Cherie Currie: Neon Angel - A Memoir of a Runaway

The Runawaysin, tuon maailman kovimman kokonaan naisista koostuneen rock-yhtyeen, entisen laulajan Cherie Currien omaelämänkerta odotti minua pitkään hyllyssä. Kun viimein tartuin siihen, se sai minut sekä hämmentyneeksi, että surulliseksi. Mutta lopulta myös hieman iloiseksikin.

Cherie Currie oli 15-vuotias kalifornialaistyttö, joka rakasti 1970-luvun puolivälin Kalifornian glam rock -kuvioita, jumaloi David Bowieta, tanssi yömyöhään diskoissa kaksoissisarensa Marien kanssa, ei oikein sopeutunut koulussa joukkoon ja etsi paikkaansa maailmassa. Kuten kaikki ikäisensä. Eräänä iltana kitaristin taidoillaan jo mainetta niittänyt, Cheriea vain vuoden vanhempi Joan Jett sekä tuottaja Kim Fowley lähestyivät Cheriea yökerhossa ja kysyivät, kiinnostaisiko tätä ryhtyä laulajaksi uuteen, kokonaan teini-ikäisistä tytöistä koostuvaan rock-yhtyeeseen. Cherie vastasi myöntävästi ja näin alkoi pikkuhiljaa erään rock-maailman kuvioita rajusti muuttaneen yhtyeen tarina muodostua.

The Runaways sai pian mainetta villinä, rajuna ja energisenä bändinä, joka soitti provokatiivista mutta musiikillisesti hyvin ansioitunutta musiikkia eikä pelännyt laulaa seksistä ja biletyksestä. Siinä missä bändi ei Yhdysvalloissa koskaan oikein saanut kunnolla uskottavuutta bändin jäsenten sukupuolen ja heidän ikänsä takia, Euroopassa ja Japanissa he olivat aivan valtavan suosittuja. Etenkin Japanissa bändi aiheutti aivan valtavaa hysteriaa ja siellä heidät otettiin tosissaan.

Mutta bändin tie ei ollut ruusuinen. Kim Fowley oli kieroileva huijari, joka repi omat tulonsa tyttöjen selkänahoista ja jakoi näille vain pennosia. Tytöt olivat kiertueella viinan ja huumeiden voimin, ja etenkin perusluonteeltaan ujo Cherie jäi yhä pahemmin koukkuun aineiden tuottamaan valheelliseen mielihyvään. Tiukka kiertueaikataulu, Kim Fowleyn tyrannimaiset otteet ja lehdistön taipumus nostaa vaalea ja kissamainen "Cherry Bomb" Cherie aina etualalle, riisti bändin jäsenten välejä ja johti lopulta bändin hajoamiseen.

Vaikka Cherie sai yhtyeestä lähdön jälkeen töitä ja mainetta sooloalbumillaan ja näyttelijänä, huumeet veivät lopulta voiton ja olivat lähellä viedä hengenkin. Mutta perheensä tuen avulla hän nousi jaloilleen, selvitti päänsä ja kirjoitti tarinansa kirjaksi.

Neon Angel on aika rajua luettavaa, sillä mielessä on koko ajan tieto siitä että Currie on tapahtumien aikaan vasta teini-ikäinen, melkein lapsi. Hän joutuu kokemaan paitsi huumeita, myös seksuaalista hyväksikäyttöä ja sekä aika hirveää henkistä että fyysistä väkivaltaa. Bändin ympärillä pyörivät vastuuntunnottomat aikuiset eivät herätä erityisen suurta sympatiaa, etenkin manageri Kim Fowley näyttäytyy aikamoisena sikana.

Kirja on pohjana syyskuussa Suomeenkin saapuvassa The Runaways -elokuvalle. Se, onko elokuva yhtä raju kuin pohjateos, jää nähtäväksi.

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Luulisi, että olisin jo tähän mennessä oppinut ettei etukäteen valtavasti blogeissa, kirjakerhoissa ja lehtien palstoilla hehkutettu kirja aina välttämättä vastaa odotuksia. Poikkeuksiakin toki on, kuten esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus, mutta usein oma mielipiteeni tällaisista kirjoista on korkeintaan välinpitämätön.

Näin kävi myös Tuulen varjon kohdalla. Tarina kertoo nuoresta Daniel-pojasta, jonka kirjakauppiaana toimiva isä vie hänet unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Sieltä Daniel saisi valita itselleen kirjan, jota hän ei koskaan lainaisi kenellekään ja jota hän vaalisi ja suojelisi aina. Danielin käteen osuu Julián Carax-nimisen kirjailijan kirjoittama Tuulen varjo, joka tekee poikaan lähtemättömän vaikutuksen. Yli vuosikymmenen ajan tämä kirja ja kirjailija seuraavat Danielia läpi Barcelonan, kun hän yrittää selvittää tämän salaperäisen kirjailijan mystisiä elämänvaiheita. Välillä meno on melodramaattista, välillä kuin suoraan jännitysromaanista.

Luin kirjaa koko ajan odottaen, koska se mahtavuus alkaa. Koska se paljon ylistetty verbaalinen ihanuus vie minut mukanaan. Koska ihastun, hullaannun ja itken. Tätä ei koskaan tapahtunut. Kirja oli ihan hyvä ja jännäkin, mutta lopulta aika ennalta-arvattava ja yllätyksetön. Kiehtovalta vaikuttanut pääjuoni kutistui sekin lopulta kovin tavanomaiseksi ja jo monen kertaan luetuksi.

Suosittelen kyllä kirjaa kaikille, jotka kaipaavat viihdyttävää kesälukemista ja sukellusta viime vuosisadan puolivälin aikaiseen Barcelonaan. Mutta mikään järisyttävä lukukokemus tämä ei minulle ollut.

Chuck

Televisiokesän uusiin ihaniin tuttavuuksiin kuuluu The Good Wife -sarjan lisäksi toinenkin kiva kerran viikossa seurattava sarja. Chuck on hauska, menevä ja ihana vanhan ajan agenttiseikkailut mieleen tuova sarja herttaisesta nörtistä nimeltä Charles "Chuck" Bartowski, joka vedetään yhtäkkiä mukaan kansainvälisen vakoilun maailmaan.

Chuck (Zachary Levi) on suloinen ja hyväsydäminen paikallisen ison elektroniikkajättimyymälän Buy Moren nörttipajan työntekijä, joka korjaa työkseen ihmisten tietokoneita ja vastailee asiakkaiden tyhmiin kysymyksiin. Hän asuu lääkärisiskonsa Ellien (Sarah Lancaster) ja tämän Ken-nukkea muistuttavan, Kapteeni Mahtavaksi kutsutun (eng. Captain Awesome, Ryan McPartlin) poikaystävän luona, hengailee parhaan kaverinsa Morganin (Joshua Gomez) kanssa tehden kaikenlaisia nörttijuttuja ja miettii, mikä meni pieleen. Muutamaa vuotta aikaisemmin Chuck oli lupaava opiskelija Stanfordin yliopistossa, kunnes hänen kämppiksensä Bryce Larkin (Matt Bomer) lavasti hänet syylliseksi koepapereiden varastamisesta ja Chuck sai opinahjosta kenkää. Kaiken hyvän lisäksi Bryce myös iski Chuckin tyttöystävän.

Eräänä päivänä Chuck saa yllättäen vanhalta kämppikseltään sähköpostia ja kaikki muuttuu. Tuohon sähköpostiin on koodattu kuvamuodossa kaikki Yhdysvaltain tiedustelupalvelun CIA:n salaisuudet ja ne siirtyvät sellaisenaan Chuckin aivoihin. Chuck on nyt kävelevä CIA-tietopankki ja kaikki haluavat saada hänet käsiinsä. Chuckin perään lähetetään NSA:n agentti John Casey (Adam Baldwin), joka lyö ensin ja kysyy sitten, sekä CIA:n puolesta Sarah Walker (Yvonne Strahovski), joka saa pahikset lakoon paitsi taistelutaidoillaan, myös kauneudellaan. Walker ja Casey tajuavat pian, että ainoa keino pitä Chuck ja hänen salaisuutensa turvassa on tehdä yhteistyötä. Niinpä Casey pestautuu myyjäksi Buy Moreen ja Sarah ryhtyy esittämään Chuckin tyttöystävää samalla kun hän työskentelee peitehommissa Buy Moren vieressä olevassa pikaruokapaikassa. Itseään hyvin taviksena aina pitänyt Chuck joutuu hyväksymään sen, että kaksoiselämä merkitsee kaksoisvaikeuksia. Hänen on nyt vartioitava sekä isänmaansa salaisuuksia että suojeltava läheisiään kyseiseltä isänmaalta ja sen vihollisilta. Ei ole nörtin elämä helppoa.

En ole tähän mennessä katsonut vielä yhtään ainuttakaan jaksoa tästä sarjasta, jonka parissa en olisi viihtynyt. Tarina ei ole uskottava, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla. Chuck tuo mieleen kaikki sellaiset vanhanajan agenttiseikkailut ja salapoliisitarinat kuten Minä, vakooja, Pyhimys ja Murhasta tuli totta joissa seikkailu alkoi ja päättyi turvallisesti yhden jakson aikana. Chuckissa on kuitenkin lisänä pieni pisara draamaa Chuckin ja Ellien oman perheen kohtalon takia, sekä ihan mielenkiintoinen taustajuoni, joka kulkee jatkuvasti mukana. Ja vaikka yleensä sarjojen "toisilleen tarkoitetut" pääparit ikävystyttävät minua, Chuck ja Sarah kuuluvat yhteen.

Sillä hyvänen aika sentään, kuinka kukaan nainen voi vastustaa tätä söpöliiniä?

En minä ainakaan voisi. Chuck tiistai-iltaisin (eli tänään) Subilla klo 22.

Lomapäivitys

Hejssan svejssan! Lomalainen täältä kirjoittelee varikkopysähdyksen lomasta. Tulimme eilen vanhempieni mökiltä Inkoosta, jossa tuli luettua, hengailtua ja harrastettua avovesiuintia. Meidän oli pakko päästä tästä kuumasta asunnosta pois ja mikäs sen parempaa kuin saari keskellä Suomenlahtea. Nyt olen paria avovesiuintia ja paarmanpuremaa rikkaampi. Se avovesiuinti oli kivaa, ne paarmanpuremat ei niinkään. Inhottavia pörriäisiä.

Tänään matka suuntautuu Poriin sukuloimaan ja perjantaina ihanaista Tori Amosia ihastelemaan. Sen jälkeen onkin sitten tiedossa paluu sorvin ääreen.

Ensi viikoksi on kuitenkin luvassa blogikirjoituksia, olen ajastanut tänne kaikenlaista kivaa!

Octopus's Garden

Musiikkia helteiseen päivään. Tällaisten helleaaltojen vallitessa tämä biisi saa minut automaattisesti tuntemaan oloni viileämmäksi. Yksi Beatlesien lempikappaleistani, niin hyväntuulinen, kiva ja iloinen laulu.

The Good Wife

Kuinka kivaa onkaan aina joskus bongata uusi sarja, johon ei varsinaisesti hurahda mutta joka saa jatkuvasti palaamaan television ääreen, viikosta toiseen seuraamaan sen hahmojen elämää? Nelosella maanantaisin klo 21 pyörivä The Good Wife on osoittautunut juuri tällaiseksi sarjaksi.

Se on tuonut takaisin ruutuun paitsi Teho-osaston suosikkinäyttelijäni Julianna Marguliesin, myös hyviä juonenkäänteitä, mielenkiintoisia sivuhahmoja ja hyvän, jatkuvan taustatarinan. Julianna Margulies esittää Alicia Florrickia, jonka mies, entinen Chicagon piirisyyttäjä Peter Florrick (Chris Noth), istuu vankilassa syytettynä petoksesta ja kavalluksesta. Syytösten mukaan Peter olisi käyttänyt julkisia varoja hankkiakseen prostituoitujen palveluja. Julkisesti nöyryytetyn Alician tehtäväksi jää koota perheen rippeet ja ryhtyä perheen elättäjäksi, samalla yrittäen suojella teini-ikäisiä lapsiaan isäänsä kohdistuvalta julmalta julkisuudelta. Alicia on aikoinaan kouluttautunut juristiksi ja hänellä oli lupaava ura edessään, mutta päätti sitten jäädä täysipäiväisesti kotiin miehen tehdessä uraa. Niinpä hän joutuu aloittamaan aivan alusta ja kilpailemaan lakifirman työpaikasta itseään parikymmentä vuotta nuorempien, vastavalmistuneiden nuorten kukkojen kanssa. Alicialla on kuitenkin valttinaan paksu nahka, elämänkokemusta sekä hyvin tarkka huomiokyky, jotka auttavat häntä oikeussalissa melkoisesti.

The Good Wife ei ole mikään koukuttava kulttisarja Supernaturalin tai True Bloodin tapaan, mutta sen sijaan se on pitkästä aikaa hyvä ja tasainen laatudraama, jota seuraa mielellään yhden jakson viikkotahtia. Sitä ei välttämättä tee mieli tapittaa intensiivisesti montaa jaksoa putkeen, mutta sen parissa viihtyy maanantaisin tunnin verran oikein hyvin. Minulle se on tervetullut, vähän erilainen, mutta jotenkin tuttu ja turvallinen lisä TV-ohjelmakarttaani.

White Nights - Valkeat yöt

Juttelin eräänä päivänä kaverini kanssa tanssielokuvista ja hän suositteli minulle 25:n vuoden takaista elokuvaa nimeltä Valkeat yöt. Olin kuullut siitä ja huomannut sen pyörivän televisiossakin, mutta en muista koskaan nähneeni sitä. Kun se sitten osui silmiini Play.com:n alennusmyynnissä, ostin omakseni ja katsoin sen.

Balettitanssija Nikolai "Kolja" Rodchenko (Mikhail Baryshnikov) on loikannut Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin kahdeksan vuotta aikaisemmin suuremman taiteellisen ja henkilökohtaisen vapauden, sekä paremman elämän toivossa. Hän on saanut Yhdysvaltain kansalaisuuden ja on New Yorkissa rakastettu ja arvostettu tähti. Kiertuematkalla hänen koneensa joutuu kuitenkin tekemään pakkolaskun Neuvostoliittoon ja Kolja tunnistetaan. Hänet pakotetaan jäämään entiseen kotimaahansa sillä Neuvostoliiton ja KGB:n silmissä hän on rikollinen, kansalaisuudesta huolimatta.

Häntä vartioimaan laitetaan toinen amerikkalainen, Yhdysvalloista puolestaan Neuvostoliittoon loikannut entinen sotilas Raymond Greenwood (Gregory Hines), jolla on vähemmän imartelevia muistikuvia entisestä kotimaastaan. Lahjakas ja taitava step-tanssija ei saanut ihonvärinsä takia muita töitä kuin hanttihommia ja armeijakin koulutti vain kylmäksi tappajaksi. Neuvostoliitosta löytyi edes jonkinasteinen lupaus tulevaisuudesta mutta ennen kaikkea vaimo Darja (Isabella Rosselini), joka on aina pysynyt miehensä rinnalla.

KGB haluaa käyttää Koljaa propagandatarkoituksiinsa ja Raymond pistetään valmentamaan hänet kuntoon Leningradin (nyk. Pietarin) Kirov-baletin loisteliasta ensi-iltaa varten. Tanssin lomassa miesten välille kasvaa syvä ystävyys ja yhdessä he päättävät paeta takaisin Yhdysvaltoihin, maksoi mitä maksoi. Apua he saavat paitsi Yhdysvaltain konsulaatilta, myös Koljan entiseltä rakastetulta Galina Ivanovalta (aina yhtä kaunis ja ihana Helen Mirren), joka päättää itse kuitenkin jäädä maahan ja yrittää muuttaa sitä omalla tavallaan. Alkaa huima ja intensiivinen pako läpi kesäisen valoisan Pietarin yön kohti Yhdysvaltain konsulaattia ja vapautta.

Valkeat yöt on tietyssä mielessä oman aikansa tuote, mutta tietyssä mielessä iätön. Neuvostoliittoa ei enää ole ja loikkaamiset sun muut ovat mennyttä aikaa. Mutta toisaalta, maailmasta löytyy yhä ihmisiä jotka joutuvat pakenemaan kotimaastaan paremman elämän toivossa ja joille paluu kotiin merkitsisi kuolemaa. Pidin siitä, miten Yhdysvaltojakaan ei päästetty tässä helpolla. Vaikka se loppujen lopuksi onkin taiteilijalle parempi paikka elää kuin tiukan normatiivinen ja ilmapiiriltään tukahduttava Neuvostoliitto, niin ei sitäkään esitetty minään onnen kultamaana. Omaa aikaansa elokuva kuvaa myös siinä mielessä, että vuonna 1985 Neuvostoliitto oli yhä täyttä karua todellisuutta. Ei tuolloin kukaan olisi arvannut, että viitisen vuotta myöhemmin koko valtio olisi historiaa.

Tanssikohtaukset ovat huimia ja taiten tehtyjä, mutta mitä vähempää voisi odottaakaan kahdelta oman tanssin alansa huipulta?

Hauskinta oli kuitenkin bongailla leffasta tuttuja kuvauspaikkoja. Helsinki on tässä jälleen kerran saanut esittää Pietaria, ja taustalla vilahtelevat tutut Katajanokan kadunkulmat ja tutunnäköiset bussipysäkit. Lisäksi osa leffasta on kuvattu Porin Reposaaressa, että sellaistakin Suomi-väriä tähän on saatu mukaan.

Lucas

Heippa kaikki! Siitä on vähän aikaa kun olen tänne kirjoittanut. Tärkeimmät syyt ovat: loma ja helle. Olen loman aikana saanut päivitettyä Supernatural-blogiani, koska se nyt on työtä, ja käytyä Facebookissa. Muuten päivät ovat menneet makoillen ja Uimastadionilla uiden. Ei ole tämä helle minun juttuni, ei.

Lomalla ehtii kuitenkin katsoa myös elokuvia, niistä siis ajattelin kirjoittaa.

Keväällä edesmenneen Corey Haimin ensimmäisiin roolitöihin kuului valloittava ensirakkauden ja kasvukipujen kuvaus Lucas, jossa Haim esittää nimiroolin. Lucas on 14-vuotias, pienikokoinen ja heiveröinen, mutta hyvin fiksu poika ja reilu kaveri jolla on koulussa vaikeaa. Hän pärjää akateemisesti ja omaa muutaman ystävänkin, mutta koulun isot, rajut jalkapallonpelaajapojat ovat jatkuvasti hänen kimpussaan ihan vain huvin vuoksi. Kaikki muut paitsi joukkueen kapteeni Cappie (Charlie Sheen), joka on ehtinyt hieman tutustuakin Lucasiin ja tajuta kuinka mukava tyyppi hän oikeasti on. Cappie asettuukin aina puolustamaan Lucasia idioottimaisia joukkuekavereitaan vastaan, vaikka saakin näiden ärtymyksen niskoilleen. Eräänä kesänä vähän ennen koulun alkua Lucas tapaa sattumalta Maggien (Kerri Green), joka on vastikään muuttanut naapurustoon äitinsä kanssa. Kaunis Maggie on Lucasia pari vuotta vanhempi ja tietenkin poika ihastuu uuteen ystäväänsä päätä pahkaa. Mutta niin siinä vain käy, että kun Maggie ja Cappie tutustuvat Lucasin kautta, tunteet syttyvät näiden kahden välille ja Lucas jää sivuun nuolemaan haavojaan ja tekemään aika radikaaleja päätöksiä elämänsä suunnasta.

Lucas on pahimmat siirappiset kliseet välttävä suloinen ja hyvin aidon tuntuinen kuvaus kasvamisesta, sydänsuruista, ensirakkaudesta ja siitä kuinka vaikeaa teini-ikä voi olla kaikille. Elokuva meinaan osoittaa, ettei kauniilla ja suositulla Maggiella tai Cappiellakaan helppoa ole, aivan yhtä lailla he kokevat paineita ja epävarmuutta siinä missä sosiaalisesti epävarma Lucaskin. Elokuva on siitäkin huomattava, että yleensä niin ärsyttävä Winona Ryder tekee tässä oikein suloisen ensimmäisen elokuvaroolinsa Lucasin ystävänä Rinana, joka hänkin riutuu yksipuolisen ihastuksen kanssa. Lucas on elokuva, jossa on viesti jota ei tyrkytetä ja alleviivata. Kerrotaan vaan.

Hyvästi, vanha ystävä

Rakas muuttoauto, festariauto, laina-auto, kyläilyauto ja monessa muussa menossa mukana ollut isoisäni vanha Opel tuli eilen tiensä päähän. Siinä oli liian paljon vikoja korjattavaksi, joten tie vei lopulliseen sijoituspaikkaan eli kierrätykseen.

Hyvästi, maailman paras muuttoauto jossa oli tilaa vaikka pienelle kylälle. Aina välillä sinä ylikuumenit, jarrusi eivät toimineet aina mitä parhaimmalla tavalla, sivupeilisi oli rikki ja olit muutenkin vanha ja vaivainen, mutta meille sinä olit tärkeä. Ainakin sinua oli tosi helppo ajaa. Toivottavasti osasi löytävät arvoisensa vastaanottajan.

Dancing With Tears In My Eyes

Että sellaisen päätöksen sitten tekivät siellä eduskunnassa. Omat ongelmani tämän asian suhteen eivät liity niinkään itse ydinvoimaan, vaan siihen miten tämä asia runnottiin läpi. Pekkarinen heittää tsoukkia, asiasta äänestävät ihmiset joilla on oma lehmä ojassa ja muutenkin koko asia on sekavasti valmisteltu ja ennen kaikkea aivan vasemmalla kädellä toteutettu. Eduskunta ylistää teollisuutta ja millään muulla ei ole mitään merkitystä. Ei ole kiva tuntea olevansa äänestäjänä se sanonnan vieras sika.

Jostain syystä tämä hieno Ultravoxin biisi vuodelta 1984 tuli eilen mieleen. Katsokaa video, niin ymmärrätte miksi.

If I had a dick, this is where I'd tell you to suck it

Oletteko koskaan olleet tilanteessa, jossa haluaisitte haukkua jonkun ihmisen maan rakoon, mutta oikeat sanat uupuvat? Ei hätää, Hollywood tulee apuun. Toki nämä loukkaukset ovat englanniksi, mutta saa niistä inspiraatiota suomen kieleenkin. Ei lasten korviin: