16.1.2011

Et sydäntä voi heiltä ostaa

Koulukiusaaminen, tai kiusaaminen ylipäätään, on taas viime aikoina nostanut päätään julkisuudessa. Jonkin aikaa sitten Iltalehdessä entinen opettaja sanoi, että kiusatut ovat liian tosikoita. Vähän aikaa sitten puolestaan Hesarissa entiset koulukiusaajat kertoivat, miksi he kiusasivat. Muutama päivä sitten eräs kaverini kysyi Facebookissa neuvoa, mitä tehdä kun yläasteaikainen kiusaaja pyytää FB:ssä kaveriksi. Palautetta tuli hänen seinälleen aika paljon, aihe oli selvästi monelle hyvin arka.

Omat kouluaikani eivät olleet mitään ruusuilla tanssimista. En kyllä koskaan joutunut kokemaan mitään todella karmivaa, kuten raakaa fyysistä väkivaltaa tai huolella suunniteltuja mustamaalaamiskampanjoita. Mutta nälviminen ("Vittu sä oot outo, mikset sä voi olla kuten me muut?!?!" Koska nielisin mielummin murskattua lasia kuin olisin kuten sinä, ääliö.), porukan ulkopuolelle jättäminen ("Kun Anzi istuu tähän pöytään, noustaan kaikki yhdessä ylös eikä puhuta sille.") ja sellainen yleinen selkäänpuukotus ja paskanjauhanta olivat minulle kouluaikoina enemmän kuin tuttuja asioita.


Olen käynyt peruskoulun ja lukion yhteensä kolmessa eri maassa, kolmessa eri koulussa, ja voin kertoa että perusmeininki on sama kaikkialla. Ainoastaan oma suhtautumistapani ja sen kautta viihtymiseni koulussa muuttui ajan ja iän myötä erilaiseksi. Ala-asteen, yläasteen ensimmäisen luokan ja lukion kaksi viimeistä luokkaa kävin Suomessa yhtä maamme huippukouluista, jossa koulun jatkuva viesti oppilailleen oli että me olemme muka vähän parempia kuin muut. Osa oppilaista myös uskoi tämän soopan ja käyttäytyi sen mukaisesti. Ala- ja yläasteen luokkamme oli kuppikuntiin jakautunut, klikkiytynyt epämääräinen ryhmittymä, jossa muutama kuningatar ja kuningas pompotteli muita kuin alamaisiaan. Minulla oli tällä luokalla kuitenkin aina kavereita joten ei se elo aina ihan ankeaa ollut. Näiltä ajoilta kuitenkin juontaa syvä vihani kaikenlaisia klikkejä, kuppikuntia, tunkioiden kukkoja ja mehiläiskuningattaria kohtaan.

Yläasteen toisen luokan asuimme vuoden Saksassa, jossa kävin isosiskoni kanssa amerikkalaista koulua. Se oli ehdottomasti tähänastisen elämäni hirvein vuosi, ja eräänlainen vedenjakaja elämässäni. Riittää varmaan kun sanon että koulu oli amerikkalainen armeijan koulu, jossa amerikkalaiset luokkatoverini edustivat vilpittömästi "USA on maailman poliisi" -koulukuntaa. Minulla ei ollut siellä yhtään ystävää, siskoani ja minua haukuttiin ihan armottomasti vain siksi että olimme "pienestä ja mitättömästä" maasta ja saimme osaksemme aivan vilpitöntä hämmästystä ja kummastusta koska puhuimme keskenämme suomea ja kävimme ostoksilla saksalaisissa kaupoissa. Kunnon amerikkalainen armeijan kakara kun kävi ostoksilla vain amerikkalaisten tukikohtien amerikkalaisissa kaupoissa. Vihasin sitä koulua, vihasin niitä ihmisiä ja opin siellä myös vihaamaan Yhdysvaltoja pitkäksi aikaa. Jälkimmäinen viha tosin on laantunut viime vuosina huomattavasti. Mutta yhä tietyissä piireissä ilmenevä sokea USA-ihannointi saa karvani pystyyn ja hampaani kiristymään.

Tämän kammovuoden jälkeen vietin vielä kaksi vuotta kansainvälisessä koulussa Wienissä sekä lukion viimeiset kaksi vuotta taas Suomessa. Mutta vaikka kohtasin tuolloinkin idiotteja ihmisiä ja luokkatovereiden ilkeilyä, ne eivät ole jääneet erityisesti mieltäni kaivertamaan lähinnä siksi, että mikään kohtaamani kiusaaminen ja kanssaihmisten kamaluus ei ole tähän mennessä vetänyt vertoja sille amerikkalaiselle helvetin esikartanolle, jossa jouduin olemaan kokonaisen vuoden vankina. Vieläkin kun joudun tekemisiin ilkeiden kiusaajatyyppien kanssa, minun ei tarvitse kuin ajatella tuota yhtä vuotta ja kaikki tuntuu helpommalta ja paremmalta.

Tässä kohtaa kertomusta minun pitää nyt varmaan kertoa että olen joko tosi kyyninen ja katkera ihmisvihaaja tai vaikeuksista voittoon -tyyppinen vahva selviytyjä. Totuus on kuitenkin hieman moniulotteisempi.


Jos koulukiusatuksi joutuminen opetti minulle yhden asian, se on kiusaajatyypin tunnistaminen ja häneen suhtautuminen. Sellainen ihan aito, oikea koulukiusaajatyyppi, joka ei aikuisenakaan kadu tekojaan, joka saa nautintoa muiden alistamisesta ja joka on kehittynyt leikkipaikan tyrannista toimiston diktaattoriksi, on ihan oma ihmislajinsa. Ja sellaisen minä tunnistan nykyään heti. Tämäntyylisen ihmisen valheellinen kuvitelma omasta paremmuudesta, itseään huijaava mielikuva omasta asemasta yhteisöstä ja yleinen sisäänrakennettu falski ylemmyydentunne näkyy ja melkein haisee pitkien matkojen päähän. Siinä missä olisin vielä koulussa itkien alistunut tällaisen tyypin pompotteluun, osaan nykyään tilanteen mukaan joko jättää tällaisen ihmisen kokonaan huomioimatta tai suhtautua häneen etäisen kohteliaasti. Yleensä riittää, kun tällaiselle ihmiselle tekee nopeasti selväksi, että hänen juttunsa ja metkunsa on nähty ja kuultu moneen kertaan. Omalla kohdallani tämä on ainakin toiminut erittäin hyvin.

Toinen asia, jonka kouluajat minulle opettivat, on sitten oma suhtautuminen kiusaamiseen. Kouluajat yksinkertaisesti kasvattivat minulle melko paksun nahan ja opettivat, että tietyntyyppiset ihmiset juoruilevat ja levittävät ympärilleen pahaa mieltä vaikka mikä olisi. Ihan vain omaksi ilokseen. Ronski, napakka ja ytimekäs huumori toimii monissa tilanteissa tehokkaana hiljentäjänä mutta paras keino on yleisesti ottaen totaalinen välinpitämättömyys.

Koska sitähän kiusaajat pohjimmiltaan haluavat, niin koulussa, työpaikalla kuin muillakin elämän osa-alueilla. Huomiota ja hyväksyntää. Kun sitä ei heille anna, he ovat voimattomia. Sillä pohjimmiltaan koulukiusaaja on ihmistyyppinä aika säälittävä.

Olenko vihainen ja katkera kiusaajilleni? Pitkään olin. Mutta sittemmin tunne on vaihtunut sellaiseksi neutraaliksi ja laimeaksi kiinnostuksen puutteeksi, etenkin kun tiedän ettei suurin osa niistä entisistä kuninkaista ja kuningattarista ole saavuttanut elämässään mitään poikkeuksellisen mainittavaa. Omista pään sisäisistä ylemmyyden tunteistaan huolimatta.

Ainoana poikkeuksena ovat ne amerikkalaiset luokkatoverini, joille en ole koskaan toivonut muuta kuin kurjuuden täyttämää ankeaa elämää. Koska kaikesta huolimatta kiusaaminen on kuitenkin jättänyt minuun tietynlaisen perustavanlaatuisen epäluulon muita ihmisiä kohtaan. Vaikka pohjimmiltani haluan uskoa kaikkien olevan hyviä ja haluan kaikkien olevan keskenään kavereita, olen kuitenkin syvällä sisimmässäni sitä mieltä että ihminen on paha kunnes toisin todistetaan.

13 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen teksti! Itse kuuluin kouluaikanani ns. välimaastoon eli minua ei juuri kiusattu enkä itsekään kiusannut. Mainitsemaasi paskanjauhantaa kyllä sain silti kokea, eli meilläkin oli luokan kuningattaret ja kuninkaat, jotka vielä nykyäänkin luulevat olevansa korkeampiarvoisia kuin me muut (luokkakokouksissa on tullut todistettua). Heidän korkean asemansa varmisti aikoinaan heidän vanhempiensa korkea asema pikkukylässämme. Nuo tyypit päättivät, kuka kuuluu koulun piireihin, kuka pääsee bileisiin jne. Yhden kiusaamista muistuttavan tilanteen kyllä muistan omalta kohdaltanikin yläasteella: kerran minua ja kaveriani ei kutsuttu naapurissa olleisiin luokkakaverin bileisiin, koska meillä oli kummallakin rillit (!) eli siis silmälasit.

    Mitään traumoja mulle ei onneksi jäänyt kouluajoilta, mulla oli omat kaverit ja meillä oli aina hauskaa. :-)

    VastaaPoista
  2. Bisquits: Meidän luokallamme taas kuningattarien ja kuninkaiden korkea-arvoisuus on aina jäänyt minulle hämärän peittoon. Tai kai he olivat silloin komeampia, kauniimpia ja urheilullisempia kuin muut, mutta eivät todellakaan enää. Nykyään lähinnä huvittaa katsoa, miten jotkut heistä yhä kulkevat ympäriinsä eläen siinä käsityksessä, että kaikki kilpailevat heidän suosiostaan.

    Mutta joo, eipähän niiden tyyppien kanssa pidä enää olla tekemisissä joten se siitä.

    VastaaPoista
  3. Itse en ole kokenut systemaattista kiusaamista, mutta koska olin erilainen nuori ja hyvä koulussa, minua nälvittiin usein ja suljettiin suosittujen porukoiden ulkopuolelle. Eipä se juuri haitannut, koska en olisi viihtynyt pinnallisissa porukoissa ja minulla oli omat kaverini. Loppujen lopuksi minua kiusattiin tosi vähän.

    Mutta opettajana olin monta vuotta ja jouduin puuttumaan todella ikäviin kiusaamistapauksiin, joissa yksi oppilas suljettiin kokonaan luokan ulkopuolelle. Kahdessa tapauksessa kiusattu joutui lopulta vaihtamaan koulua, koska mikään muu ei auttanut. Tämä on todella väärin, mutta lopulta kiusatulle helpotus.

    Kuulin myös jatkuvasti käytävällä ja välitunneilla, miten kammottavan ilkeitä varsinkin tytöt olivat toisilleen. Sanoinkin välillä, että häpeäisitte vähän, kun käyttäydytte noin typerästi. Pojat uskoivat paremmin kuin ylimieliset tytöt.

    Valitettavasti jotkut kiusaajat eivät koskaan aikuistu, vaan jatkavat samaa käyttäytymismallia työelämässä. Sellaisia ihmisiä täytyy vain välttää mahdollisuuksien mukaan. Aikuiset ovat usein pahempia kuin nuoret. Minä kyllä sanon lopulta suoraan, jos joku yrittää ottaa minut silmätikukseen. En suostu olemaan kenenkään kusipään pelinappula. Yleensä näillä on tyypeillä on huono itsetunto tai narsistinen häiriö.

    VastaaPoista
  4. Helena: Minun kokemukseni mukaan pojat osaavat olla yhtä pahoja henkisiä kiusaajia kuin tytöt.

    Työelämässä suhtaudun nykyään kiusaajiin samalla tavalla kuin sinäkin. Toisaalta, nyt aikuisena on oppinut myös ymmärtämään ettei kaikki ronski läppä ole välttämättä varsinaista kiusaamista. Joillakin ihmisillä on vain tosi huonot jutut.

    VastaaPoista
  5. Mä vedin vähän kierroksia, kun luin aikanaan tuon "koulukiusatut on huumorintajuttomia" jutun, mutta päätin jättää sen sitten omaan arvoonsa. Mua on kiusattu koulussa, kiusaus oli lähinnä nimittelyä ja haukkumista ja muistaakseni sitä kesti hyvin pitkään. Pääsin lopulta kuitenkin aika helpolla, osittain myös siksi että yleisesti mun isoveljestä tykättiin. Vaikka suhtauduin kiusaamiseen aina väliinpitämättömästi/puolustauduin, niin kyllä se teki sosiaalisesti araksi, pitkäksi aikaa, ja muutenkin kun olen perusluonteeltani vähän ujo. Tosin taisin itse provosoida hetkittäin kiusaamista, koska puolustauduin tarvittaessa vaikka nyrkein ja siitähän jotkut innostuivat vielä lisää. Kiusaajat olivat yleensä poikia, mutta toisaalta oon aina tullut hyvin toimeen poikien kanssa koska en osaa olla "liian tyttö" vieläkään. Osa kiusaamisesta oli ala-asteella siis ihan vain jotain typerää leikkiä.

    Kiusattu usein myös luokitellaan tietynlaiseksi ja enemmän mua näin aikuisiällä on jäänyt kaivelemaan se aliarviointi, mitä sai lapsena ja nuorena kokea. No, joka tapauksessa kun ihan pienestä pitäen tottuu siihen, että kaikki ihmiset ei vaan ole sua kohtaan hyviä ja kivoja automaattisesti, on se myös auttanut aikuisiällä monessa tilanteessa. Joskus olisi kyllä kiva olla varauksettomampi.

    Kiusaaminen on kuitenkin vakava asia, johon pitäisi paljon enemmän puuttua. Tosin itse olen saanut oman oikeutukseni siitä, kun pahimmat kiusaajatyypit on nykyään jotain ihan surkeita reppanoita. Ja mikä ihme siinä on, että ne innokkaimmat "läski"-nimittelijät on nykyään erittäin tuhdissa kunnossa itse :D? Buaahhahhah.

    VastaaPoista
  6. Sama täällä, tää entisen opettajan kommentti siitä että kiusaaminen on kiusattujen vika, sai mut näkemään punaista. Todella paljon punaista. Kuten varmasti monet muutkin. Ihan käsittämätöntä, että kukaan voi väittää tuollaista! Kommentti nosti varmasti pintaan itse kunkin kouluaikaiset muistot, eikä tollaset sanomiset vähennä syyllisyyden tunnetta joka kiusatuilla ehkä jo valmiiksi on. Ei taas riitä sanat kuvaamaan sitä, miten järkyttävä kyseinen kommentti oli.

    Itseäkin kiusattiin, tosin silloin otin sen lähinnä huumorilla. En oikein itekään tajua miksi tai miten.. Mutta toisaalta mulla oli kavereita, en ollu ihan yksin joten kaikki eivät vihanneet minua. Jotakin tapahtuneet kuitenkin tekivät, kun ujoudesta tuli tapa ja itseluottamus lähti sitten vähän myöhemmin murenemaan pala palalta. Eihän se niillä kiusaajillaan ole kohdallaan, siksihän sitä pitää muita haukkumalla pönkittää omaa itsetuntoaan, mutta ei se tietenkään oikeuta mitään. Muut tapahtuneet on kyllä onnistuneet kylvämään sen epäluulon siemenen mun sisään, mutta hienoa, että sä oot saanut kasvatettua paksua nahkaa ja kestävyyttä! :)

    Älyttömintä on, että kiusaamista jatkuu aikuistenkin keskuudessa. Ei sillä että aikuinen loppujen lopuksi eroaisi lapsesta juurikaan, se on todistettu moneen kertaan, mutta samoin oon seurannut sivusta työpaikkakiusaamista. Silloin en osannut tehdä asialle mitään, nyt vuosia myöhemmin ottaisin ehkä tilanteen hoitaakseni huomattavasti paremmin.

    VastaaPoista
  7. Heidi: Olen huomannut, että minä taidan huokua jotain valheellista avuttomuuden ja ylenkatseeseen kutsuvaa henkeä, koska tunnun vetävän näitä kiusaajatyyppejä puoleeni vielä nykyäänkin. Sitä suurempi tosin on heidän hämmästyksensä kun vastaan ei tulekaan alistunutta vikinää vaan naaman edessä ojossa oleva kämmen, joka sanoo "Enpä luule, kuule."

    Bubble: Olen jo kauan aikaa sitten ottanut sen linjan, etten mene mihinkään kiusaamisiin ja paskanpuhumisiin mukaan. Mielummin istun töissä lounastauot omassa rauhassa kuin kuunnelleen jonkun kanalauman juoruilua.

    VastaaPoista
  8. Katsoin eilen loppuosan kiusatun Phoeben tarinasta. Aivan järkyttävää! En tajua kiusaajia, eikö heillä ole omatuntoa?

    VastaaPoista
  9. Chatrin: Usein kiusaajista sanotaan, että heillä on kotona vaikeaa, he purkavat pahaa oloaan muihin jne. jne. Monen kohdalla tämä varmaan pitääkin paikkansa. Minusta pitäisi kuitenkin tuoda julkisuudessa enemmän esiin sitä, että jotkut kiusaavat koska se on heistä kivaa. Jotkut saavat ihan oikeasti nautintoa toisten alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Näistä tyypeistä sitten kasvaa aikuisena niitä työpaikkakiusaajia.

    VastaaPoista
  10. Mua ei ole koskaan kiusattu, olen aina ollut sitä niin tavis nobody-keskikastia että muhun ei ole kiinnitetty mitään huomiota ;O) Tuollaiset puoliperseiset kommentit tosikkomaisuudesta kertovat vain kommentoijien omasta arvomaailmasta, sääli että sellaiset kommentit pääsee esille...Minusta kiusaaja kiusaa ihan ilkeyttään, mulle harvoin uppoaa ne nyyhkytarinat kotiolojen kurjuudesta..

    VastaaPoista
  11. Erittäin asiallinen juttu ja mielenkiintoisia kommentteja. Päinvastoin kuin sinä Anzi, minä kävin 12 vuotta koulua lähes saman porukan kanssa meidän pienessä kaupungissa, jossa nyt ei paljoa vaihtoehtoja ollut. Lukiossa porukka vähän sekoittui, mutta suurimman osan kouluajastani meni samojen ihmisten seurassa.

    Koska olen köyhän perheen ainoa lapsi, olin myös hieman ujo ja arka. Sellainen on helppo jättää porukan ulkopuolelle. Jossakin vaiheessa tuosta meinasi tulla ihan ongelma ja olin paljon poissa koulusta sen takia, etten halunnut mennä sinne, koska siellä oli niin inhottavaa. Yläasteella aloin sitten kasvattaa itselleni kovempaa nahkaa, löytää itsestäni voimavaroja ja sain omia kavereita. Lisäksi aloin sanoa vastaan niille pahimmille, jotka minua alistivat.

    Mutta siitä olen kyllä samaa mieltä monen muun kanssa, että kyllä koulukiusaaminen jättää jäljet ja vaikea on aikuisenakaan luottaa ihmisiin, sillä edelleenkin kuppikuntia syntyy ja niitä vastaan joutuu välillä taistelemaan ihan tosissaan. Samoin olen minäkin koittanut välttää itse sitä "mukaan menemistä" mikäli jostain henkilöstä kuulee puhuttavan ikävään sävyyn.

    VastaaPoista
  12. Tää oli todella hyvä kirjoitus Anzi ja pystyn samaistumaan, koska minuakin on kiusattu. Ala-aste oli todellista auvoa pienessä kyläkoulussa, mutta yläasteelle siirtyminen osoittautui helvetiksi. Kiusaaminen alkoi heti ensimmäisestä päivästä, kun nousin vastustamaan kasiluokkalaista narttua, joka oli viemässä mua "pesulle". Tämän ämmän "jengi" ottikin sitten minut hampaisiinsa ja murensi systemaattisesti itsetuntoani ja tämähän oli merkkinä muille idiooteille jotka ottivat minut hampaisiinsa. Luojan kiitos mulla oli hyviä kavereita, jotka yrittivät suojella mua, muuten en kyllä tiedä mitä olisin saattanut tehdä.

    Lukio oli yläasteen jälkeen kuin henkäys raitista ilmaa. Tuntui siltä, että ihmiset olisivat yht'äkkiä kasvaneet aikuisiksi tai ainakin yrittivät käyttäytyä niin.
    Yläastevuodet tekivät minusta ujon, varautuneen ja kyynisen. Eniten suututtaa se, että annoin kiusaajien vaikuttaa minuun niin, että se muokkasi luonnettani niin radikaalisti.

    VastaaPoista
  13. Marja: Ei hitto, miten minä inhosinkaan ja inhoan vieläkin noita jengejä, jotka persoonallisuushäiriöisen johtajansa peesissä ottavat jonkun hampaisiinsa. Ihan vaan siksi, että joku uskaltaa nousta heidän mielivaltaansa vastaan. Hyvä että vastustit heitä ja hyvä, että sinulla oli kaikesta huolimatta kavereita.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

LinkWithin

Related Posts with Thumbnails