Drag Me to Hell

Juhannusviikonlopun kolmas elokuva olikin sitten kauhun lajityypin edustaja, lähinnä siksi että minun teki mieli. Aina välillä pitää saada vähän pelätä kotisohvan ja Karhumiehen turvallisessa syleilyssä, mutta tällä kertaa se ei valitettavasti toteutunut.

Christine Brown (Alison Lohman) on töissä pankissa lainankäsittelijänä, haaveilee ylennyksestä ja seurustelee onnellisesti juuri professorin virkaan nouseen Clayn (Justin Long) kanssa. Kaikki on siis päällisin puolin hyvin. Mutta töissä uusi tulokas Stu (Reggie Lee) kilpailee aika alhaisin ottein Christinen kanssa samasta ylennyksestä ja Clayn vanhemmat eivät vaikuta hyväksyvän poikansa valintaa tyttöystäväksi. Näin ollen, osoittaakseen pomolleen ja kaikille muillekin omaavansa selkärankaa, Christine hylkää vanhan rouva Ganushin (Lorna Raver) hakemuksen lainan jatkoajasta.

Se osoittautuu pahimman luokan virheeksi. Raivostunut ja häpäisty rouva Ganush langettaa Christinen ylle kamalan kirouksen, josta tämä ei tuosta vaan pääse eroon. Paha demoni rupeaa seuraamaan Christineä ympäriinsä ja ajaa tämän hulluuden partaalle. Christinen on äkkiä keksittävä keino päästä demonista eroon, ennen kuin noutaja tulee.

Elokuvassa oli muutamia erittäin hyvin tehtyjä ja tehokkaitakin kohtauksia, sekä Sam Raimille tyypillistä huumoria, mutta minuun se ei oikein iskenyt. Kauhuttelukohtaukset rupesivat jossain vaiheessa puuduttamaan ja loppu oli täysin ennalta-arvattava. Christine oli ihailtavan tarmokas taistellessaan pahoja henkiä vastaan ja rouva Ganush sopivan pelottava, mutta kokonaisuutena Drag Me to Hell oli aika unohdettava tapaus.

Up in the Air

Juhannusviikonlopun leffaputken toinen elokuva oli paljon kehuttu ja Oscareitakin saanut Up in the Air. Elokuva kertoo George Clooneyn esittämästä Ryan Binghamista, joka lentää työkseen ympäri Yhdysvaltoja irtisanomassa ihmisiä. Ryan viettää vain noin 45 päivää vuodesta "kotonaan" pienessä asunnossa, hänen todellinen kotinsa muodostuu lentokentistä ja hotellihuoneista. Eikä tämä järjestely haittaa häntä ollenkaan, päinvastoin. Ryan ei ole kiinnostunut perheestä eikä sitoutumisesta, hän pitää elämästään ja on siihen tyytyväinen.

Muutoksen tuulet kuitenkin puhaltavat Ryanin työpaikalla, kun nuori ja intoa täynnä oleva Natalie (Anna Kendrick) pyyhältää paikalle uusine ideoineen. Ryanin rakastama elämäntyyli on uhattuna ja hän päättääkin ottaa Natalien mukaansa matkalle voidakseen näyttää tälle työn oikean puolen. Oman lisänsä Ryanin elämänkriisiin tuo Alex (Vera Farmiga), joka on eräänlainen Ryanin naispuolinen versio. Satunnaisesta tuttavuudesta alkanut ystävyys Alexin kanssa ja samaan aikaan osuvat Ryanin sisaren häät saavat Ryanin miettimään elämänvalintojaan uudestaan.

Up in the Air on erittäin nautittava, vahvasti ajassa kiinni mutta silti jollakin tapaa ajaton elokuva, joka tuo hyvällä tavalla esiin ihmisten erilaiset elämänvalinnat. Onko yhteiskuntamme rummuttama perinteinen perhe-sitoutuminen-työ -kuvio oikeastaan kaikille? Voivatko jotkut olla ihan oikeasti onnellisia vain itsekseen, vailla suurempia sitoumuksia? Kuka sanoo, mikä on oikea ja ainoa tapa elää? Voin suositella tätä elokuvaa kaikille, jotka ovat joskus miettineet näitä kysymyksiä mutta myös niille, jotka etsivät hyvin tehtyä ja hyvin näyteltyä laadukasta elokuvaa.

Juhannus ja Roller Girl

Juhannus meni mukavasti kaupungissa, ensimmäistä kertaa. Perjantaina juhlimme ystäväni syntymäpäiviä Bar Bäkkärissä ja vaikka paikka onkin kiva, niin hyvänen aika sentään minä tunnen oloni siellä vanhaksi! Sen asiakaskunta koostuu lapsista! Kirjaimellisesti. Tänään meinaan selvisi, että yksi paikalla ollut poikaporukka koostui 16 - 18 -vuotiaista koltiaisista. Ilmankos ne näyttivät minun mielestäni siltä, että nukkumaanmenoaika meni jo....

Vaikka viikonloppu olikin kiva, niin se ei sanottavasti eronnut mistään tavallisesta pitkästä viikonlopusta. Emme nähneet kokkoa, emme saunoneet (Uimastadionin saunaa ei lasketa), emme uineet meressä tai tehneet mitään muutakaan mikä tekee minusta juhannuksesta juhannuksen. Joten ehkä seuraavina vuosina voi kaupunkijuhannuksen vaihtaa taas suosiolla mökkijuhannukseksi.

Mutta elokuvia tuli katsottua, useampikin! Sekä tietenkin jalkapalloa, jossa aletaan nyt pelata kovilla panoksilla. Saksa lähetti vaisun Englannin kotiin, ja Argentiina Meksikon. Jännitys tiivistyy! Tämäniltaisissa otteluissa minä olen ainakin tukevasti Hollannin puolella, kuten aina. Mutta niihin elokuviin...

Ensimmäisenä elokuvavuorossa oli Drew Barrymoren ohjaama Roller Girl (Whip it), joka olikin kiva tuttavuus. Elokuva kertoo pienessä teksasilaiskylässä kärvistelevästä teinitytöstä nimeltä Bliss Cavendar (Ellen Page), jonka äiti vie häntä vastentahtoisesti kauneuskilpailusta toiseen. Blissin ainoa sieluntoveri on paras ystävä Pash (Alia Shawkat), jonka kanssa hän työskentelee paikallisessa kuppilassa ja haaveilee pääsystä pois suureen maailmaan. Eräänä päivänä Bliss on käymässä äitinsä kanssa läheisessä Austinin kaupungissa ja törmää siellä paikalliseen Roller Derby -liigaan. Ja siitä se lähtee. Haparoivan alun jälkeen Blissistä tulee nopea ja ketterä Babe Ruthless, Hurl Scouts -joukkueen uusin jäsen. Bliss löytää kutsumuksensa ja paikkansa maailmassa villien, rempseiden, tatuoitujen ja kiroilevien naisten joukosta. Mutta aivan kaikki eivät tätä hyväksy.

Roller Girl on loppujen lopuksi tarinaltaan melko tavallinen urheiluelokuva ja kasvutarina, mutta jokin siinä vetoaa. Ote on hauska ja raikas, hahmot ovat hyvin näyteltyjä ja mielenkiintoisia ja sivuhahmoillekin annetaan paljon tilaa. Roller derby esitetään vauhdikkaana ja hauskana urheilulajina, johon osallistujat kuitenkin suhtautuvat vakavasti ja suurella sydämellä. Hyvä elokuva, täynnä tyttöenergiaa. Suosittelen!

Vaikka tätä seuraavaa Devon biisiä ei elokuvassa kuullakaan, se jäi silti mieleeni Roller Girlin alkuperäisestä nimestä »

The Strain

Onko huonon kirjan merkki kun sen lukemisessa kestää pari kuukautta ja kirjan joutuu uusimaan kirjastosta pari kertaa? Minulle kävi juuri näin Guillermo del Toron ja Chuck Hoganin kirjan The Strain kanssa. Siinä ajassa kun minä sain luettua sen, Karhumies sai sekä lainattua sen suomenkielisen painoksen kirjastosta, luettua sen ja palautettua sen. Mutta kirja ei missään tapauksessa ole huono, päinvastoin. Minä vaan olen todella kausittainen lukija, ja tämän kirjan kohdalla kaudet menivät aikamoista aaltoliikettä.

Chuck Hogan ja Guillermo del Toro ovat luoneet tarinan, jossa New Yorkin kaupunki - ja ensisijaisesti Manhattanin saari - joutuvat käsittämättömän nopealla vauhdilla leviävän taudin valtaan. Tartunnan saaneet muuttuvat nopeasti ihmisistä kollektiivisen tajunnan ohjaamiksi verenhimoisiksi eläimiksi, vampyyreiksi jotka tekevät mitä tahansa saadakseen ruokaa. Ja ensimmäiseksi uhreikseen he valitsevat aina ne ihmiset, jotka ovat olleet heille elinaikana läheisimpiä ja rakkaimpia.

Tartuntatauteihin erikoistunut lääkäri Ephraim Goodweather tiimeineen huomaa ensimmäisenä, että kyseessä ei ole mikään tavallinen tauti. He saavat odottamatonta apua vanhalta armenialaiselta antiikkikauppiaalta Abraham Sertrakianilta, joka on ollut tämän taudin kanssa tekemisissä aikaisemminkin ja joka pitää sen nujertamista elämäntehtävänään. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä pitemmälle vampyyrit kehittyvät ja sitä vaikeammaksi niiden tappaminen käy.

Näinä kimaltelevien pehmovampyyrien aikoina on entistä virkistävämpää törmätä kunnon vanhanaikaisiin hirviövampyyreihin. The Strain (julkaistu suomeksi nimellä Vitsaus) on jännittävä, hyvin sujuvasti etenevä ja paikoin hyvinkin kauhea ja kylmäävä kunnon kauhutarina, jossa mikään ei ole kimaltelevaa tai kivaa. Kirja on trilogian ensimmäinen osa, toinen osa The Fall ilmestyy syyskuun 21. päivä. Guillermo del Toro on jo ilmoittanut ohjaavansa kirjojen pohjalta tehtävät elokuvat ja mikäli ne ovat ollenkaan yhtä hyytävää tavaraa kuin tämä ensimmäinen kirja, minä aion ehdottomasti mennä katsomaan ne.

Trilogiasta voi lukea lisää sen virallisilta nettisivuilta ››

Summer in the city

Ei nyt ehkä ihan koko kesää, mutta juhannus ainakin. Tästä tulee elämäni ensimmäinen kaupunkijuhannus, siitä tulee toivottavasti kivaa. Mielenkiintoista ja erilaista ainakin.

Hyvää juhannusta kaikille, jotka sitä viettävät!

Kuva: FFFOUND

He's Back (The Man Behind the Mask)

Päälläni on paha tapa toimia eräänlaisena jukeboksina. Kun biisi jää sinne soimaan, se soi ja soi kunnes korvautuu uudella. Mikä tahansa saattaa aiheuttaa tällaisen korvamadon, usein se on jokin mielleyhtymä tai lause.

Nyt, jostain syystä, lauantainen Painajainen Elm Streetillä -elokuvan uusintaversion katselu sai tämän vanhan Alice Cooperin biisin soimaan päässäni. Tässä ei sinänsä ole mitään järkeä, sillä biisi kertoo Jason Voorheesista eikä Freddy Kruegerista. Ja kyseessähän ovat ihan eri hahmot. Mutta biisi on siisti, tarttuva ja hauska.

Alice Cooper: He's Back (The Man Behind the Mask)

Painajainen Elm Streetillä (2010)

One,two, Freddy's coming for you

Three, four, better lock your door

Five, six, grab a crucifix

Seven, eight, try to stay awake

Tämä loru sai 1980-luvun puolivälissä teinien ihon kananlihalle ja yleisön kauhun valtaan. Vuonna 1984 palovammojen runtelema Freddy Krueger astui teinien uniin ja teki heistä veristä silppua.

Nyt Freddy on palanut uutena versiona. Watchmen-elokuvan Rohrschachin roolissa loistanut Jackie Earle Haley astuu Robert Englundin saappaisiin, vetää veitsihanskan käteensä ja ryhtyy taas terrorisoimaan teinejä. Tarinahan on kaikille kauhuelokuvien faneille tuttu. Vuosia sitten erään pikkukaupungin vanhemmat lukitsivat heidän lastensa hyväksikäytöstä epäillyn Freddy Kruegerin tyhjään tehtaaseen ja sytyttivät paikan tuleen. He luulivat Freddyn kuolleen, mutta toisin kävi. Nyt, kun lapset ovat parhaassa teini-iässä, Freddy palaa takaisin ja ryhtyy kostamaan.

Tunnustan, että itselleni Freddy Krueger ei ole koskaan ollut se suurin ja paras teinikauhutteluhirviö, eikä ensimmäinen Painajainen Elm Streetillä tehnyt minuun mitään suuren suurta vaikutusta. Olen itse aina ollut enemmän Halloweenin ja Michael Myersin ihailija. Näin ollen odotukseni tämän uusintaversion suhteen eivät olleet mitenkään latautuneet.

Vuoden 2010 Painajainen Elm Streetillä sekä onnistuu että epäonnistuu. Mielestäni se onnistuu juuri Freddyn hahmon suhteen. Uusi Freddy on kauheampi, hirveämpi, pelottavampi ja ahdistavampi. Hänen taustojaan esimerkiksi avataan enemmän. Siinä missä alkuperäisessä elokuvassa Freddyn kiinnostukseen lapsia kohtaan vain viitattiin, tässä se tuotiin aika selvästi ilmi: Freddy oli saastainen pedofiili. Ja hirviönä hän oli paljon inhottavampi ja sadistisempi kuin 1980-luvun versio.

Mutta toisaalta, itse elokuva on muuten aika tavanomainen. Se ei tuo kauhuelokuviin mitään uutta tai erikoista, eikä onnistu loppujen lopuksi edes kunnolla pelottamaankaan. Parit kunnon sävärit sitä katsoessa sai, mutta ei loppujen lopuksi mitään muuta. Tarina oli ennalta tuttu, tehokeinot moneen kertaan nähtyjä ja hahmot Freddya lukuun ottamatta helposti unohdettavia.

Vuoden 2010 Painajainen Elm Streetillä on ihan mukiinmenevä kauhuttelu, mutta edeltäjänsä kaltainen kauhuelokuvien uudistajaksi ja uranuurtajaksi siitä ei valitettavasti ole.

Jag älskar dig så

He sanoivat tahdon ja minä itkin. Oli näitä häitä odotettukin jo vuoden päivät ja mikään ei olisi saanut minua pois television äärestä lauantaina. Ei mikään.

Hääpari oli sädehtivän kaunis ja silminnähden rakastunut. Tukholmassa paistoi aurinko, ihmiset kadulla vaikuttivat hyväntuulisilta ja iloisilta ja loppuillan lähetyksestä huomasi että hääparin rakkaus ja iloisuus oli tarttunut muihinkin vieraisiin.

Kuningas Kaarle Kustaan, Prinssi Danielin isän Olle Westlingin sekä tietenkin itse prinssin puheet hääillallisilla olivat hienoja, kaikista ihanimpana Danielin puhe. Ne voi katsoa ainakin SVT:n sivuilta »

Nyt ei mietitä mitään kustannuksia, monarkian asemaa Ruotsissa, eikä mitään muutakaan typerää, vakavaa, muka-kriittistä hölynpölyä. Minä aion leijua tässä häähumussa vielä hetken ennen kuin laskeudun alas arkeen.

Onnea Victoria ja Daniel!

Seuraa poliittisesti epäkorrektia tekstiä:

Tällaisina päivinä olen iloinen siitä, että olen valkoinen, länsimaalainen, keskiluokkainen, heteroseksuaali naimisissa oleva nainen. Saan meinaan täysin avoimesti, häpeämättömästi ja rehellisesti fanittaa Ruotsin kruununprinsessan häitä. Minun ei tarvitse teeskennellä olevani jotenkin "kriittinen", höpötellä jotain skeidaa "vanhentuneista instituutioista" tai katkerana tilittää jostain häähumun ylikorostuksesta ja avioliitto-instituution kuristavasta vallasta yhteiskunnassamme. Häät ovat kivoja, iloisia juhlia. Piste.

Minä tosin fanittaisin näitä häitä varmaan joka tapauksessa, ihan siitä syystä että prinsessa Victoria on niin hurmaava.

Tänään menen kaverin luo, avaamme suklaarasian ja television ja onnittelemme naapurimaan hääparia täydestä sydämestämme.

Grattis Victoria och Daniel!

Smurffit 3D

Apua. Miksi minä katsoin tämän? Nyt meni yöunet. Niinpä jaan tämän koko maailman kanssa. Ei kestä kiittää. :-)

Stieg Larssonin Millennium-trilogia, elokuvat

Viime viikonloppuna sain viimein tartuttua Stieg Larssonin Millennium-trilogian elokuvasovituksiin, jotka olin päättänyt katsoa vasta luettuani kirjat. Kirjat tekivät pienistä ongelmistaan huolimatta minuun vaikutuksen, mutta odotukseni elokuvia kohtaan olivat hieman varautuneemmat. Hyvistä kirjoista kun harvemmin tehdään hyviä elokuvia ja etenkin rankkojen dekkareiden kanssa on vähän niin ja näin.

Nyt, elokuvat katsottuani, täytyy sanoa etten joutunut pettymään. Ne eivät olleet aivan yhtä hyviä kuin kirjat, mutta oikein tasokasta katsottavaa silti.

Elokuvat olivat hyvin uskollisia kirjoille, mikä oli sekä hyvä asia että niiden kompastuskivi. Toisaalta oli esimerkiksi ihan ymmärrettävää, ettei Salanderin kaksoissiskoa Camillaa mainittu lainkaan, hänhän oli kirjoissakin poissaoleva hahmo josta vain joskus puhuttiin mutta jota ei koskaan nähty. Minusta oli myös ihan OK, että Mikael Blomkvistin lukuisat naissuhteet oli filmatisoinneista siivottu pois, ne olivat kirjoissakin vähän ylimääräisiä pikku sivupolkuja.

Mutta toisaalta elokuvia vaivasi liiallinen kirjaimellisuus. Etenkin toinen elokuva, Tyttö joka leikki tulella, oli vähän turhan kirjamellinen toisinto kirjasta vailla mitään omaa. Jotkut asiat taas sivuutettiin elokuvissa turhan nopeasti ja tietyt ihmisten väliset suhteet jäivät turhan pinnallisiksi ja hämäriksi. Esimerkiksi Blomkvistin ja Erika Bergerin välisen mielenkiintoisen suhteen todellinen luonne saattoi elokuvissa jäädä kirjoja lukemattomalle vähän hämärän peittoon. Bergerhän on suhteessa Blomkvistiin täysin aviomiehensä Greger Backmanin siunauksella. Tietenkään elokuvissa ei voi kertoa kaikkea mitä kirjoissa, mutta olisin silti toivonut leffoilta vielä vähän enemmän tiivistystä ja keskittymistä olennaisiin seikkoihin.

Se minun on sanottava näistä elokuvista, että toisin kuin kirjat, ne sekä tulivat uniini että saivat minut itkemään. Etenkin ensimmäinen elokuva, Miehet jotka vihaavat naisia, oli elokuvana jotenkin vielä järkyttävämpi kuin kirjana. Etenkin loppuratkaisu sai minut hieman pois tolaltani, vaikka toki tiesin etukäteen mitä siinä tapahtuu.

Mutta, jälleen kerran, parasta elokuvissa oli Noomi Rapacen loistavasti esittämä Lisbeth Salander. Mikä tässä epäsosiaalisessa, langanlaihassa, tuppisuisessa ja kovakuorisessa hakkeritytössä onkaan niin kiehtovaa? Se on varmaan se anarkistisuus ja tinkimättömyys, se oma moraalinen koodi ja perusteellisuus, sekä Salanderin konstailematon suhtautuminen seksiin joka tekee hänestä niin äärettömän mielenkiintoisen. Tämän hahmon seikkailuja olisin ollut valmis seuraamaan enemmänkin. Harmi ettei Larsson ole enää elossa kirjoittamassa lisää.

Millennium-trilogiasta on leikattu myös kuusiosainen TV-sarja, jonka Ruotsin SVT esitti keväällä. Sarja nähdään kuulemma MTV3-kanavalla syksyllä. Sen pitäisi avata tarinaa ja henkilöhahmojen välisiä suhteita elokuvia enemmän.

Maailmassa on virhe

Olen tässä parin viime vuoden aikana kiinnittänyt huomiota erääseen suureen epäkohtaan yhteiskunnassamme. Tätä ongelmaa ei vielä muutama vuosi sitten ollut, mutta nyttemmin se on muuttunut suorastaan akuutiksi. Huomaan sen kauppareissuilla, kioskireissuilla ja etenkin näin kesäisin. Ongelma on niin vakava, että se saa minut pudistelemaan päätäni ja miettimään kanssaihmisteni kummallisia tapoja.

Ongelma on seuraava: Missä on kahvijäätelö?

Vielä muutama vuosi sitten Ingman valmisti herkullista kahvijäätelöä, joka oli ihana yhdistelmä kahvin makua ja vaniljajäätelöä. Koin sen parissa monen monituista ihanaa herkutteluhetkeä, sillä jokin vaniljan, kermajäätelön ja kahvin yhdistelmässä vain houkutteli minua puoleensa. Mutta sitten tämä ihanuus katosi, eikä ole koskaan palannut.

Nyt kaupasta toki saa Carte D'Orin Cappuccino-jäätelöä, mutta sitäkin harvoin ja valikoiduista kaupoista. Lidlin Cappuccino-jäätelö toki maistuu myös, mutta sitä saa vain Lidlistä ja Lidleitä ei ole joka nurkalla.

Jäätelökioskeista näitä ihanuuksia on turha metsästää, puhumattakaan siitä että näitä saisi tuutti- tai puikkomuodossa.

Kansalaiset, tämä on ongelma. Melkein yhtä suuri ongelma kuin Fazerin sinisen kahvin makuisen variaation poistuminen kaupoista. Kauppojemme hyllyt täyttyvät kaikenlaisista oudoista makuyhdistelmistä, mutta kahvi-suklaa-jäätelö -kombinaatiot loistavat poissaolollaan. Tämä on huutava vääryys.

Syytän tästä lakritsijäätelöä, tuota kaiken pahan alkua ja juurta. Se on pilannut kaiken. Lakritsin ja jäätelön ei meinaan koskaan tulisi kohdata toisiaan. Yök.


Kaipaako kukaan muu kahvijäätelöä?

Sinkkuelämää 2

Aina välillä elokuva yllättää. Menin katsomaan Sinkkuelämää 2 -leffaa tyttökavereiden kanssa ajatuksena vain viettää tyttöjen iltaa elokuvan, hyvän ruoan ja hyvän seuran parissa. En odottanut itse elokuvalta kovinkaan paljoa, sillä vaikka pidän TV-sarjasta aivan valtavasti, ensimmäinen elokuva oli mielestäni ylipitkä ja tylsä.

Niinpä minulle tulikin suurena yllätyksenä, että pidin tästä toisesta elokuvasta erittäin paljon. Siinä missä minulla ei ole koskaan ollut mitään mielenkiintoa vuokrata ensimmäistä Sinkkuelämää-elokuvaa, puhumattakaan siitä että hankkisin sen omakseni, tämän ostamista ja uudelleen katsomista voisin jopa harkita. Sillä aiemmin niin voimakas Carrie Bradshaw -vihani on myös tipotiessään. Hahmo ei ärsytä minua enää ollenkaan.

Carrien, Samanthan, Charlotten ja Mirandan elämät ovat kulkeneet kaksi vuotta eteenpäin. Carrie ja Big tutustuvat vielä avioliiton arkeen, Samantha hakee lisäbuustausta jo valmiiksi aktiivisille hormoneilleen pillereistä, Miranda huomaa olevansa työssään aliarvostettu ja aina yhtä idealistinen Charlotte puolestaan joutuu toteamaan, ettei lapsiperheen arkea pyöritetä valkoisessa vintage-hameessa, hymy huulilla, ilman hikeä ja kyyneliä. Samantha saa kuitenkin koko poppoon järjestettyä luksuslomalle Abu Dhabiin, jossa jokainen nainen saa hieman etäisyyttä omaan elämäänsä ja tätä kautta vähän uutta perspektiiviä.

Tässä toisessa elokuvassa päästään lähelle sitä, mikä teki sarjasta aikoinaan niin nautittavan. Naisten välinen ystävyys, hauska sanailu, huumori, nokkeluus ja väliin ujutetut pienet terävät huomiot ihmissuhteista ja yhteiskunnasta toimivat tässä elokuvassa hyvin. Minusta oli esimerkiksi todella virkistävää kuunnella, kun Miranda ja Charlotte avautuivat toisilleen äitiydestä ja siitä, miten rankkaa se on. Ettei se riitä koko elämän sisällöksi, vaikka lapset ihania ja rakkaita ovatkin. Tämä kun ei vieläkään ole mikään itsestäänselvyys, pullantuoksuinen äitimyytti elää yhä hyvin vahvana.

Toisin kuin ensimmäisessä elokuvassa, tässä ei ollut tarinallisia suvantokohtia, ei ylimääräiseltä tuntuvia hitaita muotinäytösmäisiä poseerauksia eikä tylsää lätinää. Koko ajan tapahtui jotain, oli se sitten juonellisesti tärkeää tai pelkkää huumoria. Sanalla sanoen, istuin koko kaksi- ja puolituntisen salissa hymy huulilla, enkä huomannut ajan kuluvan.

Olen lukenut arvosteluita, joissa elokuvaa parjataan elitistiseksi sen maailmankuvan takia. Eihän "tavallisilla naisilla" ole varaa asua hulppeissa asunnoissa Manhattanilla, matkustaa Abu Dhabiin luksushotelliin, pitää kokopäiväistä lastenhoitajaa ja omata niin ylellistä vaatevarastoa kuin mitä Carriella, Samanthalla, Charlottella ja Mirandalla on. Näille arvostelijoille en voi kuin sanoa, että...

...Meinaatteko? Siis ihanks totta?
Kuka muka katsoo tätä sarjaa ja näitä elokuvia kuvitellen, että tämä on joku dokumentti? Sinkkuelämäähän on aikuisten naisten fantasia- ja prinsessasatu jota katsotaan oman verkkarit-tennarit -maailman keskeltä kun halutaan paeta arjesta.

Ja näihin taloudellisesti vaikeisiin ja ankeisiin aikoihin tällainen eskapismi sopii mielestäni kuin nakutettu.

StreetDance 3D

Tanssielokuvat ovat kokonaan oma alalajinsa. Harvoin niitä katsotaan juonen tai näyttelijäntyön takia, se tanssiminen on pääosassa. Olen itse nähnyt loppujen lopuksi aika vähän tämän lajityypin elokuvia, mutta kaikilla niistä on oma paikkansa sydämessäni. Jokin niiden sisältämästä energiasta ja innosta vaan tempaisee mukaansa ja saa haluamaan pistämään jalalla koreasti.

Kun kerroin Karhumiehelleni meneväni Mikaelan kanssa katsomaan elokuvaa Street Dance 3D, hän vavahti kauhusta. Reaktio oli täysin spontaani ja huvittavan primitiivinen, sekä totaalisen ymmärrettävä. Koska jos tanssi ei kiinnosta, niin tällä elokuvalla ei ole paljoa tarjottavaa.

Tarina street dance -ryhmästä, jonka matka Ison-Britannian street dance -mestaruuskisojen finaaliin on täynnä vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, on moneen kertaan nähty ja seuraa tarkasti kaikkien edeltäjiensä laatimaa käsikirjoitusta. Muun muassa eräs noloista suosikeistani, cheerleader-elokuva Anna palaa, omaa täsmälleen saman juonen.

Mutta se tanssi.... Se oli energistä, mieletöntä, hienoa, taitavaa ja aivan tajuttoman hauskaa katsottavaa. Tanssijat todellakin antoivat kaikkensa ja pääsivät revittelemään täysillä. 3D toi tanssikohtauksiin kieltämättä oman lisänsä, kun hatut lensivät yleisöön, potkut nousivat korkealle ja tanssiryhmät vaikuttivat tulevan aivan iholle. Kyllä tämän parissa pari tuntia vierähti oikein mukavasti.

Muistona elokuvasta saimme julisteet. Toinen taisi jäädä Kampin Teerenpeliin, mutta toinen menee koristamaan työpistettäni. Siinä riittää sitten työkavereilla ihmettelemistä.

Prince of Persia: The Sands of Time

Komeita maisemia, toimintaa, salaperäisiä vanhoja taruja, huumoria, Jake Gyllenhaal ilman paitaa... voiko sitä tyttö kesäiseltä viihde-elokuvalta muuta toivoa? Ei oikeastaan.

Kuten tiedetään, Prince of Persia: The Sands of Time perustuu videopeliin jota minä en valitettavasti ole koskaan pelannut vaikka se meiltä kotoa löytyykin. Mutta jutut kertovat, että se on yksi parhaimpia tasohyppelypelejä ikinä. Tämä on helppo uskoa.

Elokuva ei ole mitenkään omaperäinen, erikoinen tai jännittävä. Tarina prinssiksi nousseesta katulapsesta jonka tehtävä on viedä aikaa hallitseva tikari turvaan on kliseinen, hölmö ja moneen kertaan nähty. Mutta efektit olivat hienoja ja pidin paljon elokuvan näyttelijäntyöstä. Minusta Jake Gyllenhaal ja Gemma Arterton tikaria vartioivana prinsessana toimivat erittäin hyvin yhteen, ja he tekivät muuten aika rasittavasta "toraisa-pari-joka-sitten-kuitenkin-rakastuu" -asetelmasta oikein katsottavan. Minä huomasin jopa hieman odottavani, koska he viimein suutelevat.

Prince of Persia: The Sands of Time ei ole mitään taidetta tai edes erityisen ikimuistoinen elokuva, mutta minusta se oli oikein kelpoa viihdettä ja juuri sellaista, mitä lähdin elokuvateatterista hakemaan.

Let me freak you up and down...

Ravenwaves haastoi minut kertomaan viisi omituisuutta itsestäni. Ihan hyvä, että määrä on rajattu viiteen koska jos minun pitäisi kertoa kaikki omituisuuteni niin listasta tulisi aivan tajuttoman pitkä. :-)

Heitän haasteen eteenpäin Paiville, Bisquitsille, Bubblelle, Stazzylle ja tiinaselle.

1. Puhun itsekseni.
Siis oikeasti. En varsinaisesti ääneen, mutta kävellessäni, pyöräillessäni, uidessani, hiihtäessäni tai muuten vaan hengaillessani käyn pitkiä kuvitteellisia keskusteluja kuvitteellisten ihmisten kanssa. Joskus mukaan tulee myös eleitä, tosin näitä yritän hillitä koska ympäristö ei niitä aina ymmärrä. Saatan joskus jämähtää esimerkiksi kylppäriin tai vessaan pitkiksi ajoiksi höpöttelemään itsekseni peilin eteen.
Ihmisistä, jotka pilkkaavat tätä ominaisuuttani ei voi koskaan tulla ystäviäni.

2. Kehitän käsittämättömän syviä ja pitkäkestoisia vihan tunteita fiktiivisiä hahmoja kohtaan.
Maailmassa on muutama kirjallinen, elokuvallinen ja televisiohahmo joita vihaan niin syvästi, että pelkkä heidän ajattelemisensakin saa minut kiehumaan. Pieninkin näitä hahmoja kohtaan kohdistettu positiivinen kommentti aiheuttaa minussa käsittämättömän aggressiivisen vaahtoamisreaktion. Joistain inhokeista olen päässyt eroon ja joihinkin suhtautumiseni on lieventynyt ajan saatossa. Mutta jotkut eivät varmaan jätä minua koskaan rauhaan. Minä ihan oikeasti vihaan näitä hahmoja aivan kuin ne olisivat käyneet henkilökohtaisesti murhaamassa perheeni tai jotain.

3. Minun on pakko laulaa hyvien TV-tunnareiden tahtiin.
Viimeisimpänä True Blood. Kokeilen joka maanantai, kuinka alhaalta voin laulaa kohdan "I wanna do bad things with you".
Frendien tunnarin soidessa taputan aina käsiäni siinä yhdessä kohdassa, jossa taputetaan.

4. Kun syön erivärisiä karkkeja, pastilleja tai vastaavia, minun on aina syötävä niitä niin, että ensin otan niitä parillisen määrän kämmenelle, lautaselle tms. Tämän jälkeen syön niitä niin, että aina on jäljellä sama määrä samanvärisiä tai -tyyppisiä karkkeja. Ja jos keskeytän syömisen, jäljelle pitää jäädä parillinen määrä karkkeja.

5. Minun on aina käännettävä vessapaperi oikein päin. 
Missä tahansa olenkin, niin vessapaperin pitää rullata päältä. Ei koskaan alta. Käännän sen joka paikassa, missä käyn. Jopa kylässä ollessani.

Heia Heia, hop hop, kiri kiri!

Suomalainen nettipalvelu Heia Heia on saanut näkyvyyttä mediassa. Sekä YLE että Digitoday ovat uutisoineet tästä sosiaalisesta palvelusta, jonka tarkoituksena on kannustaa käyttäjiä liikkumaan.

Olen itse ollut HeiaHeian ja sen edeltäjän Moozementin käyttäjä aivan alusta asti. Kirjoitinkin Moozementista vähän yli vuosi sitten ja tyytyväisyyteni palveluun on vain kasvanut.

HeiaHeia sopii kaikille, jotka pitävät liikunnasta ja haluavat seurata omaa treenaamistaan ja kehittymistään. Itse liikun vähintään viisi kertaa viikossa (lasken tähän mukaan työmatkapyöräilyt, joita on kertynyt huhtikuusta jo 232 kilometriä) ja olen kokenut palvelun erittäin hyödyllisenä tapana tsempata itseäni ja seurata liikkumiseni todellista määrää. Aina jokaisen urheilusuorituksen jälkeen kirjaan HeiaHeiaan itse treenin, ajan ja fiilikset. Sykkeet sun muut laitan, mikäli olen muistanut ottaa sykemittarin mukaan.

Kovaa hifistelyä, tilastoja ja taulukoita kaipaaville HeiaHeia ei ehkä ole toiveiden täyttymys, mutta meille taviksille voin ehdottomasti suositella sitä.

Palvelun saa liitettyä Facebookiin, Twitteriin ja Googleen niin, että kirjatut treenit näkyvät myös muille. Tämän toiminnon saa toki myös pois päältä, itse jaan vain huippuhyvin meneet suoritukset muiden kanssa.

Jos olet liikkuvaista sorttia ja kaipaat virtuaalista tsemppiä, niin loggaa itsesi ihmeessä HeiaHeiaan! Et tule katumaan.

Tom Cruise vetää Les Grossmanin esiin vuoden 2010 MTV Movie Awardseja varten

Nämä teidän on pakko nähdä. Tom Cruise on astunut jälleen Tropic Thunder -elokuvan roolihahmonsa Les Grossmanin rooliin tämän vuoden MTV Movie Awardseja varten. Movie Awardseihin kuuluu tietenkin olennaisena osana videoklipit, joissa parodioidaan, pilkataan, ivataan, nolataan ja pidetään muuten vaan hauskaa.

Tämän vuoden klipeistä on julkaistu kolme, joista kahdessa esiintyvät Twilight-pojat Robert Pattinson ja Taylor Lautner ja yhdessä Tom Cruise itse. Aivan loistavaa kamaa!