Kyllä tätä odotetaan! Isaac näyttää taas örkeille närhen munat.
Tässä Dead Space 2:n traileri. Saattaa olla, että se poistuu netistä ennen kuin kukaan ehtii katsoa sitä, joten toimikaa ripeästi.
30.4.2010
Lady Gaga ja unimaailma
Olin eilen töiden jälkeen työkavereiden kanssa parilla huurteisella. Liekö johtunut siitä vai illalla syömästäni kaalilaatikosta, mutta viime yönä näin unta Lady Gagasta. Kyllä, itse neiti Pokerfacesta. Lady Gaga ja minä pakenimme vankilasta. Hän oli alasti ja tarvitsi vaatteita, joten hän yritti varastaa niitä minun laukustani. Siellä oli enää yksi pari puhtaita alkkareita, jotka onnistuin kuitenkin pelastamaan omaan käyttööni.
Että näin vauhdikas alku tälle vapulle. Katsotaan, jatkuuko meininki samanlaisena. Tässä teille iloksi ja piristykseksi viimeöisen unen inspiraationa toiminut Lady Gagan ja Beyoncén kappale Telephone.
Että näin vauhdikas alku tälle vapulle. Katsotaan, jatkuuko meininki samanlaisena. Tässä teille iloksi ja piristykseksi viimeöisen unen inspiraationa toiminut Lady Gagan ja Beyoncén kappale Telephone.
29.4.2010
Klassikkobiisi: Smalltown Boy
Mieleni assosioi aina tällaiset sateiset ja harmaat päivät 1980-luvun puolivälin ja lopun brittimusiikkiin. Ehkä se johtuu siitä, että vietin noihin aikoihin juuri tällaisia päiviä Music Televisionin ja Sky Channelin ihmeellisen maailman ääressä.
Eräs mieleenpainuvimpia kappaleita on Bronski Beatin hieno klassikko Smalltown Boy, jonka sanojen merkitys meni minulta aikoinaan iloisesti yli hilseen, vaikka englantia tuolloin jo osasinkin. Minä luulin silloin, että kappale kertoo vain yksinäisestä ja hiljaisesta pojasta jota kiusataan. Enhän minä ymmärtänyt että sitä poikaa syrjitään nimenomaan homoseksuaalisuutensa takia. Nyt aikuisena se on päivänselvää, kun videota katsoo.
Hieno kappale, jossa on mahtava biitti ja joka tulee varmaan aina olemaan jollakin tavalla ajankohtainen. Valitettavasti.
Eräs mieleenpainuvimpia kappaleita on Bronski Beatin hieno klassikko Smalltown Boy, jonka sanojen merkitys meni minulta aikoinaan iloisesti yli hilseen, vaikka englantia tuolloin jo osasinkin. Minä luulin silloin, että kappale kertoo vain yksinäisestä ja hiljaisesta pojasta jota kiusataan. Enhän minä ymmärtänyt että sitä poikaa syrjitään nimenomaan homoseksuaalisuutensa takia. Nyt aikuisena se on päivänselvää, kun videota katsoo.
Hieno kappale, jossa on mahtava biitti ja joka tulee varmaan aina olemaan jollakin tavalla ajankohtainen. Valitettavasti.
28.4.2010
Kulttielokuva: Liekehtivät kadut
Aina välillä huomaa ihastuvansa kovasti johonkin elokuvaan jota ei varsinaisesti pidä hyvänä ja jonka virheet voi luetella ulkomuistista. Mutta silti sitä pitää jännänä ja kiehtovana.
Walter Hillin ohjaama Liekehtivät kadut (Streets of Fire) vuodelta 1984 on minulle tällainen elokuva.
Elokuvassa palkkionmetsästäjä nimeltä Tom Cody (Michael Paré) lähtee siskonsa Revan (Deborah Van Valkenburgh) suostuttelemana pelastamaan laulajatarta nimeltä Ellen Aim (Diane Lane) Raven Shaddock (Willem Dafoe)-nimisen hullun rikollisen johtaman jengin kynsistä. Jengi on kidnapannut Ellenin kesken tämän konsertin, eivätkä heidän tarkoituksensa kaunottaren suhteen ole mitenkään kunnialliset. Codyn kumppaniksi tälle pelastusreissulle lyöttäytyy entinen sotilas nimeltä McCoy (Amy Madigan). Mutkan matkaan tuo se pieni seikka, että Ellen ja Tom ovat entiset rakastavaiset eivätkä kummankaan tunteet ole kokonaan kuolleet.
Visuaalisesti upealla elokuvalla on aivan mahtava musiikkiraita ja tunnelma, sekä lisäksi nuori Diane Lane oikein hyvässä roolissa. Sen ainutlaatuinen maailma on futuristinen sekoitus 1980-lukua ja 1950-lukua, hyvin paljon Mad Max ja Blade Runner -elokuvien tyyliin. Mutta tarina on sekava ja outo, muut näyttelijänsuoritukset vähän niin ja näin ja koko elokuva kärsii tietynlaisesta ryhdittömyydestä. Se oli ilmestyessäänkin floppi ja huhujen mukaan jäähdytti Diane Lanen nousujohteisen uran moneksi vuodeksi eteenpäin.
Silti huomaan aina säännöllisin väliajoin miettiväni tätä elokuvaa ja pyrin katsomaan sen aina, kun se tulee televisiosta. En ole vielä hankkinut sitä omakseni, ehkä minun pitäisi? Soundtrack nyt ainakin.
Tässä elokuvan lopussa kuultava mahtipontisen hieno kappale Tonight Is What It Means To Be Young.
Walter Hillin ohjaama Liekehtivät kadut (Streets of Fire) vuodelta 1984 on minulle tällainen elokuva.
Elokuvassa palkkionmetsästäjä nimeltä Tom Cody (Michael Paré) lähtee siskonsa Revan (Deborah Van Valkenburgh) suostuttelemana pelastamaan laulajatarta nimeltä Ellen Aim (Diane Lane) Raven Shaddock (Willem Dafoe)-nimisen hullun rikollisen johtaman jengin kynsistä. Jengi on kidnapannut Ellenin kesken tämän konsertin, eivätkä heidän tarkoituksensa kaunottaren suhteen ole mitenkään kunnialliset. Codyn kumppaniksi tälle pelastusreissulle lyöttäytyy entinen sotilas nimeltä McCoy (Amy Madigan). Mutkan matkaan tuo se pieni seikka, että Ellen ja Tom ovat entiset rakastavaiset eivätkä kummankaan tunteet ole kokonaan kuolleet.
Visuaalisesti upealla elokuvalla on aivan mahtava musiikkiraita ja tunnelma, sekä lisäksi nuori Diane Lane oikein hyvässä roolissa. Sen ainutlaatuinen maailma on futuristinen sekoitus 1980-lukua ja 1950-lukua, hyvin paljon Mad Max ja Blade Runner -elokuvien tyyliin. Mutta tarina on sekava ja outo, muut näyttelijänsuoritukset vähän niin ja näin ja koko elokuva kärsii tietynlaisesta ryhdittömyydestä. Se oli ilmestyessäänkin floppi ja huhujen mukaan jäähdytti Diane Lanen nousujohteisen uran moneksi vuodeksi eteenpäin.
Silti huomaan aina säännöllisin väliajoin miettiväni tätä elokuvaa ja pyrin katsomaan sen aina, kun se tulee televisiosta. En ole vielä hankkinut sitä omakseni, ehkä minun pitäisi? Soundtrack nyt ainakin.
Tässä elokuvan lopussa kuultava mahtipontisen hieno kappale Tonight Is What It Means To Be Young.
23.4.2010
Mikä faneja vaivaa?
Koostaessani tuonne Supernatural-blogiini taas tämän aamun uutiskatsausta törmäsin taas erittäin epämiellyttävään ilmiöön, joka valitettavasti toistuu ei ainoastaan Supernaturalin fanikunnan joukossa, vaan ylipäätään intohimoja aiheuttavien kulttisarjojen keskuudessa.
Eräs julkkiksia seuraava sivusto linkitti kuviin, jossa Supernaturalissa Dean Winchesteria esittävä Jensen Ackles poseeraa punaisella matolla kihlattunsa Danneel Harrisin kanssa jälkimmäisen uusimman elokuvan ensi-illassa. Minusta kuvat ovat hauskoja, Ackles ja Harris ovat tosi söpö pari ja minusta on aina kiva katsoa kuvia kauniista ihmisistä kauniissa vaatteissa hymyilemässä. Mutta kommenttiosio oli täynnä todella veemäistä juttua Harrisista. Jonkun mielestä hän on halpa lunttu, toisen mielestä pelkkä "parta" Acklesille (just joo...), kolmas kertoi kuulleensa "varmalta taholta" että hän on tosi narttu. Toki positiivisiakin kommentteja oli, mutta vain muutama.
Mikä saa ihmiset kirjoittelemaan tällaista? Ackles ja Harris eivät ole pahemmin esiintyneet julkisuudessa työtehtäviensä ulkopuolella ja aika harva edes tietää heidän yksityiselämästään mitään, ja hyvä niin. Mikä siis aiheuttaa erityisesti Acklesin faneissa näitä aggressioita ja tällaista vittumaisuutta? Joku lapsellinen kuvitelma siitä, että Harris on jotenkin oman itsen ja Acklesin välisen kuolemattoman rakkauden välissä? Onko tämä joku teinidisko, häh?
Miksi jotkut ihmiset ovat niin idiootteja?
Joka tapauksessa, minusta Jensen Ackles ja Danneel Harris vaikuttavat hurmaavalta pariskunnalta ja toivon heille kaikkea hyvää.
Eräs julkkiksia seuraava sivusto linkitti kuviin, jossa Supernaturalissa Dean Winchesteria esittävä Jensen Ackles poseeraa punaisella matolla kihlattunsa Danneel Harrisin kanssa jälkimmäisen uusimman elokuvan ensi-illassa. Minusta kuvat ovat hauskoja, Ackles ja Harris ovat tosi söpö pari ja minusta on aina kiva katsoa kuvia kauniista ihmisistä kauniissa vaatteissa hymyilemässä. Mutta kommenttiosio oli täynnä todella veemäistä juttua Harrisista. Jonkun mielestä hän on halpa lunttu, toisen mielestä pelkkä "parta" Acklesille (just joo...), kolmas kertoi kuulleensa "varmalta taholta" että hän on tosi narttu. Toki positiivisiakin kommentteja oli, mutta vain muutama.
Mikä saa ihmiset kirjoittelemaan tällaista? Ackles ja Harris eivät ole pahemmin esiintyneet julkisuudessa työtehtäviensä ulkopuolella ja aika harva edes tietää heidän yksityiselämästään mitään, ja hyvä niin. Mikä siis aiheuttaa erityisesti Acklesin faneissa näitä aggressioita ja tällaista vittumaisuutta? Joku lapsellinen kuvitelma siitä, että Harris on jotenkin oman itsen ja Acklesin välisen kuolemattoman rakkauden välissä? Onko tämä joku teinidisko, häh?
Miksi jotkut ihmiset ovat niin idiootteja?
Joka tapauksessa, minusta Jensen Ackles ja Danneel Harris vaikuttavat hurmaavalta pariskunnalta ja toivon heille kaikkea hyvää.
22.4.2010
Olivia on Photoshop Disaster
Olivia-lehti on päässyt PhotoshopDisasters -blogiin »
Täytyypä sanoa, että en ole tuota huomannut vaikka lehti pyörii töissä jatkuvasti pöydillä.
Täytyypä sanoa, että en ole tuota huomannut vaikka lehti pyörii töissä jatkuvasti pöydillä.
21.4.2010
The City alkaa taas 27.4.
Henkilökohtainen salattu paheeni, tämän hetken guilty pleasure numero uno eli Music Televisionin "reality"-sarja The City alkaa taas. Uusi tuotantokausi alkaa Yhdysvalloissa 27.4. ja sitä voi ymmärtääkseni seurata täällä Suomessakin MTV.com -nettisivujen kautta. Ainakin aikaisemmin on voinut. Paitsi jos sattuu olemaan minun työpaikallani. :-/
Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että The City on parempi kuin emosarjansa The Hills. Whitney Port on jotenkin fiksumpi ja kivempi kuin The Hillsin aivottomat mimmit ja ylimystöprinsessa Olivia puolestaan on ihan omaa luokkaansa. Ja hei, Kelly Cutrone - tai Kelly Cutthroat kuten minä häntä kutsun - on aika mahtava.
Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että The City on parempi kuin emosarjansa The Hills. Whitney Port on jotenkin fiksumpi ja kivempi kuin The Hillsin aivottomat mimmit ja ylimystöprinsessa Olivia puolestaan on ihan omaa luokkaansa. Ja hei, Kelly Cutrone - tai Kelly Cutthroat kuten minä häntä kutsun - on aika mahtava.
19.4.2010
Juhlimista Turussa
Olihan viikonloppu! Tuli juhlittua niin kuin silloin 10 vuotta sitten, hyvässä seurassa ja myöhään!
Paha vaan että olen itse 10 vuotta vanhempi ja juhlakunto sen mukainen.
Vuosijuhlat olivat kivasti järjestetyt, ruoka ja musiikki olivat hyvää ja puheenikin meni kuulemma oikein hyvin. Kukaan tainnut huomata sitä kuinka yhdessä kohtaa korkokenkäni lipsahti ja meinasin horjahtaa. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan. :-)
Kun kuljeksin vanhassa opiskelukaupungissani ja istuin kavereiden kanssa vanhoissa paikoissa (Whisky Bar on yhä samanlainen räkäinen luola kuin ennenkin, tämä tiedoksi), tajusin miten hyviä muistoja minulla noilta ajoilta onkaan. Kaikki jotenkin liittyy siihen, että pääsin tosiaan viimein opiskelemaan omaa alaani. Ei sekään aina mitään ruusuista ollut, kyllä siinäkin on koettu kriisi jos toinenkin. Mutta yleisesti ottaen se hetki, jolloin sain tietää saaneeni Mediatutkimuksen opinto-oikeuden, osoittautui erittäin positiiviseksi käännekohdaksi elämässäni. Jos olisin jatkanut sitä epämääräistä opiskelujen alkuaikojen räpiköintiä tunnelmat olisivat varmaan tyystin erilaiset.
Vuosijuhlien aikana jäin kuitenkin ihmettelemään sitä, kuinka vähän meitä vanhoja opsikelijoita oli paikalla. Oli meitä tosi vanhoja ja sitten nuorempia, mutta välistä puuttui monta vuosikertaa. Eräs kaveri tiesi kertoa, että monet heistä olivat sanoneet etteivät "kehtaa" tulla. Kehtaa?!?! Mitä kehtaamista siinä muka on? Olihan kuitenkin kyseessä ainejärjestön kymmenvuotisjuhla!
No, omapa oli mokansa kun jäi hyvät bileet välistä.
Kamera sitten unohtui majapaikkaan, mutta kyllä minä jostain vielä kuviakin saan. Ja onhan minulla muistona upea ainejärjestömme tyttökalenteri! :-)
Paha vaan että olen itse 10 vuotta vanhempi ja juhlakunto sen mukainen.
Vuosijuhlat olivat kivasti järjestetyt, ruoka ja musiikki olivat hyvää ja puheenikin meni kuulemma oikein hyvin. Kukaan tainnut huomata sitä kuinka yhdessä kohtaa korkokenkäni lipsahti ja meinasin horjahtaa. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan. :-)
Kun kuljeksin vanhassa opiskelukaupungissani ja istuin kavereiden kanssa vanhoissa paikoissa (Whisky Bar on yhä samanlainen räkäinen luola kuin ennenkin, tämä tiedoksi), tajusin miten hyviä muistoja minulla noilta ajoilta onkaan. Kaikki jotenkin liittyy siihen, että pääsin tosiaan viimein opiskelemaan omaa alaani. Ei sekään aina mitään ruusuista ollut, kyllä siinäkin on koettu kriisi jos toinenkin. Mutta yleisesti ottaen se hetki, jolloin sain tietää saaneeni Mediatutkimuksen opinto-oikeuden, osoittautui erittäin positiiviseksi käännekohdaksi elämässäni. Jos olisin jatkanut sitä epämääräistä opiskelujen alkuaikojen räpiköintiä tunnelmat olisivat varmaan tyystin erilaiset.
Vuosijuhlien aikana jäin kuitenkin ihmettelemään sitä, kuinka vähän meitä vanhoja opsikelijoita oli paikalla. Oli meitä tosi vanhoja ja sitten nuorempia, mutta välistä puuttui monta vuosikertaa. Eräs kaveri tiesi kertoa, että monet heistä olivat sanoneet etteivät "kehtaa" tulla. Kehtaa?!?! Mitä kehtaamista siinä muka on? Olihan kuitenkin kyseessä ainejärjestön kymmenvuotisjuhla!
No, omapa oli mokansa kun jäi hyvät bileet välistä.
Kamera sitten unohtui majapaikkaan, mutta kyllä minä jostain vielä kuviakin saan. Ja onhan minulla muistona upea ainejärjestömme tyttökalenteri! :-)
17.4.2010
Turkuun juhlimaan
Lähden tästä muutaman tunnin päästä vanhaan rakkaaseen opiskelukaupunkiini Turkuun viettämään entisen ainejärjestöni kymmenvuotisjuhlia. Olin kyseisen ainejärjestön kaikkien aikojen ensimmäinen puheenjohtaja, joten minun pitää tietenkin pitää juhlissa puhe.
Muistelen noita aikoja suurella lämmöllä, se oli hyvin kivaa aikaa. Olin viimein päässyt opiskelemaan sitä alaa, mitä halusin, elämä sujui ja noihin aikoihin tapasin myös Karhumiehen. Menen siis juhlimaan erittäin iloisin mielin. On kiva tavata vanhoja opiskelukavereita, vanhoja opettajia ja ehkä tutustua joihinkin uusiin opiskelijoihin.
Loppuillasta tosin varmaan itken mennyttä nuoruutta mutta sitä ei kannata miettiä nyt. :-)
Kuva Googlen kuvahausta.
Muistelen noita aikoja suurella lämmöllä, se oli hyvin kivaa aikaa. Olin viimein päässyt opiskelemaan sitä alaa, mitä halusin, elämä sujui ja noihin aikoihin tapasin myös Karhumiehen. Menen siis juhlimaan erittäin iloisin mielin. On kiva tavata vanhoja opiskelukavereita, vanhoja opettajia ja ehkä tutustua joihinkin uusiin opiskelijoihin.
Loppuillasta tosin varmaan itken mennyttä nuoruutta mutta sitä ei kannata miettiä nyt. :-)
Kuva Googlen kuvahausta.
15.4.2010
14.4.2010
Titaanien taistelu
Vuonna 1981 tehty Titaanien taistelu on yksi ikimuistoisimpia lapsuuden elokuvakokemuksiani. Näin sen joskus televisiosta ja se teki minuun aivan mielettömän vaikutuksen. Pegasos oli upea, Perseus rohkea, Andromeda kaunis ja Meduusa.... Meduusa oli pitkään pelottavinta, mitä tiesin. Se oli käärmehiuksineen ja kiiluvine silmineen jotain aivan kamalaa, ja ehkä juuri siksi niin kiehtova.Valitettavasti elokuva ei ole kestänyt aikaa kovinkaan hyvin, toisin kuin pari vuosikymmentä aikaisemmin tehty Taistelu kultaisesta taljasta.
Vuoden 2010 Titaanien taistelu on viihdyttävä popcorn-leffa, joka kuitenkin ottaa sellaisia vapauksia alkuperäisen myytin kanssa että välillä minua kävi ärsyttämään. Esimerkiksi Iolla ja Perseuksella ei koskaan ollut todellakaan mitään tekemistä keskenään. Io oli yksi Zeuksen monista rakastajattarista jonka Hera muutti kostoksi lehmäksi. Perseus ja Andromeda menivät keskenään naimisiin, saivat monta lasta ja hallitsivat viisaasti ja pitkään. Elokuvassa myös yhdistellään erilaisia myyttejä eri kulttuureista aika vapaasti, ja jopa kreikkalaisia myyttejä keskenään. Kuitenkin elokuva oli hienosti tehty ja oikein viihdyttävä parituntinen seikkailupläjäys. Uusi Meduusa ei ollut pelottava, vaikka erittäin hienosti se oli toteutettu.
Olen tavallaan vähän pettynyt tähän elokuvaan, sillä odotin jotain vähän hienompaa ja ikimuistoisempaa. Mielestäni tässä mentiin siitä, mistä aita on matalin ja suurin osa myytin uudelleenkerronnasta oli aika turhaa ja ärsyttävää. Lisäksi 3D ei tuonut tähän mitään lisäarvoa. Itse asiassa tässä oli kerrankin elokuva, joka olisi toiminut paremmin kaksiulotteisena versiona.
Olen tavallaan vähän pettynyt tähän elokuvaan, sillä odotin jotain vähän hienompaa ja ikimuistoisempaa. Mielestäni tässä mentiin siitä, mistä aita on matalin ja suurin osa myytin uudelleenkerronnasta oli aika turhaa ja ärsyttävää. Lisäksi 3D ei tuonut tähän mitään lisäarvoa. Itse asiassa tässä oli kerrankin elokuva, joka olisi toiminut paremmin kaksiulotteisena versiona.
Up - kohti korkeuksia
Aina silloin tällöin eteen osuu elokuva, joka onnistuu koskettamaan syvästi ja tekemään lähtemättömän vaikutuksen. Olen elämäni aikana nähnyt niin monta elokuvaa, että valitettavasti huomaan kyynistyväni ja tulevani entistä kriittisemmäksi. Varsinaisia elämyksiä on elokuvateatterissa enää vaikea kokea.
Up - kohti korkeuksia (Up) onnistui tässä tehtävässä. Se oli yksinkertaisesti mahtava elokuva. Se itketti, se nauratti, se jännitti ja se viihdytti. Tarina leskimies Carlista, joka vie talonsa - ja sitä kautta symbolisesti rakkaan edesmenneen vaimonsa - huikealle matkalle Etelä-Amerikkaan ilmapallojen avustuksella olisi voinut olla niin siirappinen ja laskelmoitu, mutta jotenkin Pixarin tyypit onnistuivat välttämään nämä pahimmat karikot. Maisemat olivat upeita mutta ennen kaikkea elokuvan välittämät tunteet olivat niin ihanan aitoja, vaikka tarina olikin täyttä fantasiaa.
En liioittele yhtään kun sanon, etten voi ajatella elokuvan alkujaksoa ilman että pala nousee kurkkuun ja kyynelet nousevat silmiin. Ja aina kun näen koiran, sanon mielessäni "Orava!" ja nauran itsekseni. Mitä jos tosiaan keksittäisiin panta, joka pukisi koiran ajatukset sanoiksi?
Up - kohti korkeuksia on mielestäni elokuvana täysosuma. Ei sen enempää, eikä vähempää.
Up - kohti korkeuksia (Up) onnistui tässä tehtävässä. Se oli yksinkertaisesti mahtava elokuva. Se itketti, se nauratti, se jännitti ja se viihdytti. Tarina leskimies Carlista, joka vie talonsa - ja sitä kautta symbolisesti rakkaan edesmenneen vaimonsa - huikealle matkalle Etelä-Amerikkaan ilmapallojen avustuksella olisi voinut olla niin siirappinen ja laskelmoitu, mutta jotenkin Pixarin tyypit onnistuivat välttämään nämä pahimmat karikot. Maisemat olivat upeita mutta ennen kaikkea elokuvan välittämät tunteet olivat niin ihanan aitoja, vaikka tarina olikin täyttä fantasiaa.En liioittele yhtään kun sanon, etten voi ajatella elokuvan alkujaksoa ilman että pala nousee kurkkuun ja kyynelet nousevat silmiin. Ja aina kun näen koiran, sanon mielessäni "Orava!" ja nauran itsekseni. Mitä jos tosiaan keksittäisiin panta, joka pukisi koiran ajatukset sanoiksi?
Up - kohti korkeuksia on mielestäni elokuvana täysosuma. Ei sen enempää, eikä vähempää.
12.4.2010
Paholaisen selkäranka ja Kohti uutta
Viime aikoina on tullut katsottua muutama elokuva, josta en kuitenkaan ole ehtinyt kirjoittaa työkiireiden takia. Puretaan nyt hieman muodostunutta sumaa.
Olen aina pitänyt Guillermo Del Toron elokuvista. Pan's Labyrinth ja Orpokoti ovat kaksi viime vuosien kiehtovinta kauhuelokuvaa, ja olen W:n suosituksesta päättänyt myös lukea Del Toron ja Chuck Hoganin vampyyrikirjan The Strain.
Paholaisen selkäranka (El espinazo del diablo) omaa hyvin paljon samanlaisia teemoja kuin Pan's Labyrinth ja Orpokoti. Eletään vuotta 1939 ja Espanjan sisällissodan loppuvaiheita. Kymmenvuotiaan Carloksen isä on kaatunut ja isän ystävät vievät pojat tasavaltalaissympatioita omaavaan poikien sisäoppilaitokseen, jossa on muitakin sotaorpoja. Kenraali Francon nationalistijoukot ovat vahvistumassa ja lopun uhka leijuu kaiken yllä. Pian saapumisensa jälkeen Carlos huomaa, että koulussa kummittelee. Santi-niminen poika on kadonnut vähän aikaa sitten pommitusten yhteydessä ja kaikki epäilevät hänen karanneen. Muut pojat ovat kuitenkin vaitonaisia Santista ja pian Carlokselle selviää, että hänelle kummitteleva poika onkin Santi joka hakee oikeutta.
Kuten Pan' Labyrinthissä, tässäkin elokuvassa on päähenkilöinä mielikuvitusmaailmaan pakenevat lapset. Tässäkin heillä on hyviä aikuisia suojanaan, mutta toisaalta uhkana on itsekäs ja julma machomies jota vastaan sekä lasten että hyvien aikuisten on liittouduttava saadakseen oikeutta. Elokuva ei ollut varsinaisesti pelottava, mutta se toimi psykologisena jännityksenä erittäin hyvin.
Kohti uutta puolestaan oli aivan mahtava tuttavuus. Ensimmäistä lastaan odottava nuoripari Burt ja Verona (John Krasisnski ja Maya Rudolph) päättää lähteä etsimään uutta kotia ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Pariskunta on asunut Burtin vanhempien lähellä lähinnä käytännön syistä. Kun vanhemmat sitten ilmoittavat yhtäkkiä muuttavansa Belgiaan pariksi vuodeksi, Burt ja Verona tajuavat ettei heillä ole mitään syytä jäädä asuinpaikkakunnalleen. Niinpä he tekevät listan paikoista, joissa haluaisivat asua ja joissa asuu myös ystäviä tai sukulaisia. Elokuva seuraa heidän matkaansa kaupungista toiseen kunnes lopulta löytyy se paikka, jonne molemmat haluavat asettua aloilleen ja perustaa oikean kodin.
Burtin ja Veronan matka hassujen, hirveiden, ihanien ja uskomattomien sukulaisten ja tuttavien luo on nautinnollista seurattavaa. Kamaluudessaan mieleenpainuvin on Maggie Gyllenhaalin ja Josh Hamiltonin aivan loistavasti esittämä hippipariskunta, joka elelee hulppeassa omakotitalossa rahaston turvin ja haluaa kertoa kaikille muille miten heidän tulee elää elämäänsä. Kyseinen jakso on elokuvan parasta antia.
Ohjaaja Sam Mendes on onnistunut tekemään reissusta tosi tavallisen oloisen, Burtiin ja Veronaan on aivan älyttömän helppo samaistua. Heidän tuttavansa taas ovat sekalainen galleria kaikenlaisia ihmistyyppejä, joista jokainen opettaa Burtille ja Veronalle myös jotain heistä itsestään.
Olen aina pitänyt Guillermo Del Toron elokuvista. Pan's Labyrinth ja Orpokoti ovat kaksi viime vuosien kiehtovinta kauhuelokuvaa, ja olen W:n suosituksesta päättänyt myös lukea Del Toron ja Chuck Hoganin vampyyrikirjan The Strain.
Paholaisen selkäranka (El espinazo del diablo) omaa hyvin paljon samanlaisia teemoja kuin Pan's Labyrinth ja Orpokoti. Eletään vuotta 1939 ja Espanjan sisällissodan loppuvaiheita. Kymmenvuotiaan Carloksen isä on kaatunut ja isän ystävät vievät pojat tasavaltalaissympatioita omaavaan poikien sisäoppilaitokseen, jossa on muitakin sotaorpoja. Kenraali Francon nationalistijoukot ovat vahvistumassa ja lopun uhka leijuu kaiken yllä. Pian saapumisensa jälkeen Carlos huomaa, että koulussa kummittelee. Santi-niminen poika on kadonnut vähän aikaa sitten pommitusten yhteydessä ja kaikki epäilevät hänen karanneen. Muut pojat ovat kuitenkin vaitonaisia Santista ja pian Carlokselle selviää, että hänelle kummitteleva poika onkin Santi joka hakee oikeutta.Kuten Pan' Labyrinthissä, tässäkin elokuvassa on päähenkilöinä mielikuvitusmaailmaan pakenevat lapset. Tässäkin heillä on hyviä aikuisia suojanaan, mutta toisaalta uhkana on itsekäs ja julma machomies jota vastaan sekä lasten että hyvien aikuisten on liittouduttava saadakseen oikeutta. Elokuva ei ollut varsinaisesti pelottava, mutta se toimi psykologisena jännityksenä erittäin hyvin.
Kohti uutta puolestaan oli aivan mahtava tuttavuus. Ensimmäistä lastaan odottava nuoripari Burt ja Verona (John Krasisnski ja Maya Rudolph) päättää lähteä etsimään uutta kotia ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Pariskunta on asunut Burtin vanhempien lähellä lähinnä käytännön syistä. Kun vanhemmat sitten ilmoittavat yhtäkkiä muuttavansa Belgiaan pariksi vuodeksi, Burt ja Verona tajuavat ettei heillä ole mitään syytä jäädä asuinpaikkakunnalleen. Niinpä he tekevät listan paikoista, joissa haluaisivat asua ja joissa asuu myös ystäviä tai sukulaisia. Elokuva seuraa heidän matkaansa kaupungista toiseen kunnes lopulta löytyy se paikka, jonne molemmat haluavat asettua aloilleen ja perustaa oikean kodin.Burtin ja Veronan matka hassujen, hirveiden, ihanien ja uskomattomien sukulaisten ja tuttavien luo on nautinnollista seurattavaa. Kamaluudessaan mieleenpainuvin on Maggie Gyllenhaalin ja Josh Hamiltonin aivan loistavasti esittämä hippipariskunta, joka elelee hulppeassa omakotitalossa rahaston turvin ja haluaa kertoa kaikille muille miten heidän tulee elää elämäänsä. Kyseinen jakso on elokuvan parasta antia.
Sinkkuelämää 2 traileri
Tänä kesänä on taas aika kilistellä cocktail-laseja ja tarkastaa, onko Carrie yhä yhtä ärsyttävä. Mutta mitä silmäni näkevätkään? Aidan? Ei, ei, ei, ei....
Sinkkuelämää 2 -elokuva tulee teattereihin kesäkuun 2. päivä:
Sinkkuelämää 2 -elokuva tulee teattereihin kesäkuun 2. päivä:
7.4.2010
Painajainen Elm Streetillä traileri
Monelle 1980-luvun lapselle vuoden 1984 Painajainen Elm Streetillä aiheutti aikoinaan aika pahat pelkotilat. Freddy Krueger hipsi teinien uniin ja pisti lihoiksi. Sai siinä Johnny Deppkin osansa, ensimmäisessä isossa elokuvaroolissaan.
Nyt olisi mahdollisuus elää ne hetket uudestaan elokuvateatterissa. Viime kesänä saimme ihastella Jason Voorheesin uutta tulemista, nyt puolestaan paluun tekee tuo toinen 1980-luvun kauhu-ikoni, eli Freddy Krueger. Ja sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tämä elokuva näyttää oikeasti aika pirun pelottavalta.
Elokuvan on ohjannut Samuel Bayer ja pääosissa nähdään Jackie Earle Haley vanhana veitsikätenä, Supernaturalista ja Harper's Islandista tuttu Katie Cassidy, Veronica Marsista tuttu Kyle Gallner sekä Terminator: Sarah Connorin aikakirjoista tuttu Thomas Dekker. IMDB ei anna Suomen ensi-iltaa, mutta koskapa se nyt sellaisia on koskaan näyttänyt?
"One, two, Freddy's coming for you..."
Nyt olisi mahdollisuus elää ne hetket uudestaan elokuvateatterissa. Viime kesänä saimme ihastella Jason Voorheesin uutta tulemista, nyt puolestaan paluun tekee tuo toinen 1980-luvun kauhu-ikoni, eli Freddy Krueger. Ja sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tämä elokuva näyttää oikeasti aika pirun pelottavalta.
Elokuvan on ohjannut Samuel Bayer ja pääosissa nähdään Jackie Earle Haley vanhana veitsikätenä, Supernaturalista ja Harper's Islandista tuttu Katie Cassidy, Veronica Marsista tuttu Kyle Gallner sekä Terminator: Sarah Connorin aikakirjoista tuttu Thomas Dekker. IMDB ei anna Suomen ensi-iltaa, mutta koskapa se nyt sellaisia on koskaan näyttänyt?
"One, two, Freddy's coming for you..."
Carey Mulligan vai Kristen Stewart Lisbeth Salanderiksi?
Cinemaspy.com spekuloi, kummasta tulisi parempi Lisbeth Salander Miehet jotka vihaavat naisia -elokuvan jenkkiversioon; Carey Mulliganista vai Kristen Stewartista?
Minä olen nähnyt Kristen Stewartin viimeksi elokuvassa Panic Room, josta on jo aika monta vuotta aikaa. Toisin sanoen, minulla ei ole hänen näyttelijäntaidoistaan oikeastaan mitään mielipidettä. The Runaways -elokuvaa odotellessa. Ja ehkä minä kerään joskus tarpeeksi suuren viinavaraston sen Twilight-elokuvan katsomista varten.
Carey Mulliganin olen nähnyt ainoastaan BBC:n Jane Austen -adaptaatiossa Northanger Abbey, jossa hän oli mielestäni todella suloinen ja hauska, mutta ei muuten mitenkään erikoinen. An Education -elokuvaa en ole nähnyt, mutta jotenkin minun on vaikea kuvitella söpöä ja suloista Mulligania piinkovan Lisbeth Salanderin rooliin. Toisaalta, Noomi Rapacekin oli kuulemma ennen tätä esittänyt lähinnä sööttejä nättejä tyttöjä ja kaikki ovat kehuneet hänen Salanderiaan maasta taivaisiin. Minulla on Millennium-elokuvat vielä näkemättä, katson ne kun olen saanut trilogian kolmannen kirjan luettua.
Pakko myöntää, että minua tämä spekulaatio lähinnä ärsyttää. Ja paljon. Ei näiden näyttelijättärien takia, vaan lähinnä siksi että Hollywoodin on taas pakko mennä tekemään omia versioitaan muun maalaisista elokuvista. Lopputulos on väistämättä huonompi ja vesitetympi, niinhän se aina on. Mikä ihme vimma siellä on aina yrittää korjata jotain, joka ei ole rikki?
Ja sitten on vielä tämä sitaatti, joka sanoo minusta aika paljon Hollywood-tuottajien mielikuvituksen puutteesta:
Minä olen nähnyt Kristen Stewartin viimeksi elokuvassa Panic Room, josta on jo aika monta vuotta aikaa. Toisin sanoen, minulla ei ole hänen näyttelijäntaidoistaan oikeastaan mitään mielipidettä. The Runaways -elokuvaa odotellessa. Ja ehkä minä kerään joskus tarpeeksi suuren viinavaraston sen Twilight-elokuvan katsomista varten.
Carey Mulliganin olen nähnyt ainoastaan BBC:n Jane Austen -adaptaatiossa Northanger Abbey, jossa hän oli mielestäni todella suloinen ja hauska, mutta ei muuten mitenkään erikoinen. An Education -elokuvaa en ole nähnyt, mutta jotenkin minun on vaikea kuvitella söpöä ja suloista Mulligania piinkovan Lisbeth Salanderin rooliin. Toisaalta, Noomi Rapacekin oli kuulemma ennen tätä esittänyt lähinnä sööttejä nättejä tyttöjä ja kaikki ovat kehuneet hänen Salanderiaan maasta taivaisiin. Minulla on Millennium-elokuvat vielä näkemättä, katson ne kun olen saanut trilogian kolmannen kirjan luettua.
Pakko myöntää, että minua tämä spekulaatio lähinnä ärsyttää. Ja paljon. Ei näiden näyttelijättärien takia, vaan lähinnä siksi että Hollywoodin on taas pakko mennä tekemään omia versioitaan muun maalaisista elokuvista. Lopputulos on väistämättä huonompi ja vesitetympi, niinhän se aina on. Mikä ihme vimma siellä on aina yrittää korjata jotain, joka ei ole rikki?
Ja sitten on vielä tämä sitaatti, joka sanoo minusta aika paljon Hollywood-tuottajien mielikuvituksen puutteesta:
A studio executive close to the remake reportedly called it "an edgy, sexy, demanding role which would have been perfect for Angelina Jolie—if she was only ten years younger. So the very best twentysomething actresses around today are in the frame—and that's a very short list."Ei ole mikään salaisuus, että minusta Angelina Jolie on täysin yliarvostettu, paras tämänhetkinen esimerkki keisarinnasta ilman vaatteita. Minusta hänen uskottavuutensa toimintasankarittarena on aina ollut aika olematon ja minua suoraan sanottuna vituttaa se, että häntä tungetaan sillä saralla joka tuutista. Kyllä maailmassa on aika monta muuta naisnäyttelijää, jotka pystyvät esittämään toimintasankaritarta paljon paremmin ja uskottavammin kuin yksi-ilmeinen ja yliarvostettu Jolie, mikäli heille vaan annettaisiin siihen mahdollisuus. Se, että tuottajat vetävät heti yhtäläisyysviivoja kiehtovan ja jännittävän Salanderin ja pinnallisen ja kaksiulotteisen Jolien välille on minulle aikamoinen varoitussignaali siitä, kuinka pahasti tämä Hollywood-versio uhkaa vesittää Larssonin mielettömän hienon tarinan.
6.4.2010
Vastauksia kysymyksiinne
Kuten jo pääsiäisenä lupasin, paluu arkeen tuo mukanaan vastauksia kysymyksiinne. Niitä olikin kaikenlaisia, mielenkiintoisia ja hauskoja.
3.4.2010
Hyvää pääsiäistä!
Kyselytuntiin on tullut ihan mukavasti kivoja kysymyksiä ja ajattelin vastata niihin heti pääsiäisen jälkeen kun arki pääsee taas vauhtiin.
Jos jollakulla on vielä joku kysymys mielessä, niin vielä on aikaa kysyä. Pääsiäisenä on hyvää aikaa pohtia syntyjä syviä!
Hyvää pääsiäistä muuten kaikille!
Kuva Googlen kuvahausta
Jos jollakulla on vielä joku kysymys mielessä, niin vielä on aikaa kysyä. Pääsiäisenä on hyvää aikaa pohtia syntyjä syviä!
Hyvää pääsiäistä muuten kaikille!
Kuva Googlen kuvahausta
1.4.2010
Anna Paquin on biseksuaali ja hän välittää
Anna Paquin, True Blood -sarjan Sookie Stackhouse, ilmoittaa olevansa biseksuaali tässä mainoksessa. Kyseisen kampanjan on tarkoitus auttaa seksuaalisen suuntautumisensa kanssa kamppailevia nuoria. Hyvä tarkoitus ja hyvä foorumi tulla ulos kaapista.
Liisa Ihmemaassa
Menin katsomaan tätä elokuvaa ristiriitaisin tuntein. Toisaalta olin kuullut siitä suunnatonta hehkutusta, viittä tähteä, mahtavaa visuaalista elämystä, ja toisaalta olin myös kuullut sen olevan suunnaton pettymys, visuaalisesti hieno mutta tarinallisesti köyhä.
Elokuvan nähtyäni asetun tukevasti näiden kahden ääripään välimaastoon. Elokuva on visuaalisesti virheetön, upea, karamellimaisen ihana, rikas ja mielenkiintoinen. Tim Burtonilla on uskomaton kyky tuoda valkokankaalle mahtava satumainen maailma, johon katsoja voi uppoutua.
Ihmemaan Liisan tarina on aina ollut mielestäni kiehtova. Mistä Lewis Carroll onkaan saanut sellaisen idean, luonut sellaisia hassuja maailmoja ja omituisia hahmoja? Koko tarinahan on pitkä happotrippi. Mielestäni tämä alkuperäistarinan...hapokkuus...tuodaan tässä elokuvassa hyvin esille, vaikka itse tarinahan on eri. Kaikki on vähän vinksin vonksin, vähän heikun keikun, mutta asianosaisten mielestä täysin hyvin. Ja mielumminhan sitä näkisi asioiden olevan vähän hullusti kuin liian normaalisti, vai mitä?
Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa on siis mielestäni tarinaltaan hyvä ja visuaalisesti loistava elokuva, joka olisi kuitenkin voinut olla vielä vähän parempi. Se olisi voinut olla vielä vähän syvällisempi, ehkä hieman tummasävyisempi ja jotenkin yhtenäisempi. Jotkut kohtaukset ja jutut kun tuntuivat kovin irrallisilta. Näyttelijöissä ei ole moitittavaa, kaikki sopivat rooleihinsa todella hyvin ja tekivät erittäin hyvää työtä. Minun on kyllä sanottava, että Hullun Hatuntekijän pieni tanssi lopussa ei häirinnyt minua lainkaan. Päinvastoin, minusta se oli hauska.
Pääsiäisenä televisiosta tuleekin Disneyn Liisa Ihmemaassa -animaatio. Mitenköhän se pärjää vertailussa näin monen vuoden jälkeen?
Kuvat Finnkinon sivuilta.
Elokuvan nähtyäni asetun tukevasti näiden kahden ääripään välimaastoon. Elokuva on visuaalisesti virheetön, upea, karamellimaisen ihana, rikas ja mielenkiintoinen. Tim Burtonilla on uskomaton kyky tuoda valkokankaalle mahtava satumainen maailma, johon katsoja voi uppoutua.
Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa on siis mielestäni tarinaltaan hyvä ja visuaalisesti loistava elokuva, joka olisi kuitenkin voinut olla vielä vähän parempi. Se olisi voinut olla vielä vähän syvällisempi, ehkä hieman tummasävyisempi ja jotenkin yhtenäisempi. Jotkut kohtaukset ja jutut kun tuntuivat kovin irrallisilta. Näyttelijöissä ei ole moitittavaa, kaikki sopivat rooleihinsa todella hyvin ja tekivät erittäin hyvää työtä. Minun on kyllä sanottava, että Hullun Hatuntekijän pieni tanssi lopussa ei häirinnyt minua lainkaan. Päinvastoin, minusta se oli hauska.
Pääsiäisenä televisiosta tuleekin Disneyn Liisa Ihmemaassa -animaatio. Mitenköhän se pärjää vertailussa näin monen vuoden jälkeen?
Kuvat Finnkinon sivuilta.
Baywatchista elokuva?
Ensin tulee uutinen, että Smurffeista ollaan tekemässä elokuvaa »
Nyt saamme kuulla, että Baywatchista on tulossa elokuva »
Siis Baywatch, tuo 1990-luvun kiistaton helmi, maailman katsotuin TV-sarja (maailman toiseksi katsotuin sarja on Poliisikoira Rex), jonka keskeisin sisältö oli punaiset uimapuvut ja Pamela Anderson. Juuri se sarja, jota Frendien Chandler ja Joey katsoivat hypnotisoituneena samalla kun Yasmine Bleeth juoksi rannalla.
Ja jota minä fanitin sen ensimmäisen tuotantokauden ajan ihan täysillä. Jopa niin paljon, että minulla oli seinälläni Billy Warlockin ja Parker Stevensonin julisteet. Tämä on kai niitä paljastuksia, jotka voidaan luokitella "häpeällisen menneisyyden" alle. :-D
Nyt tästä ollaan siis tekemässä elokuvaa. Mitäköhän siitä tulee?
Nyt saamme kuulla, että Baywatchista on tulossa elokuva »
Siis Baywatch, tuo 1990-luvun kiistaton helmi, maailman katsotuin TV-sarja (maailman toiseksi katsotuin sarja on Poliisikoira Rex), jonka keskeisin sisältö oli punaiset uimapuvut ja Pamela Anderson. Juuri se sarja, jota Frendien Chandler ja Joey katsoivat hypnotisoituneena samalla kun Yasmine Bleeth juoksi rannalla.
Ja jota minä fanitin sen ensimmäisen tuotantokauden ajan ihan täysillä. Jopa niin paljon, että minulla oli seinälläni Billy Warlockin ja Parker Stevensonin julisteet. Tämä on kai niitä paljastuksia, jotka voidaan luokitella "häpeällisen menneisyyden" alle. :-D
Nyt tästä ollaan siis tekemässä elokuvaa. Mitäköhän siitä tulee?
LinkWithin
Tekstit
