Top Gun on yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista toimintaelokuvista ja tietynlainen 1980-luvun ikoni. Sen valtavan suosion vanavedessä sille kaavailtiin jatko-osaa, jonka kehittely kuitenkin kaatui Tom Cruisen suuriin palkkatoiveisiin.
Nyt jatko-osan ideaa on ilmeisesti viety kunnolla eteenpäin, ja käsikirjoitustakin on ehditty muokkaamaan. Top Gun on 23 vuotta vanha elokuva, onko koskaan hyvä idea tehdä jatko-osaa niin vanhalle leffalle?
These computer geeks—these kids play war games in a trailer in Fallon, Nevada and if we ever went to war or were in the Middle East or the Far East or wherever it is, these guys can actually fly drones. They are unmanned aircraft. They operate them and then they party all night."
Kuulostaa joko loistavalta popcorn-leffalta tai sitten joltain The Covenant -tasoiselta roskalta.
Vuohia tuijottavat miehet kertoo Yhdysvaltain armeijan erikoisyksiköstä, joka keskittyi kirjaimellisesti henkiseen sodankäyntiin. Siihen värvättiin miehiä joilla oli psyykkisiä kykyjä ja näitä kykyjä yritettiin jalostaa sodankäynnin tarpeita varten. Toimittaja Bob Wilton (Ewan MacGregor) lähtee Irakiin juttukeikalle ja pakoon epäonnistunutta avioliittoaan ja tapaa siellä tämän yksikön entisen jäsenen, miehen nimeltä Lyn Cassady (George Clooney). Lyn on psyykkisen erikoisyksikön entinen sotilas ja hänen kauttaan Bobille avautuu tämän yksikön salattu ja pimeäkin puoli.
Muutamaa huumorinpilkahdusta lukuun ottamatta Vuohia tuijottavat miehet oli loppujen lopuksi aika mitäänsanomaton elokuva. Sen yhteiskunnallinen sanoma jäi pinnalliseksi ja huumorikin oli pinnallista sekoilua. Kaiken ennakkokohun jälkeen odotin tältä elokuvalta enemmän kuin mitä se lopulta tarjosi.
En ole harrastanut vaatepostauksia tässä blogissa melkein ollenkaan. Jonkun kenkäostoksen olen joskus raportoinut, lähinnä siksi että kaltaiselleni pitkänhuiskealle naiselle sopivankokoisten ja hyvännäköisten kenkien löytäminen on pienoinen haaste.
Mutta nyt teen poikkeuksen, sillä nämä vaatteet liittyvät poikkeustilanteeseen. Ensinnäkin: ne on ostettu netin kautta. Tätä en usein harrasta, ja vähän jännittikin, saanko oikeat tuotteet ja ovatko ne hyviä. Ja ovathan ne! En yleensä pahemmin harrasta H&M:ää, sillä en ole riukujalkainen, peputon ja rinnaton teinityttö.
Tällä hetkellä ylläni on on tämä neuletakki. Se on mukava, lämmin ja siisti.
Mahaa ja alaselkää lämmittävät mukavasti masutuubit. Vaikka omistankin aika paljon pitkiä paitoja, niin joskus tällaista tuubia tarvitaan peittämään raot ja antamaan lisälämpöä näin ilmojen kylmetessä.
Viimeisenä paketista paljastui siisti musta mekko. Sille tulee varmasti käyttöä jossain juhlissa, tällä hetkellä kun muut mekkoni ovat jäämässä auttamattomasti liian tiukoiksi.
Tilasin myös pitkähihaisen paidan, jota ei ole vielä tullut. Vielä on ostoslistalla housut ja farkut, ehkä myös hame. Mutta niitä pitää mennä sovittamaan kauppaan asti.
Tällä hetkellä tavallaan kadehdin niitä keskimittaisia tai pienikokoisia naisia, jotka voivat vaan käyttää vähän väljempiä paitoja ja leggingsejä tai lainata miestensä kauluspaitoja ja selvitä sillä nämä muutamat kriittiset kuukaudet. Ei ole mahdollista täällä, kun pituutta on 184,5 cm ja painoluokka ei ole koskaan ollut mallia "laiheliini". Mutta toisaalta kivan ja iloisen asian edessä tässä ollaan, joten eiköhän budjettini kestä muutaman uuden vaatekappaleen. :-)
Mikäli jotkut lukijani huolestuvat, että tämä blogi tulee tästä lähtien täyttymään pelkistä vauvajutuista, niin älkää huolehtiko. Karhumiehen ja minun elämässä on yhä muitakin asioita. Sitten kun juniori saapuu maailmaan, niin ajankäyttömme tulee toki muuttumaan radikaalisti, mutta silloin olenkin päättänyt pistää blogin tauolle siihen asti kunnes minulla riittää taas energiaa ja aikaa kirjoittaa tänne.
Toistaiseksi siis leffa-, TV-, ja populaarikulttuurijuttuni jatkuvat normaalisti. Ja onpa tuolla myös pari matkapostausta ja jokunen yleinen vaahtoaminenkin odottamassa. :-)
Joskus monta kuukautta sitten bongasin jostain blogista avautumisen aiheesta "inhokkilaulu". Yleensähän jätän jonkun biisin kuuntelematta, mikäli en siitä pidä. Mutta joskus käy niin että joku hirvittävä korvasaaste nousee käsittämättömän suosituksi ja sitä on sitten pakotettu kuuntelemaan melkein joka paikassa. Näiden biisien kohdalla käy yleensä niin, että jos niitä ei aluksi suoranaisesti inhoa, niin jonkun ajan päästä niitä vihaa sydämensä kyllyydestä.
Minulla on kaksi inhokkikappaletta ylitse muiden.
Ensimmäinen on Tavaramarkkinat -yhtyeen kappaleKevät. Ai mitä? Ai että se on oikeasti yksi kauneimmista suomalaisista kappaleista? Hienon väärinymmärretyn naisyhtyeen yhtä hieno ja tunnelmallinen laulu? Eikä ole. Biisi on hirveä. Siinä on idioottimaiset sanat, se on laulettu täysin nuotin vierestä ja se on yksinkertaisesti rasittava. "Sinä tarjosit vain salmiakkia, minä panin peliin koko elämän." Mitä tuo edes tarkoittaa?!?!?
Toinen ehdoton inhokkini on Katie Meluan kamala The Closest Thing To Crazy. Tämänkin suurin ongelma on sen käsittämättömän kauheat sanat, joita kuunnellessa tekee mieli repiä hiuksiaan. Miten kukaan on voinut päästää paperille asti jotain näin idioottimaista? Lisäksi laulajan ääni on vikisevä ja melodia valuu siirappia. Hyi kamala! Ja tätäkin joutui joskus muutama vuosi sitten kuuntelemaan ihan tarpeeksi kun niin monen jumppaohjaajan mielestä tämä oli maailman paras venyttelybiisi.
Yksi Hollywood-elokuvan triviaan olennaisesti kuuluva kysymys on, että kuka esitti Marty McFlyta ensimmäisesä Paluu tulevaisuuteen -elokuvassa ennen Michael J. Foxia ja ehti jopa aloittaa kuvaukset ennen kuin hänet korvattiin? Vastaus on Eric Stoltz, joka ehti olla kuvauksissa viisi viikkoa ennen kuin tuottajat ja ohjaaja päättivät ettei hän ole sitä, mitä he etsivät.
Olen odottanut tätä elokuvaa siitä saakka, kun kuulin sen olevan tekeillä. Pettymyksekseni sitä ei koskaan saatu tänne elokuvateattereihin asti, mutta DVD-muotoon sentään.
The Runaways kertoo maailman ensimmäiseksi kokonaan naisten muodostamaksi rock-bändiksi kutsutusta yhtyeestä, josta esimerkiksi kovat rock-mimmit Joan Jett ja Lita Ford saivat alun uralleen. Yhtye oli kasassa vain joitain vuosia 1970-luvun lopulla eikä saavuttanut kotimaassaan Yhdysvalloissa koskaan mitään valtavaa suosiota, mutta sen vaikutus rock-maailmaan ja etenkin naispuolisten rokkareiden itsetuntoon on kiistaton. Japanissa ja Euroopassa The Runaways kyllä saavutti melko suurtakin menestystä.
Floria Sigismondin ohjaama elokuva keskittyy lähinnä The Runawaysin alkuaikojen laulajaan Cherie Currieen ja Joan Jettiin, joita Dakota Fanning ja Kristen Stewart esittävät melko ansiokkaasti. Näyttelijättäret ovat nuoria, mutta niin ovat roolihahmotkin. The Runawaysin jäsenet olivat kaikki alaikäisiä bändin aloittaessa, mikä tekee yhtyeen tarinasta vielä raadollisemman. Bändillä on lahjoja, he tekevät hartiavoimin töitä menestyksen eteen, mutta lopulta niljakas manageri Kim Fowley (Michael Shannon), huumeet ja sisäiset ristiriidat ajavat bändin alas.
Elokuva perustuu Cherie Currien omaelämänkerralliseen kirjaan Neon Angel: A Memoir of a Runaway, jonka minä luin viime kesänä. Elokuvassa tietenkin oiotaan muutamia mutkia, esimerkiksi kaikista pahimmat huume- ja seksisekoilut on jätetty pois. Hyvä niin, sillä välillä kirjan lukeminen teki todella pahaa. Cherie Currie esimerkiksi raiskataan kaksi kertaa ja hän tulee melkein alaikäisenä raskaaksi bändin niljakkaalle kiertuemanagerille ja ajautuu aborttiin. Myös Currien huumesekoilut ovat huomattavasti paljon pahempia kuin mitä elokuvassa kuvataan, hän käy niiden ansiosta aivan kuoleman porteilla ennen kuin saa elämänsä järjestykseen.
Elokuvassa esiintyvä bändin basisti Robin on täysin keksitty hahmo. Oikeasti yhtyeen basistina oli elokuvan kuvaamina vuosina 1975 - 1977 Jackie Fox, joka ei kuitenkaan antanut oikeutta käyttää nimeään ja persoonaansa elokuvassa. Robin on fiktiivinen yhdistelmä The Runawaysin eri basisteja, joita olikin iso liuta. Itse asiassa ainoat yhtyeen jäsenet, jotka pysyivät mukana alusta asti olivat Joan Jett, Lita Ford ja vuonna 2006 syöpään kuollut rumpali Sandy West.
The Runaways -elokuva on musiikiltaan, tunnelmaltaan ja näyttelijäntyöltään erittäin hyvä ja onnistunut elokuva, mutta valitettavasti se ei oikein onnistu rock-biografiana. Itse yhtyeen historiaa valotetaan vain pinnallisesti ja bändin tarinaa etukäteen tuntemattomalle se ei oikein avaudu. Tämä ainakin oli Karhumiehen tuomio, hän esimerkiksi sai sen käsityksen että lopussa kuvattu riitaisa levytyssessio oli bändin ensimmäinen. Tosiasiassa yhtye oli tuohon mennessä julkaissut kaksi studioalbumia ja yhden livelevyn. Myös yhtyeen muut jäsenet jäävät valitettavasti Currien ja Jettin varjoon, esimerkiksi Lita Ford teki 1980-luvulla hyvin näkyvää uraa muusikkona ja tekee yhä musiikkia. Ei ihme, että Lita Ford ei suostu haastatteluissa kommentoimaan tätä elokuvaa lainkaan.
Mutta bändin musiikki elää yhä ja kyllä minä ainakin pistän sitä välillä soimaan. Enkä ole ainakaan vielä kyllästynyt. Tässä bändin fiiliksiä aika hyvin kuvaava Neon Angels on the Road to Ruin vähän huonolaatuisena live-videona. Mutta siitä näkyy bändin lavaenergia aika hyvin:
Istuin sitten eilen television ääreen katsomaan legendaarisen Ritari Ässä TV-sarjan uusintaversion pilottijakson. En ole kuullut siitä enkä uudesta sarjasta mitään muuta kuin pelkkiä haukkuja, mutta vanhan KITT-fanin uteliaisuus ei antanut periksi. Pakko tuo oli itse tarkistaa.
Kuten arvelinkin, aikuinen minäni piti sitä täytenä tuubana. Dialogi oli noloa, juonenkäänteet typeriä, näyttelijät täysiä pökkelöitä ja koko touhu oli täyttä sekoilua. Mutta sisäinen lapseni oli ihan innoissaan. Tiedän varmasti, että jos olisin nyt 10-vuotias, niin minusta tämä TV-elokuva olisi aivan tajuttoman siistiä tavaraa. KITT vaihtaa väriä, heittää läppää, korjautuu itsestään, vaihtaa ulkomuotoa ja menoa ja meininkiä riittää.
Kavereiden ja tuttavien reaktioita tutkaillessani minua on huvittanut se, miten moni on reagoinut tähän TV-elokuvaan lauseella "Ei se ollut yhtä hyvä kuin se vanha!". Väärin, se oli juuri tasan tarkkaan yhtä hyvä kuin se vanha. Sillä eihän alkuperäinen Ritari Ässä vuodelta 1982 mikään hyvä sarja ollut, ei todellakaan. Eihän sitä pysty nykyään katsomaan ollenkaan, niin kömpelö, vanhentunut ja nolo se on. Mutta silloin joskus se oli parasta mitä televisiosta tuli, ei ollut KITTin voittanutta.
Aika on tässäkin tapauksessa kullannut muistot, ja näin on käynyt monelle vanhalle suosikille.
Onko sinulla jotain menneiden vuosien suosikkia, jonka mieluiten jättäisit muistojen kultaamaan holviin?
Se minun on kyllä vanhan sarjan hyväksi sanottava, että sen tunnusmusiikki on paljon parempi kuin tämän uuden. Eikä uuden KITTin ääni Val Kilmer vedä vertoja vanhan KITTin äänelle William Danielsille.
Näin tämän Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yllätysnäytöksessä perjantaina 24.9.2010. Koska elokuvan varsinainen Suomen ensi-ilta on vasta 3.12.2010, laitan hienotunteisesti lopun arvostelun hypyn taakse.
Edith Piaf oli yksi viime vuosituhannen suurimmista tähdistä, uskomattoman lauluäänen omaava nainen, jonka rankka elämä kuitenkin vei aivan liian aikaisin. Hänen elämänsä on filmattu lukuisia kertoja, joista Pariisin varpunen (alkup. La Môme, julkaistiin englanninkielisessä maailmassa nimellä La Vie en Rose) on tuorein.
Piafin elämänkerran puoliorvosta köyhälistötytöstä juhlituksi taiteilijaksi on tarinana tunnettu, tärkeintä on miten se kerrotaan. Valitettavasti Pariisin varpunen ei onnistu tässä kovinkaan hyvin. Elokuva on pirstaleinen, paikoin ärsyttävänkin ylidramaattinen ja sekava kooste Piafin muuten niin kiehtovasta elämästä. Sen ainoa varsinaisesti kantava voima on Marion Cotillardin loistava roolisuoritus, joka toi hänelle aivan ansaitusti Oscarin. Sekä tietysti Piafin laulu, joka on väristyttävää ja vavahduttavaa, ja jonka voima kantaa vuosikymmenestä toiseen. Hattua täytyy siis myös nostaa Edith Piafin roolin lauluosuudet hoitaneelle Jil Aigrot:lle.
Valitettavasti muu elokuva jätti minut vähän kylmäksi, mikä on todella harmi. Odotin näet pitäväni tästä elokuvasta paljon, mutta toisin kävi.
Voiko elokuva olla samaan aikaan ahdistava ja masentava, mutta silti todella hyvä ja mieleenpainuva? Winter's Bone osoittaa että kyllä voi.
Elokuva sijoittuu Yhdysvaltoihin, Ozark-alueen Missourin puoleiselle alueelle, joka on kaikkea muuta kuin se hyvinvoiva unelma-Amerikka, jota muulle maailmalle halutaan näyttää. Elämä vuoriston ylätasangolla on kylmää ja rankkaa, ja töitä on suunnilleen ainoastan sheriffillä ja koulun opettajilla. Siinä missä ennen alueen asukkaat hankkivat lisätienestejä polttamalla salaviinaa, nykyään niitä saadaan valmistamalla metamfetamiinia.
Ree Dolly (loistava Jennifer Lawrence) on 17-vuotias nuori nainen joka joutunut kasvamaan aikuiseksi todella nopeasti. Isä on narahtanut huumeiden valmistamisesta ja on teillä tiettymättömillä. Äidin mielenterveys on lopullisesti järkkynyt ja hän on läsnä vain katatonisena haamuna. Ree on joutunut ottamaan vastuun kodista, taloudesta ja kahdesta nuoremmasta sisaruksestaan, jotka ovat liian pieniä pärjätäkseen yksin. Eräänä päivänä sheriffi saapuu ilmoittamaan Reelle, että isän ehdonalaisoikeudenkäynti lähestyy ja mikäli faijaa ei tuona päivänä oikeudessa näy, niin takuumaksun vakuutena annetut talo ja pieni metsäomaisuus takavarikoidaan ja Reen perhe joutuu pihalle. Tätä Ree ei voi sallia ja hän ryhtyy sinnikkäästi etsimään isäänsä. Paha vaan, että isän katoamisesta jotain tietävät sukulaiset ovat aikamoisia roistoja kaikki. He eivät pidä nuuskijoista ja varsinkaan sisukkaista, määrätietoisista tyttölapsista jotka eivät ymmärrä antaa asioiden olla....
Winter's Bone on kuvaus nuoresta ihmisestä, joka yrittää vain pärjätä olosuhteista huolimatta. Elämä on jakanut Reelle todella surkeat kortit, mutta hän ei anna periksi. Hän ei antaudu huumeiden vietäväksi, ei luovuta pikkusisaruksiaan muiden hoitoon, eikä anna muiden pompotella itseään. Jennifer Lawrence tekee todella hyvää työtä Reen roolissa, myös tarina kantaa ja kaikki muukin toimii. Toisessa pääosassa on luonto, joka on kaunis mutta karu ja anteeksiantamaton. Tämän elokuvan nähtyään voi kyllä itse olla aivan hiljaa omista mitättömistä ongelmistaan.
Tekstit
