7.4.2011

Tuomas Lius: Laittomat (Like 2010)

Tuomas Liuksen toinen romaani Laittomat on toimintaa ja vauhtia täynnä oleva jännäri jossa kylmän sodan tuulet puhaltavat yhä itäisen Suomen metsissä, ihmishenki on halpa mutta ihmisten sisäelimet arvokkaita.



Liuksen edellisestä Haka-romaanista tutut päähenkilöt Julia Noussair ja Marko Pippurinen joutuvat nyt kukin erilaisten sattumien kautta keskelle synkkiä tapahtumia, joilla on juurensa kaukana menneisyyden Neuvostoliitossa. Marko yrittää saada elämäänsä järjestykseen ja hän on palannut siskonsa perheen luo kotikonnuilleen Joensuun tienoille. Hän ryhtyy taksikuskiksi lankonsa firmaan, mutta hänen tavoitteensa ovat huomattavasti korkeammalla. Julia puolestaan taistelee tahollaan omia demoneitaan vastaan ja odottaa, koska saa poikansa takaisin luokseen. Pippurisen sisarentytär on ruvennut eläinaktivistiksi ja erään tarhaiskun aikana myös hän ja hänen kaverinsa tulevat sekaantuneeksi paikkakunnan hämäriin tapahtumiin. Monien sattumusten ja mutkien kautta Pippuriselle ja Noussairille selviää, että Suomessa asuu yhä Neuvostoliiton aikoinaan lähettämiä vakoojia, "laittomia", jotka soluttautuivat täydellisesti suomalaiseen yhteiskuntaan aina nimiä ja sosiaaliturvatunnuksia myöten. Nyt heidän todelliset nimensä paljastava lista on joutunut vääriin käsiin ja sitähän eivät rikolliset voi sallia.

Laittomat on vauhdikas, välillä jopa turhankin graafisen väkivaltainen salapoliisiromaani, josta ei käänteitä ja menoa puutu. Välillä olin lukijana kieltämättä hieman hukassa kaikkien eri hahmojen ja käänteiden keskellä. Moni keskenään kovin samankaltainen hahmo meni minulta sekaisin. Muutama yksityiskohta myös häiritsi, esimerkiksi miksi Marko Pippurisella ja hänen sisarensa perheellä on sama sukunimi? Ellei tietenkin Markon siskon mies ole naimisiin mennessään ottanut vaimonsa sukunimeä. Ja miksi Markon siskontytär Emmi sanoo Markoa sedäksi, vaikka mieshän on tytön eno? Silti viihdyin kirjan parissa loppujen lopuksi erittäin hyvin. Päähenkilöt olivat hauskoja, tapahtumat mukaansatempaavia ja kirjan eläväinen kieli teki siitä nautinnollista luettavaa. Voin suositella kirjaa kaikille vauhdikkaiden ja viihdyttävien dekkarien ystäville, jotka kaipaavat kutkuttavaa lukemista salaliitoista ja hieman rämäpäistä agenttimeininkiä.

2 kommenttia:

  1. Tuomas Lius on kyllä hyvä kirjoittaja, itse en vaan pahemmin dekkareista välitä. Liuksen kirjat on ollut pakko lukea, kun samainen tyyppi piirsi joskus 90-luvun lopulla hervottoman hauskaa sarjakuvaa - muistaakseni v**un törkeät jätkät nimeltään.

    VastaaPoista
  2. Luin Haka-kirjan jouluna. Kieli on sujuvaa ja meno vauhdikasta; ehkä tämän jatkon voisi lukea myös jos kerran sama meno jatkuu...

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

LinkWithin

Related Posts with Thumbnails