Rakkautta & Anarkiaa: L.A. Zombie

Festivaalin omituisimman elokuvan titteli kuuluu itseoikeutetusti tälle elokuvalle. Kun huomasimme, että R&A:ssa olisi mahdollisuus nähdä zombiehomopornoa (ja vielä taiteellista sellaista), niin totesimme Karhumiehen kanssa että tuo on nähtävä.

L.A. Zombie kertoo zombiesta (Francois Sagat), joka herättää kuolleet henkiin spermansa voimalla. Tai sitten se kertoo kodittomasta skitsofreenikosta, joka uskoo olevansa zombie, joka voi herättää kuolleet henkiin spermansa voimalla. Ja niinhän niitä herätelläänkin, oikein urakalla. Kaikki kuolleet ovat miehiä ja vaikka miehilläkin on aukkoja, mihin zombie tai zombiena itseään pitävä voi erikoisen mallisen ja suurikokoisen peniksensä laittaa, niin useimmiten se penis löytää tiensä niihin aukkoihin, joihin kyseistä uhria on ammuttu tai puukotettu. Eikä elokuvassa sitten oikein tapahdu muuta.

Näytös oli loppuunmyyty ja elokuvateatteri täyttyi naurunpyrskähdyksistä ja epäuskoisesta päänpudistelusta. Kaikki elokuvassa, ihan musiikista ja kuvaustavasta lähtien, on niin häröä tavaraa, ettei tosikaan. Eniten huvittuneisuutta minussa kuitenkin aiheutti panomies-zombien villi maskeeraus yhdistettynä pornoilmeisiin. Kun valtavilla torahampailla varustettu sini-ihoinen muskeliäijä pukkaa parrua pesään ja pyörittelee samalla silmiään sekä lipoo huuliaan niin nauruhan siinä pääsee. Onneksi pornoähkiminen oli jätetty pois, muuten olisin varmaan kuollut nauruun.

Aikamoista tuubaahan tämä elokuva oli. Se oli täynnä klaffivirheitä, ihmeellisiä juonihyppäyksiä ja epämääräisiä leikkauksia. Dialogi oli onneksi leikattu minimiin. Mutta tulipahan nähtyä.

Rakkautta & Anarkiaa: Dream Home

Asuntopula, korkeat asumiskustannukset ja ahtaat kaupunkiolosuhteet ovat monille tuttuja asioita. Välillä se on hermoja raastavaa, mutta joillekin suoranainen sekoamisen paikka.

Dream Home -elokuvan päähenkilö, parikymppinen uranainen Cheng Li-Sheung (Josie Ho) asuu Hong Kongissa ja on joutunut lapsesta asti kaupungin järjettömän asuntopolitiikan rattaisiin. Chengin perhe ajettiin monen muun asukkaan tavoin puoliksi laittomasti pois kaupungin vuokratalosta kun hän oli pikkutyttö, sillä maa haluttiin arvoasuntojen käyttöön. Tämän jälkeen hän on joutunut asumaan ahtaasti isoäitinsä, veljensä ja sairaan isänsä kanssa ankeassa kerrostalokämpässä ja huolehtimaan koko perheestä. Cheng on kuitenkin koko ajan haaveillut omasta asunnosta hienossa talossa, josta viimein vapautuukin unelma-asunto. Mutta kun asunnon omistajat vetäytyvät kaupoista viime hetkellä, Chengin päässä napsahtaa. Hän haluaa juuri sen asunnon, hinnalla millä hyvänsä. Ja mikä onkaan paras tapa ajaa nykyiset asukkaat pois kuin pistämällä heidän naapurinsa palasiksi?

Dream Home on erikoinen yhdistelmä vakavaa yhteiskunnallista draamaa ja silmitöntä teurastusta. Ja yhdistelmä toimi minulle oikein hyvin. En ole mikään splatter-elokuvien ystävä ja etenkin elokuvassa nähtävä raskaana olevan naisen pahoinpitely ja murha olivat minulle aika kova pala nieltäväksi. Mutta silti päällimmäinen tunne, mikä elokuvasta jäi ei ollut ällötys yksityiskohtaisten lahtausnäkymien edessä, vaan suru ja jopa myötätunto. Chengin tarina ja hänen taustansa ovat oikeasti aika surulliset ja naisen epätoivo käsinkosketeltavaa. Kiinnostava elokuva kaiken kaikkiaan.

Rakkautta & Anarkiaa: Mother

Eteläkorealainen Mother oli varmaan yksi festivaalin epäonnisimpia elokuvia. Sen ensimmäinen näytös jouduttiin perumaan, koska festivaalille saapui vain tekstittämätön kopio. Sitten loppujen näytösten kanssa oli epävarmuutta ja maanantain 20.9. näytös varmistui vasta saman päivän aamupäivällä

Mother on omituinen ja surullinen tarina siitä, millaisia mittasuhteita äidin epätoivo voi saada. Äiti (Kim Hye-ja) elää yksin henkisesti jälkeenjääneen poikansa Do joonin (Won Bin) kanssa. Jo hieman iäkkäämpi äiti on ylihuolehtivainen pojastaan, hän on äidin koko elämän sisältö ja keskipiste. Won Bin kuitenkin liikkuu äitinsä kielloista huolimatta paikallisen pikkurikollisen Jin-taen (Jin Goon) kanssa ja eräänä iltana tämä johtaa vaikeuksiin. Paikallinen koulutyttö löydetään murhattuna ja syytetyksi - sekä melko pian tuomituksi - joutuu Do joon. Äiti ei voi millään uskoa poikansa syyllisyyteen vaan lähtee selvittämään tapausta omin avuin. Arvaamattomin ja väkivaltaisin seurauksin.

Mother oli hieman erilainen elokuva kuin mitä odotin. Esittelyt lupasivat trilleriä ja mustaa huumoria, mutta minä en oikein löytänyt elokuvasta kumpaakaan elementtiä. Lähinnä leffa oli mielestäni tragedia, jolla oli hieman liikaa pituutta. Jossain vaiheessa huomasin peffani puutuvan ja miettiväni, josko juoni voisi jo kulkea eteenpäin. Myös henkilöhahmot kärsivät mielestäni siitä, että he olivat kaikki aika ärsyttäviä. Mieleni teki pariinkin otteeseen läpsäistä kynnysmattomaista äitiä ja hänen idioottia poikaansa. Elokuva ei kuitenkaan ollut huono, mutta en ihan ymmärrä miksi sitä on niin valtavasti kehuttu.

Rakkautta & Anarkiaa: Anvil! The Story of Anvil

Rakkautta & Anarkiaa -festivaali on nyt omalta osaltani ohi ja on aika arvostella näkemäni elokuvat. Arvostelut tulevat nyt yksi kerrallaan.

Ensimmäinen elokuva on parin vuoden takainen dokumentti kanadalaisesta hevibändistä nimeltä Anvil. Yhtye kiersi 1980-luvun puolivälissä Japanissa täyteen myytyjä stadioneita sellaisten nimien kuin Bon Jovi, Scorpions ja Whitesnake kanssa. Slash, Lars Ulrich, Lemmy Kilmister ja monet muut hevimaailman kovat nimet kehuvat dokumentissa kilvan bändin vaikutusta, lavaenergiaa ja lahjakkuutta.

Vaan kuinkas kävikään? Toisin kuin kiertuekaverinsa, Anvil ei koskaan breikannut. Nyt, yli 20 vuotta sen jälkeen kun menestys melkein käveli ovesta sisään, miehet elättävät itseään hanttihommilla samalla kun he tekevät sitkeästi töitä bändinsä eteen. Sillä Anvil on yhä koossa ja sen jäsenet uskovat yhä menestyksen odottavan heitä. Eräänä päivänä alkaa tapahtua, kun italialainen fani ottaa yhteyttä ja kertoo järjestäneensä bändille Euroopan kiertueen, joka voi nostaa bändin takaisin parrasvaloihin. Mutta ei se menestys niin vain saavukaan.

Anvil! The Story of Anvil on hauska, surullinen, koskettava ja samaan aikaan myös huvittava kertomus sitkeydestä, ystävyydestä ja unelmiin uskomisesta. Bändin kohtaamat vastoinkäymiset tuovat väistämättä mieleen Spinal Tap -elokuvan. Paitsi että Anvilin kokemukset ovat täyttä totta ja ehkä juuri siksi niin absurdilla tavalla huvittavia. Elokuvaa katsoessa ei voi kuin ihailla bändin perustajien, laulaja ja pääkitaristi Steve "Lips" Kudlown sekä rumpali Robb Reinerin kykyä pitää ystävyytensä ja bändinsä kasassa kaikesta niskaan sataneesta kurasta huolimatta. Tyypit ovat vain aivan uskomattoman sitkeitä ja positiivisia. Lopussa kova työ kuitenkin tavallaan palkitaan.

Anvil onkin saanut tästä dokumentista uutta nostetta ja käväisipä bändi viime kesänä Suomessakin. Josko se menestys viimein koittaisi?

Rare Exports tänään Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla

Rare Exports esitetään tänään Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yllätyselokuvana »

Karhumiehellä ja minulla on liput. Onko sinulla?

Vuoden vanhempi

Tänään olen taas vuoden vanhempi. Synnyin Helsingissä, Eiran sairaalassa tasan 33 vuotta sitten ja siitä lähtien olen porskuttanut menemään tällä maapallolla.

Syntymäpäivä alkoi hyvin, sain Karhumieheltä lahjaksi elokuvan The Crow Blu-Rayna, sekä DVD:llä elokuvan Near Dark ja lapsuuden suosikin, Maanalainen armeija iskee jälleen -sarjan, ensimmäisen tuotantokauden.

Kyllä nyt kelpaa!

Kuva: Julie Paschkis

Elokuva Rare Exports, Inc. on saanut amerikkalaisen levittäjän

Innolla odottamani erilainen jouluelokuva  
Rare Exports, Inc. on saanut levittäjän Yhdysvaltain markkinoille »

Elokuvahan perustuu netissä jo vuosia pyörineisiin, alunperin mainostoimiston joululahjaksi tilaamiin lyhytelokuviin. Tarina kertoo ryhmästä metsästäjiä, joiden tehtävänä on pyydystää ja kouluttaa joulupukkeja ja toimittaa niitä eri puolille maailmaa. Kokoillan elokuvassa ilmeisesti pyydykseen osuu se aito ja ensimmäinen joulupukki, eikä kyseessä ole mikään kiva Coca Cola -mainoksen veikko.

Ensimmäinen lyhytelokuva »

Toinen lyhytelokuva »

Elokuvan ensi-ilta on Suomessa joulukuun alussa ja minä ainakin odotan sitä innolla. Luvassa on pikimustaa huumoria, villi ja omaperäinen tarina ja sopivia annoksia täyttä sekopäisyyttä. Eli juuri sellaista, mitä luovilta hulluilta suomalaisilta voi odottaa.

Shutter Island ja Date Night

Taas on täällä meneillään sellainen "ei inspiraatiota" -kausi. Periaatteessa minulla olisi kirjoitettavaa vaikka mistä, mutta en mitenkään saa istuttua koneen äärelle ja naputeltua kaikkia ajatuksia sanoiksi. Töissä on kyllä pitänyt aika kiirettä ja olinhan minä koko viime viikon lomalla, mutta silti. Supernatural-blogiani olen sentään jaksanut päivittää, mutta se ei vaadikaan samanlaista ajatustyötä kuin tämä. Kunhan linkittelee eri paikkoihin ja latailee kuvia ja videoita.

Edellisestä päivityksestä on kulunut jo kaksi viikkoa ja sehän on aivan liian pitkä aika. Joten pistetään tähän ainakin kaksi elokuva-arvostelua näin aluksi:

Shutter Island jäi minulta elokuvateattereissa väliin, joten pakkohan se oli viimein vuokrata. Elokuva perustuu Dennis Lehanen romaaniin, ja se kertoo liittovaltion sheriffistä joka saapuu suljetulle mielisairaalasaarelle tutkimaan kadonneen naisen mysteeriä. Syrjäiseltä saarelta ei periaatteessa ole mitään keinoa paeta, mutta silti nainen on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Mutta kaikki ei olekaan saarella aivan sitä, miltä näyttää.

Martin Scorsesen leffa on hyvin jännittävä, erittäin hyvin näytelty ja taidokkaasti rakennettu teos, joka pysyy tiiviisti kasassa ja pitää katsojan mielenkiinnon jatkuvasti yllä. Mutta loppujen lopuksi elokuva ei tarjonnut minulle mitään mieleenpainuvaa kokemusta. Se oli hyvä, vaan ei erinomainen, taidokas, vaan ei loistava. Silti, voin suositella sitä pimeiden syysiltojen jännityksen ylläpitäjäksi.



Date Night on Steve Carellin ja Tina Feyn tähdittämä komedia tuikitavallisesta pariskunnasta, joka joutuu täysin sattumalta keskelle hurjia tapahtumia. Treffi-iltaa viettävä, pahimpia ruuhkavuosia elävä pari nappaa hetken mielijohteesta toisen pariskunnan pöytävarauksen kaupungin suosituimmasta ravintolasta ja siitäkös soppa syntyy. Yhtäkkiä heitä epäillään rikollisiksi, kiristäjiksi ja vaikka miksi. Unohtumattoman yön aikana he ehtivät kokea takaa ajoja ja stripparina esiintymistä, ja käydäänpä sitä kerran auton kanssa joessakin.

Nauroin elokuvan aikana monta kertaa ääneen. Carrell ja Fey pelaavat erittäin hyvin yhteen ja he ovat molemmet hyvin uskottavia totaalisina taviksina, joille vain sattuu käymään huono tuuri. Parasta elokuvassa on juuri näiden kahden välinen suhde. Juuri se, että kaikesta väsymyksestä ja arjen tylsyydestä huolimatta he rakastavat toisiaan aivan valtavasti eivätkä loppujen lopuksi vaihtaisi päivääkään pois omasta yhteisolostaan. Leffa ei ehkä ole kaikista mieleenpainuvimmasta päästä, mutta minua se kyllä viihdytti.

Mä joka päivä töitä teen

Huhhuijaa, viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet yhtä hullunmyllyä! Töissä on menty niska limassa ja tukka putkella, että tälle blogille, eikä paljon muullekaan, ei ole jäänyt oikeastaan yhtään aikaa.

Raportti Slovenian reissusta, jota minua kovasti painostetaan kirjoittamaan, on yhä tekemättä. Se on tulossa kuvineen, lupaan sen! En ole katsonut elokuvia, en löytänyt uusia mielenkiintoisia sarjoja, en ole edes jaksanut tuohtua mistään maailman vääryyksistä.

Mutta ei hätää. Karhumies ja minä hilppaisemme tänään äkkilähdöllä viikoksi Kreikan Kosin saarelle. Maahan jossa kumpikaan ei ole koskaan käynyt ja paikkaan, josta kumpikaan ei tiedä mitään. Luvassa on siis joko jotain kamalaa tai paljon mukavia yllätyksiä. Viikon päästä näemme, miten kävi!

Siihen asti siis tämä blogikin pitää vähän lomaa. Kiirettä on pitänyt niin paljon, etten ole ehtinyt edes ajastaa mitään kivaa teille.

Laitetaan tähän lopuksi meille kaikille raskaan työn raatajille hieman musiikkia. Ihana Dolly Parton laulaa vuodelta 1980 peräisin olevassa hittibiisissään siitä, mitä me kaikki toimistotyöläiset joskus väistämättä tunnemme.