10.2.2011

Brighton Rock

Brighton Rock perustuu Graham Greenen vuonna 1938 julkaistuun kirjaan. Ensimmäinen elokuvasovitus aiheesta tehtiin vuonna 1947, mutta en valitettavasti ole tätä elokuvaa nähnyt. En muutenkaan tiennyt aiheesta mitään ennen kuin näin elokuvan, britti-noir kun ei kuulu ensisijaisiin kiinnostuksen kohteisiini.


Elokuva sijoittuu 1960-luvun Brightoniin, jonka idyllisissä lomamaisemissa kiehuu ja kuohuu. Motoristit ja modit ottavat jatkuvasti yhteen ja kaikenlaiset gangsterit ja pikkunilkit hyötyvät ihmisten taloudellisesta ahdingosta koronkiskunnalla ja kiristyksellä. Kaiken tämän keskelle joutuu tahtomattaan nuori, naiivi ja sinisilmäinen Rose (Andrea Riseborough), joka näkee eräällä lounastauollaan jotain sellaista mikä saattaa tehdä hänestä paikallisten gangstereiden kannalta vaarallisen. Kylmä ja häikäilemätön Pinkie (Sam Riley), joka on julmasti ja verisesti noussut jo nuorena gangsterikoplan johtoon, päättää tehdä Rosesta vaarattoman naimalla tämän ja uskottelemalla tälle olevansa rakastunut tyttöön. Tosiasiassa Pinkie vihaa Rosea, mutta epätoivoisesti haaveisiinsa takertuva tyttö ei tätä tajua. Ainoa, joka pitää Rosen puolia ja yrittää puhua tälle järkeä on hänen pomonsa Ida (Helen Mirren). Ida on kovapintainen mimmi, jota eivät mitkään nilkit hevin säikytä, mutta ei edes hän saa Rosen päätä kääntymään.

Brighton Rock oli visuaalisesti palkitsevaa katsottavaa. Sen kylmät värit, rantakaupungin merituuli ja sateinen ilmapiiri tukivat hyvin tarinan kovuutta ja kylmyyttä.

Rosen hahmo herätti minussa samaan aikaan sekä valtavaa suojelunhalua että suunnatonta turhautumista. Toisaalta ymmärsin, miksi kokematon, väkivaltaisen isän kanssa asuva äiditön ja yksinäinen nuori tyttö oli niin valmis heittäytymään ensimmäiseen syliin, joka hänelle avattiin. Mutta toisaalta hänen haluttomuutensa kuunnella vanhemman ja viisaamman, sekä vilpittömästi hyvää tarkoittavan Idan järkipuhetta oli todella rasittavaa. Pinkie oli hahmona pelkkä inhottava nilkki, josta Sam Riley teki välillä jopa huvittavan yksiulotteisen tuimine katseineen ja jäykkine hartioineen. Helen Mirren teki jälleen loistavaa työtä Idana, ja oli kiva nähdä häntä vaihteeksi hieman rankemman mimmin roolissa.

Kokonaisuutena elokuva jätti minut kuitenkin jos ei ihan kylmäksi, niin haaleaksi. Jotkut kohtaukset olivat turhan pitkitettyjä, ja hahmot välillä turhankin etäisiä. Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että nyt pitäisi tuntea jotain suurta mutta se jokin ainesosa jäi tästä elokuvasta kohdallani puuttumaan.

2 kommenttia:

  1. Mulla oli koko ajan tunne, että meneeköhän multa jotakin ohitse, kun elokuva ei aiheuttanut suuria tuntemuksia. Helen Mirrenin Ida oli elokuvassa ainoa hahmo, joka tuntui aidolta hahmolta. Rileyn Pinkie aiheutti mussa vain kulmien nostelua, kun hahmon psykopaattisuus meni jo ööver änd öyt osastolle.

    VastaaPoista
  2. Hauskaa, kun niin moni on kirjottanut tästä. Tavallaan samoin sanoin, mutta tavallaan ihan eri sanoin.. Tykkäsin sun kirjoituksesta :) Ja leffastakin.

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

LinkWithin

Related Posts with Thumbnails