Hyvää joulua!

Hyvää joulua kaikille! Minä vietän jouluaaton täällä PK-seudulla, mutta ylihuomenna matka viekin jo kohti Porin kaupunkia.

Alla Simon's Cat esittää tilanteen, joka on varmaan hyvinkin tuttu monelle kissanomistajalle »

Conan, barbaari ja Ben-Hur Bio Bristolissa

Kävin viime viikonloppuna katsomassa kaksi kunnon spektaakkelia ovensa sulkevassa elokuvateatteri Bristolissa. Toinen on vuosien takainen kestosuosikkini Conan, barbaari ja toinen klassikko Ben-Hur, jonka näin nyt sunnuntaina ensimmäistä kertaa.

Conan, barbaari pääsi oikeuksiinsa valkokankaalla. Siinä on näyttävää kuvausta, hieno musiikki, mahtavia taistelukohtauksia ja suuren luokan eeppistä meininkiä. Onhan se toki pitkä, dialogiltaan kömpelö, näyttelijäntyö on vähän niin ja näin eikä se ole mikään varsinainen laatuelokuva. Kyllä se kuitenkin kuuluu oman lajinsa kiistattomaan parhaimmistoon.

Ben-Hur puolestaan oli aikoinaan elokuvateatteri Bristolin avajaiselokuva, joten oli tietenkin sopivaa että se oli myös viimeinen elokuva, joka kyseisessä teatterissa näytettiin. Kyseessä on tietenkin kunnon 1950-lukulainen suuren rahans Raamattuspektaakkeli isolla R-kirjaimella ja alleviivattuna. Charlton Heston, Jeesus, Juudea, suuria tunteita, vaikeuksista voittoon, kaikki löytyy. Ja omasta mielestäni vähän turhankin puuduttavasti ja pitkäveteisesti. Nykynäkökulmasta katsottuna elokuva on vähän turhankin pompöösi ja teatraalinen, ja Charlton Hestonin saama Oscar-pysti pääroolista tuntuu hieman käsittämättömältä ratkaisulta. Etenkin kun samaisesta pystistä kilpaili tuolloin myös Jack Lemmon elokuvassa Piukat paikat.

Mutta, komealtahan elokuva näyttää ja kuuluisa valjakkoajelukohtaus on yhä erittäin vaikuttava. Sekä historiallisesti melko tarkka, meno oli tuolloin erittäin raakaa eikä ruumiiltakaan vältytty. Kyllä tämän jaksoi katsoa alusta loppuun melkein neljä tuntia, mutta miksikään omaksi kestosuosikiksi se ei noussut, ei edes raamattuspektaakkelien kategoriassa.

Lepää rauhassa, Blake Edwards

Legendarinen elokuvaohjaaja Blake Edwards on kuollut »

Edwardsin ura oli pitkä ja kattava, sekä hyvin monipuolinen. Hän aloitti uransa näyttelijänä, mutta siirtyi sitten tuottajaksi ja ohjaajaksi televisioon ja elokuviin. Edwardsin meriitteihin kuuluvat muun muassa dekkarigenreä uudistanut televisiosarja Peter Gunn, joka esitettiin meilläkin taannoin uusintana FST-kanavalla, Aamiainen Tiffanylla, Vaaleanpunainen Pantteri, Victor/Victoria ja 10 - nainen kuin unelma.

Omaa tietään kulkevana ja ronskia huumoria rakastavana taiteilijasieluna tunnettu Edwards oli naimisissa hieman puhtoisemman ja hillitymmän julkisuuskuvan omaavan Julie Andrewsin kanssa 50 vuotta, ilmeisen onnellisesti. Edwards muistetaan myös yhteistyöstään elokuvasäveltäjä Henry Mancinin kanssa, joka loi Edwardsin elokuviin monta ehkä maailman tunnetuinta ja rakastetuinta sävellystä.

Tässä niistä yksi »



Ja tässä yksi minun mielestäni hauskimmista elokuvakohtauksista ikinä, elokuvasta Vaaleanpunainen Pantteri »

Helsingissä elokuvateatteri Bristol sulkee ovensa

Perinteikäs helsinkiläinen elokuvateatteri Bristol sulkee ovensa tämän viikonlopun jälkeen »

Bristol oli pitkään Helsingissä SE elokuvateatteri, jonne piti päästä katsomaan kaikki isot spektaakkelielokuvat. Parven eturivin keskipaikat olivat ne, joihin piti päästä jos halusi kunnon elämyksen. Tuohon elokuvateatteriin liittyy monta hyvää muistoa. Bristol oli se teatteri Helsingissä, joka näytti Disney-elokuvien alkuperäisversiot myöhäisillan näytöksissä. Pitkään luulin, että alkuperäisversioita nähtiin myös muualla Suomessa, mutta näinhän ei ilmeisesti ollut. Olen ollut siellä yönäytöksessä katsomassa kammottavaa Independece Day:ta, olen nolostuttanut kaverini kehtaamalla nauraa ääneen Spice World -elokuvan aikana, olen pyöritellyt silmiäni kun äitini itkeä vollotti Pretty Woman -elokuvan loppukohtauksessa, olen jonottanut sen lipputiskillä lippuja ensimmäiseen X-files -elokuvaan ihan täpinöissäni ja olen ollut Bristolin pikkusalissa (muistaako joku vielä sen?) katsomassa nuorta Penélope Cruzia elokuvassa Belle Epoque ja ihmetellyt, mistä hitosta senkin elokuvan Oscar oikein tuli.

Mutta nyt tämä kaikki on ohi, kun isot multipleksit jyräävät kaiken alleen ja tyhmät ihmiset eivät osaa mennä muualle elokuviin. Sääli. Minä ja Karhumies käymme heittämässä Bristolille hyvästit tänään ja sunnuntaina.

Tänä iltana on luvassa herkkua, kun näen viimein valkokankaalta miten Conan Cimmerialainen kärtsää villin noidan seksin jälkeen. Eli Conan, barbaari luvassa tänään klo 20.

Sunnuntaina puolestaan historian siivet havisevat kun valkokankaalle läjähtää Ben-Hur. Sitä en olekaan aikaisemmin nähnyt, luvassa on varmaan hieno elämys.

Hyvästi siis, Bristol. Minulle sinä tulet aina olemaan hieno elokuvateatteri. Et tupakkamerkki.

Rachel getting married

Kym (Anne Hathaway) pääsee vieroitushoidosta juuri sopivasti osallistuakseen siskonsa Rachelin (Rosemarie DeWitt) häihin. Mutta kuten arvata saattaa, kaikki ei olekaan niin helppoa. Tällä perheellä on kaikenlaisia keskinäisiä ongelmia, johtuen Kymin huumeidenkäytöstä ja menneisyydessä tapahtuneesta tragediasta. Näitä ongelmia sitten selvitellään läpi Rachelin häiden valmistelujen ja itse häidenkin.

Olin kuullut tästä elokuvasta paljon hyvää, kehuja sen ihmiskuvauksesta, kehuja Anne Hathawayn näyttelijäsuorituksesta, ylistävää puhetta sen tavasta käsitellä ihmissuhteita. Olin myös kuullut elokuvasta huonoa, siitä miten tylsä ja päämäärätön se on.

Tällä kertaa kallistun negatiivisten mielipiteiden puoleen. Tämä elokuva oli mielestäni todella tylsä ja sen henkilöhahmot lähinnä raivostuttavia ja ärsyttäviä itsekeskeisiä tolloja joiden ongelmat olivat rasittavia ja omahyväisiä. Anne Hathaway oli OK, joskaan ei mitenkään erityisen loistava, mutta muut hahmot lähinnä vaan olivat. Suurin osa kohtauksista tuntui jatkuvan ikuisuuksia ja jatkuva rämpyttävä musiikki taustalla raastoi hermoja todella pahasti. En ymmärrä tämän elokuvan saamia kehuja ollenkaan, mutta nyt voin sentään sanoa siitä oman rehellisen mielipiteeni.

Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (1990)

Kaikki tietävät varmaan sen kamalan pettymyksen tunteen joka seuraa, kun lapsuuden suosikkielokuva osoittautuu myöhemmin katsottuna aivan surkeaksi? Se on kamala tunne, joka saa katumaan päätöstä pilata ennen niin hyvä elokuva uusintakatselulla.

Mutta sitä suurempi on ilo, kun tällainen suosikki osoittautuu aikuisenakin katsottuna erittäin viihdyttäväksi. Näin kävi tässä vähän aikaa sitten Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat -elokuvan kanssa. Kun olin 13-vuotias, tämä leffa oli minusta maailman paras. Olin pihkassa Rafaeliin, minulla oli kilpparijulisteita seinällä ja fanitin hommaa täysillä.

Elokuva perustuu samannimiseen sarjakuvaan, joka itsessään on eräänlainen synkkä parodia supersankarisarjakuvista. New Yorkin kaupunkia riivaa kamala rikosaalto, ja sitä vastaan taistelee salaperäinen ryhmä ninjoja. Vaan ei mitä tahansa ninjoja, sillä nämä pojat ovat noin teini-ikäisiä mutanttikilpikonnia. Heidän kouluttajansa ja isähahmonsa on Splinter (suom. Tikku), mutanttirotta. Apunaan heillä on uutistoimittaja April O'Neil (sarjakuvissa April on ammatiltaan laboratorioassistentti) sekä toinen vapaa-ajan oikeustaistelija Casey Jones. Heidän päävastustajansa on ilkeä Shredder jonka johtama Foot-klaani (suom. Jalka-klaani) levittää kauhua ympäri kaupunkia. Mutta onneksi kilpparit ovat paikalla pelastamassa päivän.

Vuonna 1990 valmistunut elokuva on mielestäni yksi onnistuneimmista sarjakuvafilmatisoinneista. Se yhdistää alkuperäisen sarjakuvan synkkyyden sekä samojen hahmojen pohjalle rakennetun lasten piirrossarjan melko saumattomasti, tuoden joukkoon sekä tummia sävyjä että huumoria. Vuonna 2007 valmistunut CGI-uusintaversio ei valitettavasti päässyt edeltäjänsä tasolle (juttu elokuvasta täällä), enkä edes halua mainita vuoden 1990 elokuvan jatko-osia.

Ja leffan tunnusbiisi on yhä todella kova!

Millennium-trilogia televisiossa

Sunnuntaina 5.12. alkaa MTV3-kanavalla Stieg Larssonin Millennium-trilogian pohjalta tehdyistä elokuvista leikattu minisarja. Kaikkiin kolmeen elokuvaan on lisätty yhteensä noin 120 minuuttia lisämateriaalia, mikä varmasti syventää ja selkeyttää elokuvia niille, jotka eivät ole kirjoja lukeneet.

Itse luin kirjat ja katsoin elokuvat viime kevään ja alkukesän aikana (juttuni kirjoista täällä » ja elokuvista täällä ») ja pidin molemmista paljon. Kuten yleensäkin, trilogian ensimmäinen osa toimii sekä kirjana että elokuvana kaikista parhaiten, mutta jännitys kantoi kyllä hyvin kahden muunkin osan yli. Mutta koko tarinan kantava voima on ilman muuta kiehtova ja jännittävä Lisbeth Salander, jota Noomi Rapace esittää elokuvissa ilmiömäisesti.

Hänen takiaan pyrin olemaan television ääressä joka sunnuntai tästä lähtien.

Daybreakers

Vuonna 2019 maailmassa on jäljellä enää muutama oikea nisäkäs, sillä kaikki muut ovat muuttuneet vampyyreiksi. Eräänlainen virus on levinnyt ympäriinsä epidemian tavoin ja maailma on muuttunut yöeläjien valtakunnaksi. Mutta ruoka, eli ihmiset ja hätätapauksessa myös eläimet, käy vähiin ja tämä aiheuttaa vampyyriväestölle pahoja ongelmia. Tohtori Edward Dalton (Ethan Hawke) etsii ongelmaan ratkaisua, aluksi tekoveren muodossa. Mutta sitten hän joutuu tekemisiin muutaman yhä elossa olevan ihmisen sekä yhden takaisin ihmiseksi muuttuneen vampyyrin (Willem Dafoe) kanssa ja havaitsee, että vampyyriviruksen nujertamiseen tarvitaankin jotain aivan muuta. Mutta kaikki eivät haluakaan löytää ratkaisua vampyyriväestön ongelmiin.

Tämän elokuvan päätyttyä totesin ihan suoraan Karhumiehelle, että "olipa huono". Sinänsä hyvästä ideasta, toteutettuna vieläpä hyvillä näyttelijöillä, ei oltu saatu aikaiseksi hyvää elokuvaa. Leffa oli parhaimmillaan mukiinmenevä, pahimmillaan rasittavan puuduttava ja suurimman osan ajasta vain todella tylsä. Tarinasta puuttui jotain olennaista, jännitettä ei ollut, eikä minkäännäköistä tunnelatausta. Mitä vampyyrielokuviin tulee, tämä on sieltä unohdettavimmasta päästä.

Muista myös osallistua Paivin Harry Potter -arvontaan ja Mikaelan The Town -arvontaan!