Lepää rauhassa, Leslie Nielsen

Vakavissakin rooleissa loistanut komedianäyttelijä Leslie Nielsen on kuollut 84-vuotiaana. Vaikka Nielsenin uran suurimmat kaupalliset menestykset olivat Hei me lennetään! ja Mies ja alaston ase -elokuvien kaltaisia komediahelmiä, mies teki myös vakavia elokuvarooleja. Hänet muistetaan myös elokuvasta Kielletty planeetta sekä kaikkien katastrofielokuvien äidistä The Poseidon Adventure -elokuvasta.

Jäämme kaipaamaan.

Pikkujoulut à la Bloggarit

Viikko sitten lauantaina tuli oltua ulkona pitkästä aikaa todella pitkään ulkona. Ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että minulla oli niin kivaa. Alati kasvava maha ei estänyt menoa, päinvastoin. Juhlapaikkana oli Porvoonkadun Baari Helsingin Alppilassa, joka oli paikkana mitä mainioin. Meille oli varattu osa baarista ja olikin hauska katsoa ikkunan ohi kävelevien ilmeitä, kun he ihmettelivät että mistä noin paljon kauniita naisia on yhtäkkiä tupsahtanut. :-)

Kuva: Bubble

Päiväni olisi tietenkin voinut alkaa paremmin. Ensin nukuin myöhempään kuin mitä olin ajatellut ja tästä syystä minulle tuli valtava kiire. Hakiessani juustoja illaksi Stockan Herkusta tajusin, miksei raskaana kannata lähestyä juustotiskiä. Oli näin lähellä, ettei se homejuustojen hienostunut haju saanut aamiaistani lentämään kaaressa ylös. Sitten alkoi muffinien paisto, johon liittyi erinäinen määrä murjotusta ja kiroilua. Minusta kun ne olivat aivan törkeän rumia. Mutta lopputulos teki kyllä kauppansa ja kaikki niistä tykkäsivät. Voikuorrutus ja hämärä valaistus ovat kaiken A ja O.

Kuva: Nooruska

Omat kuvat jäivät illan osalta hieman vajavaisiksi, sillä kuvaajan taitoni eivät olekaan niin kehittyneet kuin mitä luulin. Ja kamera tarvitsee ulkoisen salaman.

Illan tarkoituksena oli tietenkin tutustua mahdollisimman moneen bloggariin, mutta valitettavasti masuni ja pienimuotoinen tilanahtaus ei sallinut minun jutella kovinkaan monen uuden naaman kanssa. Mikaela ja Elokuvablogin Paivi ovat entuudestaan tuttuja, Bubblen, Nooruskan ja Heidin tapasin järjestelyjen tiimellyksessä. Itse illan aikana ehdin kuitenkin tutustua uusiinkin naamoihin, oli kiva jutella Chatrinin, Riehun, Cinefiliaa-blogin Jutan, Tiinasen, Ravenwavesin ja Marjan kanssa. No mutta, meillä oli niin kivaa että seuraavat juhlat järjestetään varmasti ja silloin on toivottavasti enemmän aikaa ja tilaisuuksia jutella useamman ihmisen kanssa.

Riehu ja Chatrin, ilman salamaa tärisevin käsin :-)

Järjestelyihin käytettiin paljon aikaa ja vaivaa, mutta se oli sen arvoista! Gmail venyi ja paukkui ja muutaman kerran meinasi mennä hermo kun kaikki ei koko ajan sujunut ihan nappiin. Mutta lopulta kiitos seisoi. Jonkun huolettomasti heittämä "Hankitaanko sponsoreita?" johti lopulta siihen, että meillä oli Baarissa pusseittain tavaraa. Tunnelma oli kuin jouluna! Saimme kiittää Eero Kilpiäistä siitä, että meillä oli varaa tilata koko joukolle mainiot Subwayn patonkitarjottimet jotka upposivat kuin häkä. Fazerilta tuli karkkia ja suklaata, Disneyltä leffoja ja elokuvien oheistavaraa, Keunelta kaikenlaisia kivoja kauneudenhoitotuotteita, Sandrew Metronomelta lisää kivaa leffakamaa, Pauligilta mainioita kahvituotteita, Koruharakalta aivan ihania ja kauniita koruja, ja Finnkinokin päätti lahjoittaa perästi 4 kpl leffasoundtrackeja.

Kyllä bloggaajan kelpaa!

Suomalainen, ruotsalainen, norjalainen, tanskalainen, islantilainen... ja kaverit

Pohjoismainen yhteistyö on parasta. Vaikka naapurit ovatkin ärsyttäviä, outoja, ylimielisiä ja hassuja, niin ovat ne silti aika rakkaita. Ja mitä sitten, vaikka suhteet olisivatkin välillä vähän outoja ja käsittämättömiä ulkopuolisille?

Tanskalaisen piirtäjän luoma humon comics tiivistää tämän meidän pohjoismaisen yhteiselomme ihanuuden vallan hulvattomalla tavalla. Ei sovi niille, joille itseironia on vaikea tai jopa tuntematon laji.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1

Kohta se loppuu. Harry Potter -kirjasarja on jo ehtinyt päätökseensä, ja ensi kesänä on vuorossa elokuvasarjan viimeinen osa.

Seitsemänteen osaan mennessä alun lapsenmielinen maailma on muisto vain. Velhomaailma on täydessä sotatilassa kun paha Lordi Voldemort on koonnut joukkonsa uudestaan ja Harryn tehtävänä on pysäyttää hänet lopullisesti.

Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 on mielestäni elokuvasarjan parhaimmistoa. Tarina menee sujuvasti eteenpäin ja näyttelijäntyökin on parempaa. Elokuvan ykkösosaa toki vaivaa sama ongelma kuin kirjan alkuosaakin, eli se metsässä haahuilu on tässäkin hieman puuduttavaa. Mutta muuten viihdyin, nauroin ja liikutuin tämän elokuvan parissa ja odotan ensi kesää innolla!

Conan, barbaari ja noita

Sain lauantaina paljon suosiota osakseni esittämällä oman versioni loistavan Conan, barbaari -elokuvan legendaarisesta rakastelukohtauksesta. Siis siitä, jossa seksikäs noitanainen viettelee Conanin ja yrittää sitten tappaa tämän kesken aktin. Siitä, josta minun pitäisi feministinä olla varmaan kovinkin tuohtunut, mutta jolle nauran joka kerta vatsa kippurassa.

En saa videota upotettua tähän, mutta sen voi katsoa You Toubesta »

Ei, kyllä tämä leffa pitää katsoa taas pian uudestaan. Jos ei muuten, niin edesmenneen Dino de Laurentiiksen kunniaksi.

Buffy, vampyyrintappaja ilman Joss Whedonia?

Yksi maailman parhaista televisiosarjoista, Buffy vampyyrintappaja, saattaa päätyä valkokankaalle... ilman Joss Whedonia. Todennäköisesti myöskään kukaan sarjan alkuperäisnäyttelijöistä ei tule olemaan mukana tässä uusintaversiossa.

En oikein tiedä, miten suhtautua tähän uutiseen. Vanhana kivikovana Buffy-fanina olen skeptinen ja epäileväinen, mutta jokin pieni ääni minussa käskee kuitenkin antamaan tälle mahdollisuuden.

Mitä mieltä te muut olette? Voiko tästä tulla mitään hyvää, vai onko yritys tuhoon tuomittu?

EDIT: Joss Whedonin reaktio uutiseen »

Ihana maanantai

Miten siinä aina käy niin, että vuoden loppua kohden viikonloput täyttyvät huimaa vauhtia? Viime viikonloppu meni melko mukavissa merkeissä. Perjantaina kävimme Karhumiehen kanssa katsastamassa uusimman Harry Potterin, josta seuraa pian juttua.

Lauantaina oli puolestaan vuorossa bloggareiden pikkujoulut, joissa oli varsin mahtavaa! Muffinien parissa vietetty kiukutteluiltapäivä haihtui taivaan tuuliin kun päästiin Porvoonkadun Baariin tapaamaan ihania ja kauniita leffa-, TV- ja lifestylebloggareita. Seuran mukavuudesta oli osoituksena se, että raskaana olevakin nainen jaksoi hillua melkein kahteen! Tarkempaa reportaasia seuraa myöhemmin, kuvien laadusta en kyllä mene takuuseen....

Sunnuntai menikin sitten kauppareissun ja kotona hengailun merkeissä. Ja sain minä onneksi nukuttua viime yönä ison osan univeloista pois.

Lisää tällaisia kivoja viikonloppuja!

Kuva: Vladstudio

Muistatko Heartmix-sarjan?

Heartmix, tuo suomalainen yritys Tosi-TV:n puolella, joka herätti lähinnä hämmentyneitä häpeän tunteita ja huvittuneisuutta.

YLE on nyt päättänyt uusia sarjan »

Television jumalat meitä suojelkoot.

Kirsikkatunnustus

Elokuvablogin Päivi heitti minua jo aika päivää sitten Kirsikkatunnustuksella, jonka olin tietenkin autuaasti unohtanut. Mutta nyt muistin sen, ja mikä piristäisi marraskuista päivää paremmin kuin aurinkoiset kirsikat ja muffinit?

Mukana tuli ohjeita, jotka menevät näin:

1) Jaa tunnustus eteenpäin viidelle inspiroivalle bloggaajalle
2) Kerro 3 asiaa, joita rakastat
3) Näytä rakastamasi kuva ja kerro siitä.

Olen aina ollut huono jakamaan tunnustuksia eteenpäin, sillä omat suosikkiblogini tuppaavat olemaan muidenkin suosikkeja. Mutta katsotaan:

1. Elina on juuri aloittanut ihanan Hopeapeili-blogin, jossa tämä tyylikäs upea nainen kirjoittaa vaatteista ja vintage-tyylistä erittäin hienosti ja inspiroivasti. Aina uuden postauksen ilmestyessä käyn siellä huokailemassa ja miettimässä, miksen minä ole opetellut navigoimaan kirpputorien ja second hand -kauppojen ihmeellisessä maailmassa. 
2. Mariannen makumaailma saa veden kielelle. Ai että kasvis- ja vegaaniruokako tylsää ja mautonta? Pötypuhetta. 
3. Beyond contemporaryn Bea kirjoittaa vaatteista, tyylistä ja elämästä aikuisesta näkökulmasta. Blogin lukeminen on aina nautinto, ihan visuaalisestikin.
4. Olen juuri vasta tutustunut Jutan Cinefiliaa-blogiin ja olen ihastunut. 
5. Ravenwavesin pitämä Silent all these years saa tunnustuksen ihan jo senkin takia, että sen nimi saa aina ihanan Tori Amosin kappaleen soimaan päässäni hetkeksi aikaa. Sekä tietysti siksi, että se on kaunis ja sisällöltään miellyttävä blogi.

Kolme asiaa, jota rakastan:

1. Karhumiestä. Paras ystäväni, rakastettuni, elämäni mies. Ei siinä ole kenelläkään muulla mitään jakoa.
2. Populaarikulttuuria. Jako populaari- ja korkeakulttuuriin on minusta kuitenkin hyvin keinotekoinen enkä ymmärrä, miksi tällaista jakoa tulisi pitää yllä.
3. Kirkkaan aurinkoisia syyspäiviä, jolloin ulkona on jo kirpeän kylmä mutta ei kuitenkaan liian kylmä.

Rakastamani kuva

Tähän viime kesänä otettuun kuvaan tiivistyy monikin rakastamani asia. Perhe, uiminen ja luonnonvedet. Isosiskoni pojat antavat uimahyppynäytteitä. Vapise, Joona Puhakka!

The Social Network

Facebook on nykyään kaikkialla. Aluksi se oli vain pienen opiskelijapiirin hupia, sitten se lähti leviämään kulovalkean tavoin kunnes nyt sillä on yli 500 miljoonaa uniikkia kävijää ympäri maailman. Nykyään voikin melkein sanoa, että jos et ole Facebookissa, et ole olemassa. Mutta kuten kaikkien menestystarinoiden kohdalla, ei myöskään Facebookin synty ole ollut kivuton.

The Social Network kertoo Facebookin synnystä sen alkuperäisen perustajan Mark Zuckerbergin (Jesse Eisenberg) näkökulmasta. Tuolloin Harvardin yliopistossa opiskellut Zuckerberg perusti naamakirjan edeltäjän sekä lapsellisena kostona entiselle tyttöystävälleen että päästäkseen Harvardin haluttujen sisäpiiriklubien jäsenten tietoisuuteen ja tätä kautta itse sisäpiireihin. Muuta Zuckerberg ei suinkaan saa keksintöään maailmalle yksin. Matkalla Cambridgesta Piilaaksoon Zuckerberg onnistuu suututtamaan muutamankin tahon, muun muassa entisen parhaan ystävänsä. Elokuvaa kerrotaankin osittain Zuckerbergia vastaan käytyjen oikeuskanteiden kautta.

The Social Network on mielenkiintoinen nykyaikainen menestystarina aiheesta, josta isolla osalla ihmisistä on henkilökohtaista kokemusta. Minullakin on parhaillaan Facebook auki ja olen ollut siellä aktiivinen noin vuodesta 2007 lähtien. Mutta muuten itse elokuva ei ollut minusta mitenkään poikkeuksellinen. En rehellisesti sanottuna ymmärrä, miksi se on saanut kriitikot ja yleisön niin sekaisin. Katsoin sen kyllä kiinnostuneena, mutta ei se tehnyt minuun mitään erityistä vaikutusta.

Sen sijaan jäin miettimään tässä elokuvassa sitä, miten epätoivoisesti jotkut hakevat suosiota. Zuckerbergillekaan ei riittänyt elokuvan mukaan se, että hän on huippuopiskelija yhdessä maailman arvostetuimmista ja vaativimmista yliopistoista. Hän halusi epätoivoisesti päästä sisään Harvardin sisäpiirin klubeihin, hän halusi olla sisäpiiriläinen sisäpiirissä. Suoraan sanottuna minulle nämä sisäpiirit eivät ole koskaan näyttäytyneet missään kovin hyvässä valossa. Olen paljon mielummin itsenäinen ulkopuolinen kuin pienen porukan ohjailtavissa oleva niin sanottu sisäpiiriläinen.

Scott Pilgrim vastaan maailma

Scott Pilgrim (Michael Cera) on parikymppinen tyhjäntoimittaja Kanadan Torontosta, joka deittailee teini-ikäistä Knivesia (Ellen Wong) lähinnä lääkitäkseen entisen tyttöystävänsä Envy Adamsin (Brie Larson) julmasti murtamaa sydäntään. Eräänä päivänä hän kuitenkin kohtaa Ramona Flowersin (Mary Elizabeth Winstead), joka pistää pojan pään pyörälle. Mutta eipä Ramonan sydämen voittaminen olekaan niin helppo juttu. Ensin Scottin on voitettava Ramonan seitsemän ilkeää eksää. Yhtäkkiä Scott ei olekaan enää vain Wallacen (Kieran Culkin) kämppis ja Sex Bob-omb -bändin kitaristi, vaan videopelin sankari. Kuten kaikissa kunnon taistelupeleissä, lopussa koittaa kunnon boss battle isoa pahista vastaan. Vasta sen jälkeen prinsessa on vapaa.

Scott Pilgrim vastaan maailma on visuaalisesti hauska ja muutenkin mukavan nokkela elokuva, joka kuitenkin jossain vaiheessa kompastumaan omaan nokkeluuteensa ja näppäryyteensä. Elokuvan puolessa välissä toinen toistaan kreisimmät eksät rupesivat puuduttamaan, pikkunäppärä sanailu ärsyttämään ja kaikki pienet muka-hauskat videopelivitsit haukotuttamaan.

Leffa viihdytti minua yhden katsomiskerran verran, mutta mitään esimerkiksi Kick-Assin kaltaista suosikkia siitä ei tule.

Elokuvatuottaja Dino De Laurentiis on kuollut

Elokuvatuottaja Dino De Laurentiis, tuo mies La Stradan, Barbarellan, Serpicon, Conan Barbaarin ja Flash Gordonin takana, on kuollut.

Miehen ura oli monipuolinen ja merkittävä, en tiennytkään kuinka monen elokuvan takana hän oli. Hänen vaikutuksensa elokuvamaailmaan on kiistätön.

Mitä feminismi oikeasti on

Sehän on jokaiselle itsensä feministiksi mieltävälle tuttu tilanne. Sanot ääneen olevasi feministi, niin heti kohta alkavat syytökset miesvihamielisestä kastraatiomentaliteetista sinkoilla sinne tänne kuin kaatumatautiset kirput. Sen olen itsekin saanut sekä tässä blogissani että oikeassa elämässä kokea, ja välillä tällaisia asenteita vastaan taisteleminen tuntuu samalta kuin yrittäisi neuloa märästä makaronista villapaitaa.

Niinpä annan itseäni viisaamman henkilön selittää asian puolestani »

Hyvää perjantaita kaikille ja rakkautta teille!

Why don't you write in English?

Luin töissä lounastauolla tapojen vastaisesti uusinta Gloria-lehteä, jossa Sofi Oksanen esitteli elämänsä aakkoset. Hän puhui siinä myös englannin ja suomen kielestä ja taannoin Puhdistuksen englanninkielisen laitoksen julkaisun yhteydessä kuulemastaan ihmettelystä siitä, miksi hän kirjoittaa suomeksi eikä englanniksi.

Minun piti kommentoida tätä asiaa jo tuolloin elokuussa, mutta silloin se jäi. Asia oli kuitenkin jäänyt mieleeni pyörimään ihan siitä syystä että se liippaa läheltä omia kokemuksiani.

Eräs ikimuistoisempia kommentteja aiheesta tuli, kun 14-vuotiaana olin Bonnissa, Saksassa, matkalla koulusta kotiin isosiskoni kanssa. Kävimme paikallista amerikkalaista armeijan koulua, joka nyt ei yleisesti ottaen ollut mikään sivistyksen kehto. Juttelin siskoni kanssa niitä näitä kun amerikkalainen luokkatoverini katsoi meitä hämmentynyt ilme naamallaan ja kysyi: "Puhutteko suomea keskenänne jotta te ette unohtaisi sitä?"
Menimme siskon kanssa aivan sanattomiksi. Muistan jo tuolloin ajatelleeni, etten varmaan ollut koskaan kuullut typerämpää kysymystä. Vastasimme, että puhumme keskenämme suomea koska olemme suomalaisia ja suomi on äidinkielemme. Miksi puhuisimme jotain muuta kieltä?

Ulkomaanvuosien karttuessa sain pian huomata, että tällainen älyttömän itsekeskeinen ajattelutapa on hyvin yleinen etenkin suurten ja itseään tärkeinä pitävien kieliryhmien edustajien keskuudessa. Näkyvintä se on englanninkielisessä maailmassa. Eräs amerikkalainen tuttavani esimerkiksi kysyi minulta joitain vuosia sitten aivan vakavissaan, puhuuko isosiskoni lapsilleen englantia. Menin jälleen aivan hämilleni, en aluksi oikein edes ymmärtänyt kysymystä. Vastasin lopulta vain lyhyesti että ei, hän puhuu lapsilleen tietenkin suomea, miksi hän puhuisi heille englantia?

Mutta kyllä muuallakin osataan. Omanlaistaan legendaa edusti Pariisissa ranskalaisten kämppisteni kulttuurisovinistikaveri, joka tiedusteli minulta aivan pokkana että tehdäänkö Suomessa ollenkaan suomenkielistä pop-musiikkia ja kirjallisuutta. Sen jätkän sai onneksi parilla napakalla vastauksella nopeasti hiljaiseksi. Tosin aika pian hän taas ilmaantui muiden typerien kysymysten kanssa, tyyppi oli sitkeää sorttia.

Minulle suomen kieli ja ylipäätään suomalainen identiteetti ovat aina olleet tärkeitä ja vaalimisen arvoisia asioita, joiden merkitys on maailmaa kiertäessä vain korostunut. Selkeä kansallinen identiteetti ja äidinkieli ovat tarjonneet minulle sen vakaan pohjan jonka perusteella olen pystynyt myös paremmin ymmärtämään ja oppimaan muita kulttuureja ja kieliä. Hyvä kansallinen itsetunto auttaa käsittelemään edellä mainitun kaltaisia hölmöjä, mielestäni heidän tietämättömät kysymyksensä kertovat enemmän heidän omasta sivistymättömyydestään kuin Suomen ja suomen kielen asemasta maailmalla.

Valitettavasti olen myös kohdannut suomalaisten keskuudessa tällaista suomen kieleen kohdistuvaa halveksuntaa ja häpeää. Aina välillä vastaan tulee itseään kovinkin hienoina pitäviä yksilöitä, jotka elävät siinä käsityksessä että pahinkin tankeroenglanti on aina hienompaa kuin suomi. Meitä on moneen junaan, mutta toiset möllöttvät näköjään vielä asemalla.

Mutta ehkä juuri tällaisten henkilöiden ansiosta minä koen oman rakkaan äidinkieleni entistä arvokkaammaksi itselleni.

The Kids Are All Right

Keski-iän kriisi, vähän väljähtynyt liitto, lapset lentämässä pesästä, talo on maksettu ja elämä on asettunut uomiinsa. Mutta yhtäkkiä elämä tuntuukin tyhjältä. Tässäkö se oli? Mitä nyt?

Tällaisten ongelmien kanssa painivat Nic (Anette Bening) ja Jules (Julianne Moore). Heidän tyttärensä Joni (Mia Wasikowska) on muuttamassa parin kuukauden sisällä pois kotoa opiskelemaan ja muutamaa vuotta nuorempi poikansa Laser (Josh Hutcherson) on hänkin kasvamassa pojasta mieheksi. Lapset ovat päättäneet uteliaisuuttaan ottaa yhteyttä biologiseen isäänsä Pauliin (Mark Ruffalo), jonka spermapankkiin luovuttamasta lastista he molemmat ovat aikoinaan äideilleen syntyneet. Tästä alkaakin soppa sekoittua, kun Paulista tuleekin yhtäkkiä osa perheen elämää, nostaen pinnalle kaikenlaisia tunteita ja ongelmia. Mutta pian käy selväksi, että perheessä on kyse paljon muustakin kuin pelkistä yhteisistä geeneistä.

Elokuvan jälkeen totesin Karhumiehelle, että kyseessä oli pitkästä aikaa mielestäni aidosti kiva elokuva. Ei kiva niin kuin laimea "ihan kiva", vaan oikeasti sympaattinen, lämmin, hauska ja hyvä elokuva jota voi varauksetta suositella kaikille. Tarinan ainekset ovat melko yksinkertaiset, mutta niistä on saatu oikeilla näyttelijävalinnoilla ja hyvällä käsikirjoituksella aikaan jotain erilaista ja hyvää.



Muistathan osallistua Paivin Kaunotar ja Hirviö -arvontaan! »

True Blood, ajatuksia ja mietteitä

Tehtäköön nyt ihan alkuun selväksi, että minä en ole mikään kova vampyyrifani. Olen toki lukenut vampyyrikirjoja ja muutamat vampyyrielokuvat kuuluvat ehdottomiin suosikkeihini. Mutta niissä eivät kiehdo itse vampyyrit, vaan lähinnä yhteiskunnallinen symboliikka ja kauhu. Kauhuhan on aina ollut sydäntäni lähellä oleva lajityyppi.

Jos ihan rehellisiä ollaan, minusta vampyyrit ovat oikeastaan aika ällöttäviä. Ne ovat kuolleita, josta syystä niillä ei ole ruumiinlämpöä ja kuvitelmissani niiden ominaishajukin liikkuu jossain hautausmaan ja homeisen kellarin välimaastossa. Puhumattakaan siitä, että se veren imeminen nyt vaan on tosi oksettavaa puuhaa. Olen minäkin leikannut haavoja sormiini, ollut viisaudenhampaanpoistossa ja näin ollen pakostakin maistanut omaa vertani. Se on pahaa.

Mutta siitä huolimatta olen onnistunut hankkimaan Supernaturalin rinnalle toisen melkein yhtä vakavan koukutussarjan, eli True Bloodin. Sarja on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten varsin keskinkertaisesta, mutta silti äärettömän viihdyttävästä, hömppäkirjasarjasta saadaan tehtyä laadukas ja moniulotteinen televisiosarja. Ja miten minä voin koukuttautua sarjaan, jonka kaksi keskushenkilöä ovat minusta oikeastaan aika tylsiä.

True Blood on paljon muuta kuin vampyyrisarja. Minä tunnen vetoa siihen ensisijaisesti sen ihmissuhdekuvausten takia. Sarjassa esitetään rakkaussuhteita, ystävyyssuhteita, perhesuhteita ja sukulaisuussuhteita monipuolisesti ja seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Toki sen muutkin juonenkäänteet ovat jännittäviä ja etenkin sarjan kolmannen tuotantokauden aikana (jonka katsoin juuri melkein putkeen) istuin useasti silmät lautasina television ääressä, melkein hengittämättä ja jännityksestä piukkana. Mutta mieleenpainuvinta oli seurata, miten eri kovia kokeneet hahmot löysivät rakkautta, lohtua ja tukea kanssaihmisistään ja miten itsekeskeisimmätkin ja pinnalta niin kovat ihmiset pehmenivät ja heltyivät oikean henkilön seurassa.

Neljättä kautta odotellessa, onko jo ensi kesä?

Pinnallisena loppukaneettina sanottakoon, että melkein kaikkien muiden sarjaa seuraavien heteronaistuttavieni keskuudessa valtaisia aaltoja nostattanut ja kaikenlaisia "seksikkäin hahmo" -palkintoja voittanut vampyyri Eric Northman jättää minut täysin kylmäksi. Alexander Skarsgård on hyvä näyttelijä ja pidän kyllä Ericistä hahmona erittäin paljon, mutta seksuaalisesti tämä verenimijä sytyttää minua yhtä paljon kuin keittiöni jääkaappi.

Sen sijaan sekä sarjassa että fanien keskuudessa rikollisen ylenkatsottu baarinpitäjä Sam Merlotte on minusta jotain aivan vastustamattoman ihanaa. Syykin siihen on selvä; hän muistuttaa sarjan hahmoista eniten Karhumiestä. Nyt ei siis oteta huomioon Samin kamalaa menneisyyttä ja muita juttuja ja keskitytään vain perusluonteeseen ja suureen, kultaiseen sydämeen. Sekä siihen, että Sam nyt vaan on tosi kuuma.

Kaikki muuttuu paremmaksi

Tämän päivän aikaisempaan postaukseen liittyen. Teini-ikä on lähes poikkeuksetta syvältä. Vielä enemmän syvältä se on niille, jotka ovat jotenkin erilaisia kuin muut ympärillä olevat ihmiset. Mutta kaikki muuttuu paremmaksi, oikeasti. Lupaan sen.

Eka kerta.

Olen saanut melko tyypillisen keskiluokkaisen tapakristillisen kasvatuksen, rippikouluineen päivineen. Taisinpa joskus lapsena käydä pyhäkoulussakin, vaikka en suoraan sanottuna noista ajoista mitään muistakaan. Rippikouluikäisestä parikymppiseksi minulla oli jopa jonkinnäköinen uskovaisuusvaihe, se oli sitä aikaa kun elin muutenkin siinä käsityksessä että tiedän kaikki maailman asiat aivan valtavan hyvin. Onneksi ne ajat ovat ohi. Menimme Karhumiehen kanssa kirkossa naimisiinkin, ihan omasta tahdostamme.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä etäisemmäksi kaikenlainen uskonnollinen toiminta on minusta tuntunut. Silloin harvoin, kun käyn kirkossa, mutisen Isä Meidän -rukoukset ja uskontunnustukset muiden mukana, mutta vailla mitään kunnon tunnetta. Jouluaattona vanhempieni  luona minun tehtävänäni on ollut lukea jouluevankeliumi, mutta viime vuosina sekin on mennyt lähinnä rutiinilla ja on tuntunut joka kerta yhä falskimmalta.

Mutta silti olen pysynyt kirkon jäsenenä. Olen miettinyt eroamista hyvin vakavasti, se on ollut yksi suurimmista ja pisimpään jatkuneista itseni kanssa käymistäni keskusteluista. Mutta kuitenkin, jostain syystä, se ei ole tuntunut oikealta vaihtoehdolta. Ateistihan minä en ole, eikä minusta koskaan sellaista saakaan. Uskonkysymys tämä ei siis ole, vaan uskonnollinen ja poliittinen.

Ajankohtaisen kakkosen homoillan aiheuttama kirkosta eroamisaalto osui siis omalla kohdallani oivalliseen saumaan. Jouduin oikeasti miettimään, että haluanko erota kirkosta ja jättää sen vanhoillisten idioottien käsiin, vai pysynkö jäsenenä ja pyrin vaikuttamaan omilla toimillani siihen, että kristilliset lähimmäisekkautta ja armoa korostavat arvot saavat enemmän jalansijaa.

Päätös oli loppujen lopuksi helppo tehdä.

Fundamentalististen ateistien eroakirkosta.fi -palvelu ei saa minusta yhtä tilastoa lisää. Pysyn kirkon jäsenenä ja äänestän kirkollisvaaleissa ihmistä, jolle lähimmäisenrakkaus ja armo ovat tärkeämpiä asioita kuin jotkut pölyttyneet ja luutuneet asetukset.

Kristitty ei tuomitse rakkautta: homokielteisyys ei kuulu kirkkooni -ryhmän Facebook-sivu »