Kirjastosta kävin hakemassa Stieg Larssonin trilogian kaksi viimeistä osaa sekä Trinny Woodallin ja Susannah Constantinen The Body Shape Bible -kirjan. Haluan oppia pukeutumaan oikein, ja tämä kirja tarjoaa siihen varsin mahtavan avun.

Videovuokraamosta hain kauan kaivatun Jennifer's Body -leffan, jota odotin kovasti elokuvateattereihin mutta joka ei sitten sinne saapunutkaan. Elokuvanhan on käsikirjoittanut samainen Diablo Cody jonka kynästä lähti loistava Juno.  

Jennifer's Body on paras esimerkki siitä, miten elokuvalle voi käydä kun sitä markkinoidaan täysin väärin. Tätä leffaa markkinoidaan seksikkäänä kauhuelokuvana ja Megan Foxin kropalla. Se ei kuitenkaan kerro ollenkaan, mistä leffassa on varsinaisesti kyse ja oli varmaan osasyy siihen, miksi elokuva floppasi lippuluukulla. Oikeasti kyseessä on aika ahdistava tarina siitä, miten tuhoisia ja sairaalloisen läheisriippuvaisia teinityttöjen ystävyyssuhteet voivat pahimmillaan olla. Parhaimmillaan paras ystävä on läheinen tukija, sydänystävä ja mahtavin ihminen maailmassa. Pahimmillaan kyseessä on sairaalloisen alistava ja tuhoava riippuvuussuhde, ja näin on myös Jenniferin (Fox) ja Needyn (Amanda Seyfried) kohdalla.

Jennifer on kaunis, seksikäs, suosittu cheerleader joka popsii poikia välipalaksi. Aluksi kuvainnollisesti, myöhemmin kirjaimellisesti. Needy on hiljainen, vähän nörtähtävä rillipää jolla on kuitenkin maailman ihanin poikaystävä Chip. Jennifer ja Needy ovat olleet parhaat ystävät hiekkalaatikkoikäisistä lähtien ja suhde toimii niin, että Jennifer on esillä ja dominoivana, Needy pysyttelee taustalla. Kun Jennifer eräänä yönä joutuu limaisen indie-bändin epäonnistuneen uhrirituaalin uhriksi, kaikki menee pieleen. Indie-bändin nahjukset halusivat uhrata neitsyen Saatanalle, voidakseen näin edistää uraansa. Mutta koska Jenniferin neitsyys on kaukainen muisto vain, rituaalissa käykin niin että demoni asettuu asumaan Jenniferin kehoon. Pian tyttö muuttuu ihan oikeaksi miestennielijäksi, jonka suunnaton nälkä tyydyttyy ainoastaan nuorten poikien lihalla. Pian Needy tajuaa, että hänen tehtävänsä on pysäyttää ystävänsä, vaikka lopullisesti.

Elokuva ei ollut missään vaiheessa mielestäni kovinkaan pelottava, vaikka olikin paikka paikoin aika kamala. Codylle tyypillinen verbaalinen kikkailu oli hauskaa kuunneltavaa, jotenkin se sopi päähenkilöiden suuhun. Seyfried ja Fox tekivät erittäin hyvää työtä, Fox osoitti mielestäni tässä elokuvassa olevansa muutakin kuin pelkkä nätti naama. Elokuvan ohjaus ja rytmitys kuitenkin tökki välillä aika pahasti, jotenkin tuntui että se olisi voinut olla vielä napakampi ja tiiviimpi.

Jennifer's Bodyssa oli paljon temaattisia yhtäläisyyksiä Junon kanssa. Molemmat tapahtuivat aika tavallisissa pikkukaupungeissa, molemmissa se kaikista ihanin poika oli se hiljainen ja kiltti nörtti (tämähän nyt pitää muutenkin paikkansa) ja molemmissa ulkopuolisen ja erikoisen tytön paras ystävä oli suosittu cheerleader. Tosin Junossa tyttöjen ystävyys oli oikeaa ja aitoa, toisin kuin Jennifer's Bodyssa.

Eniten elokuva kuitenkin muistutti minua toisesta pienen budjetin kauhuttelusta, kanadalaisesta elokuvasta nimeltä Ginger Snaps. Siinä seksikäs isosisko alkaa pikkuhiljaa muuttua ihmissudeksi ja ujon pikkusiskon tehtäväksi jää peitellä siskonsa jälkiä. Suosittelen katsomaan, mikäli saatte sen jostain käsiinne. Minä löysin leffan joskus Anttilan alelaarista.

Se on sama ruottiks

Suomessa on pari keskustelunaihetta, jotka nostattavat aina ja poikkeuksetta kiivaan väittelyn, saavat aikaan suuria tunteita, kuohuttavat ja hätkähdyttävät ja saavat tuppisuisemmankin jäärän avaamaan sanaisen arkkunsa. Yksi näistä on pakkoruotsi.

The Hurt Locker

Kathryn Bigelow on aina ollut mielestäni mielenkiintoinen elokuvaohjaaja. Hän on nainen, joka toimii hyvin maskuliinisen elokuvalajin eli toimintaelokuvien parissa, mutta joka on onnistunut tekemään kyseisen lajityypin pari kiistatonta klassikkoa. Näistä henkilökohtainen suosikkini on ehdottomasti loistava Myrskyn Ratsastajat (Point Break). Bigelown elokuvissa huomattavaa on se, että niissä ei koskaan käytetä tarpeetonta väkivaltaa. Toimintaa ja menoa kyllä riittää, väkivaltaakin, mutta kaikki on perusteltua ja kaikella on paikkansa.

Näin myös Oscar-palkinnon voittaneessa The Hurt Lockerissa. The Hurt Locker on sotaelokuva, joka ei ole sotaelokuva. Se ei millään muotoa ihannoi sotaa, mutta ei kuitenkaan sorru rasittavaan paatokseen tai alleviivaavuuteen. Se on tarinaltaan tiivis kertomus pomminpurkuryhmästä, jonka pääteknikko on adrenaliinikoukussa oleva rämäpää. Hänelle pommien purkaminen on lopulta ainoa asia, missä hän on hyvä ja missä hän kokee pärjäävänsä. Elokuvassa ei ole suvantokohtia, ei turhia rönsyjä, ei turhia sivuhahmoja, ei mitään ylimääräistä. Se pysyy erittäin hyvin kasassa alusta asti, se on jännittävä ja minua se piti otteessaan koko kestonsa ajan.

Olisiko elokuva ansainnut kaikki saamansa kuusi Oscar-patsasta, sitä en osaa sanoa. Mutta olen iloinen siitä, että Kathryn Bigelow sai viimein ansaitsemansa tunnustuksen.

Ponyo rantakalliolla

Hayao Miyazakin elokuvat ovat lähes poikkeuksetta ihania. Ne iskevät niin lapsiin kuin aikuisiinkin, niiden maailmassa lapsi on sankari ja aikuiset ottavat lapset ja lasten haaveet tosissaan. Ne onnistuvat tavoittamaan lapsen mielikuvitusmaailman sellaisella tavalla, joka tekee ainakin minuun aina lähtemättömän vaikutuksen.

Ponyo rantakalliolla kertoo tarinan pienestä kultakalasta nimeltä Ponyo, joka haluaa kovasti ihmiseksi. Ponyon isä on velho ja äiti meren jumalatar, ja näiltä perittyjen taikavoimien avulla hän muuttuu viisivuotiaaksi tytöksi ja ystävystyy samanikäisen Sosuke-pojan kanssa. Samalla Ponyo kuitenkin vapauttaa vaarallisen taian, joka aiheuttaa valtavan hyökyaallon joka meinaa hukuttaa koko Sosuken meren rannalla sijaitsevan kotikaupungin alleen. Jotta Ponyo voi jatkaa elämäänsä ihmisenä, hänen pitää kuitenkin luopua taioista. Mutta ennen kaikkea Sosuken pitää hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on.

Elokuva ei aivan yllä Miyazakin parhaimpien elokuvien tasolle, mutta se on silti valloittava, suloinen, hauska ja taianomainen. Kyllä tämä aikuinen ainakin viihtyi sen parissa varsin hyvin.

Alieneita ja Dorista Tampereella

Tie vei siis viikonloppuna Tampereelle. Kavereillamme oli tupaantulijaiset Pirkkalassa, toisilla kavereilla oli tuore tyttövauva Nokialla ja Tampereen taidemuseossa on parhaillaan meneillään H.R. Gigerin näyttely. Toisin sanoen, viikonloppu oli aika aktiivinen.

Minä olen aina pitänyt Tampereesta. Olen kotoisin Helsingistä ja opiskelin Turussa, eikä minulla koskaan ole ollut mitään erityisen tiiviitä siteitä Tampereen seudulle. Mutta muistan aina kun kävin opiskeluaikana Tampereella, miten paljon kaupunkimaisemmalta, elävämmältä ja dynaamisemmalta se vaikutti. Toki tulen aina tuntemaan tietynlaista lukkarinrakkautta Turkua kohtaan, mutta mikäli nyt muuttaisin jonnekin muualle Suomeen, pois Helsingistä, tie veisi kyllä ennemmin Tampereelle kuin Turkuun.

Kun olimme käyneet moikkaamassa kavereiden pikkuneitiä Nokialla, matka vei tupareihin Pirkkalaan. Tupareista lähdimme jatkoille Tampereen yöhön, ravintola Dorikseen. Ja tähän on pakko siteerata J. Karjalaista: Doris, Doris, sä veit mun sydämein. Ihan mahtava paikka! Baari ja yökerho, jossa soitetaan rockia ja vanhaa poppia, jossa olut on kohtuuhintaista ja porukka siistiä ja hyvin käyttäytyvää. Miksei Helsingissä ole tällaisia paikkoja, vai enkö minä vaan ole löytänyt niitä?

Kun sunnuntaiaamu valkeni, kurkku oli hieman karhea ja joku kissa oli yöllä käynyt pissimässä suuhuni. Siltä ainakin tuntui. Tämä fiilis kaikkosi kyllä aika nopeasti kun pääsimme Kahvila Valoon brunssille. Leipää, appelsiinimehua, kuoharia, kahvia, teetä, juustoa, jugurttia... kyllä siitä lähti nälkä ja tukkasärky aika nopeasti!

Siitä olikin hyvä jatkaa Tampereen taidemuseon H.R. Giger -näyttelyyn. Giger on se mies, joka suunnitteli kaikkien aikojen mahtavimman elokuvahirviön, eli Alienin. Kaltaiseni vanha Alien-elokuvien fani katseli tätä näyttelyä suurella mielenkiinnolla ja se olikin näkemisen arvoinen. Näyttelyssä olevat kuvat ja esineet olivat villejä, hulluja ja aika perverssejäkin, mutta todella suurella näkemyksellä toteutettuja. Ehkä tästä syystä moni Gigerin suunnitelma ei ole koskaan päässyt toteutukseen asti, tai toteutettunakin hyvin erilaisena, kuin miksi hän on ne alun perin visioinut. Tämä on sinänsä harmi, koska hänen suunnitelmansa ovat varsin hienoja. Nyt minulla kuitenkin on palava halu katsoa joku Alien-elokuvista uudestaan.

Junamatkan aikana sain vihdoin ja viimein aloitettua Stieg Larssonin Millenium-trilogian ensimmäisen osan. På svenska, naturligtvis (siitä svenskasta myöhemmin lisää). Enkä voi kuin ihmetellä, miten olen välttynyt tältä kirjasarjalta niin kauan, koska olen jo nyt koukussa!

Kuvat Tampereen taidemuseon ja Doriksen sivuilta, sekä Googlen kuvahaun kautta. Koska tottakai minulta jäi viikonloppuna kamera kotiin!

Tampereelle, off I go

Matka vie viikonlopuksi Tampereelle kavereiden tupareihin sekä H.R. Gigerin näyttelyä katsomaan. Olen aina pitänyt Tampereesta, siellä on aina kiva käydä. Etenkin kun siellä asuu nykyään jonkun verran kavereitakin.

Raporttia viikonlopusta ja näyttelystä seuraa viikonlopun jälkeen. Sillä välin saatte taas nauttia tämän hetken korvamadostani. Minulla näitä riittää:

Corey Hart: Sunglasses at Night ››

Oscarin voittavan elokuvan traileri

Muistuttaako tämä traileri ketään mitään muuta traileria? Kuten esimerkiksi melkein joka ikisen Parhaan elokuvan Oscarin voittaneen elokuvan traileria? Aika loistava ja osuva parodia, mielestäni.

Lepää rauhassa, Corey Haim

Näyttelijä Corey Haim kuoli viime yönä ilmeisesti huumeiden yliannostukseen »

Minä muistan Haimin parhaiten tietenkin mahtavasta The Lost Boys -elokuvasta. Valitettavasti lupaavan nuoren näyttelijän ura kaatui vakavaan huumeongelmaan.

Corey Haim sellaisena kuin minä hänet muistan:

Say hello to the night, lost boy.

France Gall: Ella, elle l'a

Päässäni pyörii ajatus ruotsin kieltä ja pakkoruotsia koskevasta postauksesta, mutta annan sen vielä muhia siellä jonkun aikaa.

Sillä välin haluan jakaa kaikkien kanssa erään 1980-luvun ihanimmista pop-kappaleista. Ranskan France Gall laulaa tässä ylistyslaulun ihanalle Ella Fitzgeraldille. "Ella, elle l'a" tarkoittaa vapaasti käännettynä: Ella, hänellä on se (jokin).

Belgialainen dance-laulaja Kate Ryan teki tästä oman version pari vuotta sitten, mutta sitä kamaluutta minä en halua ajatella.

Top Gear

Minä en ole kiinnostunut autoista. Äijähuumori on minusta tylsää. Minusta aikuiset ihmiset jotka käyttäytyvät kuin pikkulapset ovat rasittavia. Mutta Top Gear on silti aivan loistava ohjelma!

Top Gear on jotenkin vaivihkaa valloittanut minut puolelleen. Olen pikkuhiljaa ruvennut katsomaan sitä Karhumiehen kanssa ja nyt se on nähtävä joka viikko. Aihepiiri, eli autot ja moottoriurheilun maailma, ei kiinnosta minua oikeastaan lainkaan, mutta itse ohjelma on hulvattoman hauska, viihdyttävä ja aika ajoin mielenkiintoinenkin.

Parasta ohjelmassa on, ettei se ota itseään turhan vakavasti, juontajat Richard Hammond, Jeremy Clarkson ja James May (kuvassa vasemmalta oikealle) nauravat itselleen (tosin useimmiten toisilleen), ja siinä on mitä absurdeimpia inserttejä, jotka silti toimivat. Vai missä muussa ohjelmassa voisitte kuvitella näkevänne osion, jonka nimi on "Tähti kohtuuhintaisessa autossa" (Star in a reasonably priced car)? Kyseisessä osiossa jakson vieraileva tähti (mm. Helen Mirren, Sienna Miller, Mark Wahlberg, Eric Bana) laitetaan ajamaan kierros Top Gear -radalla kohtuuhintaisessa autossa mahdollisimman nopeasti. Formula 1 -kuskeille on oma sarjansa. Oman mainintansa ansaitsee tietenkin salaperäinen The Stig, testiajaja jonka henkilöllisyys on yksi maailman tarkimmin vaalittuja salaisuuksia.

Suosittelen katsomaan yhden sarjan legendaarisimmista inserteistä, eli sen missä 190-senttinen Jeremy Clarkson ajaa pikkuruisen Peel P50-auton töihin BBC:n studioille. Siis ihan studioon sisään »

Lisäksi ohjelman tunnusmusiikki on aivan loistava.



Ja Richard Hammond on tosi, tosi ihana! :-)

Ruokaa, teatteria ja elokuvaa

Karhumiehen vanhemmat olivat viikonloppuna käymässä ja tie vei teatteriin ja syömään. Söimme Karhumiehen kanssa herkullisia blinejä ravintola Graniittilinnassa, joka oli muuten oikein kiva paikka paitsi että jossain vaiheessa tarjoilu hidastui vähän liikaakin. Olimme varanneet 2 h ruokailuun ja lopulta jouduimme kiiruhtamaan jotta ehtisimme teatteriin, sen jälkeen kun Karhumiehen vanhemmat olivat odottaneet pääruokaansa ja me kaksi lisää blinejä melkein puoli tuntia. Mistä lie kyseinen palvelukatkos johtui, muuten kun palvelu oli oikein hyvää.

Päivällisen jälkeen kävimme katsomassa Maija Poppasen Helsingin Kaupunginteatterissa, ja se oli ihan viihdyttävä kokemus. Maija Poppanen on minulle toki parhaiten tuttu Julie Andrewsin esittämänä Disneyn elokuvasta, mutta oli tämäkin Maija ihan hauska. Ilta oli erittäin mukava, päässäni soivat näytelmän hauskat kappaleet joista osa oli tietenkin elokuvasta tuttuja.

Kuva Helsingin kaupunginteatterin sivulta.

Sunnuntaina menimme Karhumiehen kanssa taas pitkästä aikaa elokuviin, tällä kertaa vuorossa oli Sherlock Holmes. Se oli parasta sunnuntaiviihdettä, toiminnallinen ja hauska. Välillä mielenkiintoni kyllä herpaantui kun joka paikassa vaan räiskittiin ja mäiskittiin, mutta yleisesti ottaen elokuva oli minusta varsin viihdyttävä.

Että sellainen viikonloppu tällä kertaa. Oscareita en jaksanut valvoa, mutta sain uutiset heti herättyäni. Hyvä Mo'Nique! Pysti meni oikeaan osoitteeseen!

Tytöt ovat käärmeitä toisilleen?

Silmiini sattui aamun lehdestä uusimman Miss Suomen Viivi Pumpasen haastattelu, jossa hän toisti tuon minulle vuosien saatossa valitettavasti hyvin tutuksi tulleen väitteen.
Eli että nainen on naiselle susi »

Uusi The Runaways -traileri!

Onko huomattavissa, mitä elokuvaa minä odotan erittäin paljon? IMDB:n mukaan Suomen-ensi-ilta on 24.9.2010.

The Runaways -elokuvasta on julkaistu uusi, pitempi traileri. Tämä elokuva näyttää todella hyvältä. Minulla on Cherie Currien kirja Neon Angel jo tilauksessa Amazonissa, se julkaistaan tämän kuun puolessa välissä.

Lisäksi Kristen Stewart ja Dakota Fanning laulavat itse elokuvan soundtrackilla.
Tässä taidonnäyte loistavan Cherry Bombin muodossa »

Smurffeista tehdään elokuva

Kuvaukset alkavat huhtikuussa ››

Ei minulla oikeastaan ole tähän mitään muuta sanottavaa. Muuta kuin että kyllä minä tiesin että Hollywoodissa ovat ideat lopussa, mutta että näin lopussa? Oijoi sentään.

Precious

Kiitos Päiville leffalipusta ja seurasta!

Sanon ihan suoraan, että minua hieman pelotti mennä katsomaan tätä elokuvaa. Pystyn katsomaan kaikenlaista kauhua, örkkejä, hirviöitä, kummituksia ja sen sellaisia ihan sujuvasti, ilman että ne tulevat uniini. Sen sijaan perheväkivalta ja seksuaalinen hyväksikäyttö saavat minut aika sekaisin, vieden joskus jopa yöunet.

Precious on elokuva tytöstä, jolle elämä on jakanut surkeaakin surkeammat kortit. Elokuvan alkaessa isä on fyysisesti poissa kuvioista, ei että hän koskaan olisi Preciousille (elokuvadebyyttinsä tekevä Gabourey Sidibe) mikään isä ollutkaan. Äiti Mary (Mo'Nique) viettää kaiken aikansa television ääressä, josta hän jakaa Preciousille vuorotellen fyysisiä ja henkisiä solvauksia. Hän tekee joka päivä tyttärelleen selväksi, että tämä on kaikin puolin tyhmä, arvoton ja toivoton tapaus. Preciousin ensimmäinen lapsi, Mongoksi kutsuttu Downin syndroomaa sairastava tytär, asuu Preciousin isoäidin luona josta tämä kuljettaa tyttären kerran kuussa Maryn luo esittämään sosiaalitoimiston virkailijalle onnellista perhettä. Kaiken lisäksi Precious odottaa toista lastaan samalle miehelle, jonka henkilöys on ehkä Preciousin elämän raskain salaisuus.

Preciousin elämän taival saa uuden käänteen, kun hänet lähetetään tavallisesta koulustaan erikoiskouluun. Siellä hän menee opettaja Blu Rainin (Paula Patton) luokalle, missä hän huomaa ensimmäistä kertaa elämässään olevansa sellaisten ihmisten ympäröimänä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita ja välittävät hänestä. Luokan tytöt ovat kaikki kokeneet elämässään kovia ja heidän kesken muodostuukin tiivis ja hyvin aito ystävyys. Heiltä ja sosiaalityöntekijältään (yllättävän hyvä Mariah Carey) Precious saa tukea, apua ja rakkautta. Mutta ennen kaikkea hän saa heiltä voimia ottaa elämänsä haltuun ja selvittää tiensä pois kurjuudesta.

Elokuvan vahvuus on paitsi loistavassa näyttelijäntyössä–etenkin Mo'Nique on suunnattoman hyvä hirviömäisenä Maryna–mutta myös siinä että se onnistuu välttämään tämäntyyppisten tarinoiden pahimmat karikot. Se ei ole ylisentimentaalinen, epäuskottava, eikä missään tapauksessa saarnaava tai sensaationhakuinen. Preciousin tarina on järkyttävä, mutta elokuva etenee hyvin rauhalliseen ja toteavaan sävyyn. Se ei unohda huumoria eikä pieniä ilon hetkiä, ja ennen kaikkea siinä on toivoa. Precious on järkyttävä, mutta erittäin hyvä ja näkemisen arvoinen elokuva.

Elokuva on jäänyt mieleeni voimakkaammin kuin mitä luulin. Viime yönä näin unta siitä, että lohdutin itkevää Preciousia ja pidin häntä kädestä. Enkä saa päästäni Mary-äidin viimeistä, kamalaa, tunnustusta. Se jotenkin tunkeutui luihin ja ytimiin.

W.A.S.P: Wild child

Kun pään sisäinen jukeboksi alkaa soimaan, ainoa keino saada se loppumaan on jakaa iloa muillekin. Olkaa hyvät, tässä biisi joka on soinut päässäni viimeiset kolme päivää. I'm a wild child. Come and love me:

Benjamin Buttonin uskomaton elämä

Joskus hamassa nuoruudessani minulla oli joka vuosi tavoitteena käydä katsomassa kaikki sen vuoden parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaat. Jossain vaiheessa lipsuin tästä tavoitteesta pahastikin ja nykyään se ei enää edes harmita. Tosiasia on, että suurin osa näistä elokuvista on laskelmoidusti tehtyjä, visuaalisesti näyttäviä mutta loppujen lopuksi hyvin tavanomaisia ja unohdettavia elokuvia.

Tämä arvio pätee myös elokuvaan Benjamin Buttonin uskomaton elämä (The Curious Case of Benjamin Button). Elokuvassa olisi ollut ainekset paljon parempaan, mutta jostain syystä kokonaisuus oli vain ihan hyvä. Ei mahtava, koskettava, tai loistava, vaan ihan hyvä. Brad Pitt ja Cate Blanchett tekivät ihan hyvää–joskin välillä varsin häiritsevän puisevaa–työtä, tarina eteni totuttuja kaavoja pitkin ja suurilta yllätyksiltä vältyttiin. Katsoin tämän elokuvan oikein sujuvasti kerran läpi, mutta mikään unohtumaton mestariteos se ei mielestäni ole.

True Blood

Eilen illalla se siis alkoi, paljon kohuttu ja puhuttu True Blood. Tavoistani poiketen valvoin ja katsoin sen heti, yleensä kun olen viimeistään klo 23 Nukkumatin mailla.

Ensimmäisen jakson perusteella voin sanoa, että kyllä tykkäsin. Aika paljonkin. Tarina vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, sivuhahmot ovat suorastaan herkullisia ja sarjan visuaalinen ilme hivelee silmää. Pääpari, eli Anna Paquinin ja Stephen Moyerin esittämät Sookie Stackhouse ja vampyyri Bill, oli kyllä valitettavan laimea, mutta onneksi heihin ei tarvitse keskittyä.

Ennakkohuhujen perusteella odotin myös, että sarja olisi mieletön seksifestivaali, mutta minusta seksiä ei tässä ollut sen enempää kuin HBO:n sarjoissa yleensä. Jaksossa ollut seksi oli kyllä graafista, mutta tarinaan kuuluvaa. Missään vaiheessa ei tullut sellaista oloa kuten joskus vaikkapa L-koodia katsoessa, että juoni keskeytetään pakollisen seksikohtauksen takia.

Odotan innolla jatkoa. Hyvä, että sarja tulee YLEltä, niin mainostauot eivät pilaa katsomisnautintoa. Katsotaan, jaksanko yhden jakson viikkovauhtia vai kasvaako nälkä syödessä ja hankin jostain DVD-boksit.

Urheilun estetiikka

En ole penkkiurheilija, en todellakaan. En seuraa mitään joukkuetta tai yksittäistä urheilijaa, hyppään aamuisin suoraan lehden urheilusivujen yli, enkä voi sanoa varsinaisesti tietäväni urheilusta mitään.

Mutta Karhumiehen myötä olen hieman tutustunut penkkiurheilun maailmaan, hän kun katsoo lähestulkoon kaikkea urheilua mitä televisiosta tulee paitsi nyrkkeilyä ja jääkiekkoa. Ja jotenkin olen tätä kautta löytänyt aivan oman erityisen näkökulman urheilun seuraamiseen.

Minä olen hyvin vähän kiinnostunut taulukoista, pisteistä tai mitaleista. Tietenkin on hienoa, jos suosikkiurheilija tai joukkue pärjää, voittaa ja saavuttaa unelmansa. Mutta minusta parasta urheilun katsomisessa on taktiikoiden, koreografioiden ja niiden yhteispelin seuraaminen.

Esimerkiksi juuri päättyneissä olympialaisissa samaan aikaan kun–ainakin Facebookin perusteella–koko muu maa seurasi Suomen rävellystä jääkiekossa USA:aa vastaan, minä jännitin Tanja Poutiaisen menestystä alppihiihdossa, josta tulikin näiden kisojen aikana uusi yllätyssuosikkini. Jokin siinä vauhdissa, tasapainon säilyttämisessä, kylmiä hermoja vaativassa uhkarohkeudessa ja sisukkaassa asenteessa vaan veti minua tämän lajin äärelle. Lisäksi minä olen aina pitänyt Tanja Poutiaisesta. Minusta useat urheilijat voisivat ottaa mallia hänen positiivisesta asenteestaan.

Joku mäkihyppy aiheuttaa minussa lähinnä haukotusta, mutta lumilautailu puolestaan on erittäin kiehtovaa katsottavaa. Toki Peetu Piiroisen hopeamitali oli hieno saavutus, mutta eniten minua innosti itse lautailu. Kaikki ne temput, hypyt, kiepit ovat älyttömän mielenkiintoista katsottavaa.

Kahden vuoden päästä on sitten kesäolympialaiset. Silloin minut voi löytää telkkarin äärestä tiirailemasta kuviouintia, uimahyppyjä ja voimistelua. Tai ainakin katsomassa parhaita paloja netistä.

Mutta sitä ennen on ensi kesän jalkapallon MM-kisat. Siinä vasta laji, jossa taktiikka ja taito ovat parhaimmillaan. Mutta jalkapallo ei olekaan urheilua. Se on jalkapalloa.