Legendaarinen elokuvasäveltäjä John Barry on kuollut ››
John Barry kuoli 30.1.2011 äkilliseen sydänkohtaukseen. Hän oli mies James Bond -elokuvien musiikin takana, jonka kädestä lähtivät monet elokuvasarjan legendaarisimmista tunnusmusiikeista. Barry sävelsi myös muun muassa elokuvien Tanssii susien kanssa, Minun Afrikkani ja TV-sarja Veijareita ja pyhimyksiä musiikit.
Alla yksi parhaista elokuvasävellyksistä ikinä, Barryn säveltämä, Leslie Bricussen ja Anthony Newleyn sanoittama, sekä Shirley Basseyn esittämä Goldfinger.
31.1.2011
26.1.2011
Tänä iltana telkkarissa: Suurten jokien mies
Tänä iltana TV2 esittää dokumentin Suurten jokien mies (Big River Man). Dokumentti kertoo Martin Strel -nimisestä miehestä, joka ui maailman pisimpiä jokia päästä päähän kiinnittääkseen ihmisten huomion jokien saastumiseen. Hän on uinut muun muassa Tonava-, Amazon- ja Jangtse-joissa.
Dokumentti alkaa klo 23.25 joten nauhoitukset päälle! Ohjelma uusitaan ensi sunnuntaina 30.1. klo 14.45.
Kyseisen miehen poika Borut oli yksi oppaistamme viimesyksyisellä Slovenian reissulla ja hän kertoi hurjia juttuja isänsä reissuista. Dokumentti on kuulemma todellakin katsomisen arvoinen, itsekin tajusin sen vasta nyt. Se tosin löytyy meiltä myös DVD:nä, joten arviota pitäisi tulla tuota pikaa.
Elokuvan nettisivut ››
Elokuvasta TV2:n sivuilla ››
Kyseisen miehen poika Borut oli yksi oppaistamme viimesyksyisellä Slovenian reissulla ja hän kertoi hurjia juttuja isänsä reissuista. Dokumentti on kuulemma todellakin katsomisen arvoinen, itsekin tajusin sen vasta nyt. Se tosin löytyy meiltä myös DVD:nä, joten arviota pitäisi tulla tuota pikaa.
Elokuvan nettisivut ››
Elokuvasta TV2:n sivuilla ››
Hollywood vie, Finnkino vikisee
Sanon näin heti alkuun, että olen tässä nillityksessä hieman tekopyhällä linjalla. Katsonhan itse valtavasti Hollywood-elokuvia ja muiden maiden leffat jäävät hävettävän vähälle huomiolle. Mutta silti tämä uutinen suututti.
Beyond the Iron Sky -elokuvan blogi kirjoitti Kalle Kinnusen Suomen Kuvalehden kolumnista, jossa kerrotaan Hollywoodin uusista rahastussuunnitelmista. Lyhyesti sanottuna:
Ja omalla kohdallani tällainen meininki tulisi valitettavasti johtamaan siihen, että jättäisin minulle ennen niin rakkaat elokuvateatterikäynnit vähiin ja katsoisin suurimman osan elokuvista kotona.
Beyond the Iron Sky -elokuvan blogi kirjoitti Kalle Kinnusen Suomen Kuvalehden kolumnista, jossa kerrotaan Hollywoodin uusista rahastussuunnitelmista. Lyhyesti sanottuna:
Finnkino on myymässä digitaaliprojektoreitaan amerikkalaiselle integraattorifirmalle, jotka ovat läheisessä kanssakäymisessä Hollywood-studioiden kanssa, tai ilmeisesti jopa niiden luomuksia. Tämän jälkeen jokaisesta digitaalisesti levittävän elokuvan esityksestä tulee maksaa viikottainen siivu integraattoriyritykselle. Nyt myydään siis niitä samoja projektoreita, joihin Suomen Elokuvasäätiö on kuluttanut pitkän pennin – pikaisella laskutoimituksella noin 145,000 € kesäkuun 2009 ja lokakuun 2010 välisenä aikana.Että tällaista. Tämä on varmaan ihan mieluisa uutinen kaikille niille eurooppalaisen elokuvan vihaajille, jotka eivät vieläkään suostu periaatteellisista tai asennevammaisista syistä katsomaan kotimaisia elokuvia tai ylipäätään mitään muuta kuin suuren budjetin popcorn-skeidaa. Minua tällaiset salaiset sopimukset lähinnä raivostuttavat.
Ja omalla kohdallani tällainen meininki tulisi valitettavasti johtamaan siihen, että jättäisin minulle ennen niin rakkaat elokuvateatterikäynnit vähiin ja katsoisin suurimman osan elokuvista kotona.
24.1.2011
Tunnustuksia
Elokuvablogin Paivi antoi ihanan tunnustuksen, joka piristi vielä vähän aikaa sitten niin inhottavaa loskaista tammikuuta. Onneksi ollaan taas palattu kunnon talveen ja mielikin on iloisempi.
Otan tunnustuksen mielelläni vastaan ja sen sisältämän haasteen mukaan kerron seitsemän asiaa itsestäni. Minulla on viime aikoina ollut vähän sellainen "hälläväliä, kaikki kissat vaan pöydälle" -asenne, joten tunnustukset ovat vähän sen mukaisia.
Otan tunnustuksen mielelläni vastaan ja sen sisältämän haasteen mukaan kerron seitsemän asiaa itsestäni. Minulla on viime aikoina ollut vähän sellainen "hälläväliä, kaikki kissat vaan pöydälle" -asenne, joten tunnustukset ovat vähän sen mukaisia.
- En ole kilpailunhaluinen. Yleisesti ottaen mielestäni mikä tahansa muuten kiva asia menee piloille heti kun ruvetaan laskemaan suorituksia ja pisteitä. Mutta SingStar ja kielitaito ovat kokonaan eri juttu...
- Kuten eräs lempi T-paitani julistaa: "Good grammar costs nothing". Ihmiset, jotka tekevät julkisesti ja anteeksipyytelemättä typeriä kirjoitus- ja kielioppivirheitä, ansaitsevat mielestäni kaiken osakseen tulevan pilkan ja ivan. Nyt en tietenkään tarkoita ihmisiä, joilla on jonkinlainen lukihäiriö. Puhun ihan vaan tavallisista välinpitämättömistä dorkista.
- Ihmisten, jotka käyttävät tietokonetta päivittäin ja haluavat jatkuvasti olla uusimman teknologian ympäröimänä, mutta eivät silti tiedä mikä on Flash ja että PC:llä Ctrl+C -toiminto kopioi, on turha tulla hakemaan minulta sympatiaa.
- Olen osannut englantia viisivuotiaasta asti (asuimme tuolloin vuoden Yhdysvalloissa perheeni kanssa) ja uskallan väittää osaavani sitä paremmin kuin keskiverto suomalainen. Silti inhoan englannin kielen ylivaltaa. Erityisesti inhoan sellaista "englantia englannin vuoksi" -asennetta, jossa ko. kieltä tungetaan väkisin joka paikkaan vain koska se muka näyttää kansainväliseltä ja hienolta. Useimmiten tuollainen näyttää vain typerältä.
- Ajatteletko asuvasi kulttuurikodissa, mutta teiltä puuttuu televisio, ette koskaan katso valtavirran elokuvia, ette lue sarjakuvia, ettekä muutenkaan harrasta mitään populaarikulttuuriin kuuluvaa? Ajattelepa snobi uudestaan.
- Ihmiset, jotka eivät lajittele jätteitään koska "bioroskis haisee" tai "se on epäkäytännöllistä", ovat idiootteja.
- Ihmiset, jotka asuvat hyvien julkisten liikenneyhteyksien varrella mutta käyttävät silti laiskuuttaan autoa, ovat idiootteja.
20.1.2011
Anne Hathaway on Kissanainen
Anne Hathaway on valittu esittämään Selina Kylea, Kissanaista, Christopher Nolanin seuraavassa Batman-elokuvassa »
Minä en ole ihan vielä ymmärtänyt, mikä Hathawayssa on niin poikkeuksellisen mahtavaa, vaikka naisesta kyllä pidän. Mutta jotenkin hän tuntuu minun silmissäni liian puhtoiselta ja viattomalta viettelevän ja pahan Kissanaisen rooliin. Toisaalta, aika näyttää. Pidän mieleni avoimena.
Mitä ajatuksia tämä uutinen sinussa herättää?
Minä en ole ihan vielä ymmärtänyt, mikä Hathawayssa on niin poikkeuksellisen mahtavaa, vaikka naisesta kyllä pidän. Mutta jotenkin hän tuntuu minun silmissäni liian puhtoiselta ja viattomalta viettelevän ja pahan Kissanaisen rooliin. Toisaalta, aika näyttää. Pidän mieleni avoimena.
Mitä ajatuksia tämä uutinen sinussa herättää?
16.1.2011
Et sydäntä voi heiltä ostaa
Koulukiusaaminen, tai kiusaaminen ylipäätään, on taas viime aikoina nostanut päätään julkisuudessa. Jonkin aikaa sitten Iltalehdessä entinen opettaja sanoi, että kiusatut ovat liian tosikoita. Vähän aikaa sitten puolestaan Hesarissa entiset koulukiusaajat kertoivat, miksi he kiusasivat. Muutama päivä sitten eräs kaverini kysyi Facebookissa neuvoa, mitä tehdä kun yläasteaikainen kiusaaja pyytää FB:ssä kaveriksi. Palautetta tuli hänen seinälleen aika paljon, aihe oli selvästi monelle hyvin arka.
Omat kouluaikani eivät olleet mitään ruusuilla tanssimista. En kyllä koskaan joutunut kokemaan mitään todella karmivaa, kuten raakaa fyysistä väkivaltaa tai huolella suunniteltuja mustamaalaamiskampanjoita. Mutta nälviminen ("Vittu sä oot outo, mikset sä voi olla kuten me muut?!?!" Koska nielisin mielummin murskattua lasia kuin olisin kuten sinä, ääliö.), porukan ulkopuolelle jättäminen ("Kun Anzi istuu tähän pöytään, noustaan kaikki yhdessä ylös eikä puhuta sille.") ja sellainen yleinen selkäänpuukotus ja paskanjauhanta olivat minulle kouluaikoina enemmän kuin tuttuja asioita.
Olen käynyt peruskoulun ja lukion yhteensä kolmessa eri maassa, kolmessa eri koulussa, ja voin kertoa että perusmeininki on sama kaikkialla. Ainoastaan oma suhtautumistapani ja sen kautta viihtymiseni koulussa muuttui ajan ja iän myötä erilaiseksi. Ala-asteen, yläasteen ensimmäisen luokan ja lukion kaksi viimeistä luokkaa kävin Suomessa yhtä maamme huippukouluista, jossa koulun jatkuva viesti oppilailleen oli että me olemme muka vähän parempia kuin muut. Osa oppilaista myös uskoi tämän soopan ja käyttäytyi sen mukaisesti. Ala- ja yläasteen luokkamme oli kuppikuntiin jakautunut, klikkiytynyt epämääräinen ryhmittymä, jossa muutama kuningatar ja kuningas pompotteli muita kuin alamaisiaan. Minulla oli tällä luokalla kuitenkin aina kavereita joten ei se elo aina ihan ankeaa ollut. Näiltä ajoilta kuitenkin juontaa syvä vihani kaikenlaisia klikkejä, kuppikuntia, tunkioiden kukkoja ja mehiläiskuningattaria kohtaan.
Yläasteen toisen luokan asuimme vuoden Saksassa, jossa kävin isosiskoni kanssa amerikkalaista koulua. Se oli ehdottomasti tähänastisen elämäni hirvein vuosi, ja eräänlainen vedenjakaja elämässäni. Riittää varmaan kun sanon että koulu oli amerikkalainen armeijan koulu, jossa amerikkalaiset luokkatoverini edustivat vilpittömästi "USA on maailman poliisi" -koulukuntaa. Minulla ei ollut siellä yhtään ystävää, siskoani ja minua haukuttiin ihan armottomasti vain siksi että olimme "pienestä ja mitättömästä" maasta ja saimme osaksemme aivan vilpitöntä hämmästystä ja kummastusta koska puhuimme keskenämme suomea ja kävimme ostoksilla saksalaisissa kaupoissa. Kunnon amerikkalainen armeijan kakara kun kävi ostoksilla vain amerikkalaisten tukikohtien amerikkalaisissa kaupoissa. Vihasin sitä koulua, vihasin niitä ihmisiä ja opin siellä myös vihaamaan Yhdysvaltoja pitkäksi aikaa. Jälkimmäinen viha tosin on laantunut viime vuosina huomattavasti. Mutta yhä tietyissä piireissä ilmenevä sokea USA-ihannointi saa karvani pystyyn ja hampaani kiristymään.
Tämän kammovuoden jälkeen vietin vielä kaksi vuotta kansainvälisessä koulussa Wienissä sekä lukion viimeiset kaksi vuotta taas Suomessa. Mutta vaikka kohtasin tuolloinkin idiotteja ihmisiä ja luokkatovereiden ilkeilyä, ne eivät ole jääneet erityisesti mieltäni kaivertamaan lähinnä siksi, että mikään kohtaamani kiusaaminen ja kanssaihmisten kamaluus ei ole tähän mennessä vetänyt vertoja sille amerikkalaiselle helvetin esikartanolle, jossa jouduin olemaan kokonaisen vuoden vankina. Vieläkin kun joudun tekemisiin ilkeiden kiusaajatyyppien kanssa, minun ei tarvitse kuin ajatella tuota yhtä vuotta ja kaikki tuntuu helpommalta ja paremmalta.
Tässä kohtaa kertomusta minun pitää nyt varmaan kertoa että olen joko tosi kyyninen ja katkera ihmisvihaaja tai vaikeuksista voittoon -tyyppinen vahva selviytyjä. Totuus on kuitenkin hieman moniulotteisempi.
Jos koulukiusatuksi joutuminen opetti minulle yhden asian, se on kiusaajatyypin tunnistaminen ja häneen suhtautuminen. Sellainen ihan aito, oikea koulukiusaajatyyppi, joka ei aikuisenakaan kadu tekojaan, joka saa nautintoa muiden alistamisesta ja joka on kehittynyt leikkipaikan tyrannista toimiston diktaattoriksi, on ihan oma ihmislajinsa. Ja sellaisen minä tunnistan nykyään heti. Tämäntyylisen ihmisen valheellinen kuvitelma omasta paremmuudesta, itseään huijaava mielikuva omasta asemasta yhteisöstä ja yleinen sisäänrakennettu falski ylemmyydentunne näkyy ja melkein haisee pitkien matkojen päähän. Siinä missä olisin vielä koulussa itkien alistunut tällaisen tyypin pompotteluun, osaan nykyään tilanteen mukaan joko jättää tällaisen ihmisen kokonaan huomioimatta tai suhtautua häneen etäisen kohteliaasti. Yleensä riittää, kun tällaiselle ihmiselle tekee nopeasti selväksi, että hänen juttunsa ja metkunsa on nähty ja kuultu moneen kertaan. Omalla kohdallani tämä on ainakin toiminut erittäin hyvin.
Toinen asia, jonka kouluajat minulle opettivat, on sitten oma suhtautuminen kiusaamiseen. Kouluajat yksinkertaisesti kasvattivat minulle melko paksun nahan ja opettivat, että tietyntyyppiset ihmiset juoruilevat ja levittävät ympärilleen pahaa mieltä vaikka mikä olisi. Ihan vain omaksi ilokseen. Ronski, napakka ja ytimekäs huumori toimii monissa tilanteissa tehokkaana hiljentäjänä mutta paras keino on yleisesti ottaen totaalinen välinpitämättömyys.
Koska sitähän kiusaajat pohjimmiltaan haluavat, niin koulussa, työpaikalla kuin muillakin elämän osa-alueilla. Huomiota ja hyväksyntää. Kun sitä ei heille anna, he ovat voimattomia. Sillä pohjimmiltaan koulukiusaaja on ihmistyyppinä aika säälittävä.
Olenko vihainen ja katkera kiusaajilleni? Pitkään olin. Mutta sittemmin tunne on vaihtunut sellaiseksi neutraaliksi ja laimeaksi kiinnostuksen puutteeksi, etenkin kun tiedän ettei suurin osa niistä entisistä kuninkaista ja kuningattarista ole saavuttanut elämässään mitään poikkeuksellisen mainittavaa. Omista pään sisäisistä ylemmyyden tunteistaan huolimatta.
Ainoana poikkeuksena ovat ne amerikkalaiset luokkatoverini, joille en ole koskaan toivonut muuta kuin kurjuuden täyttämää ankeaa elämää. Koska kaikesta huolimatta kiusaaminen on kuitenkin jättänyt minuun tietynlaisen perustavanlaatuisen epäluulon muita ihmisiä kohtaan. Vaikka pohjimmiltani haluan uskoa kaikkien olevan hyviä ja haluan kaikkien olevan keskenään kavereita, olen kuitenkin syvällä sisimmässäni sitä mieltä että ihminen on paha kunnes toisin todistetaan.
Omat kouluaikani eivät olleet mitään ruusuilla tanssimista. En kyllä koskaan joutunut kokemaan mitään todella karmivaa, kuten raakaa fyysistä väkivaltaa tai huolella suunniteltuja mustamaalaamiskampanjoita. Mutta nälviminen ("Vittu sä oot outo, mikset sä voi olla kuten me muut?!?!" Koska nielisin mielummin murskattua lasia kuin olisin kuten sinä, ääliö.), porukan ulkopuolelle jättäminen ("Kun Anzi istuu tähän pöytään, noustaan kaikki yhdessä ylös eikä puhuta sille.") ja sellainen yleinen selkäänpuukotus ja paskanjauhanta olivat minulle kouluaikoina enemmän kuin tuttuja asioita.
Olen käynyt peruskoulun ja lukion yhteensä kolmessa eri maassa, kolmessa eri koulussa, ja voin kertoa että perusmeininki on sama kaikkialla. Ainoastaan oma suhtautumistapani ja sen kautta viihtymiseni koulussa muuttui ajan ja iän myötä erilaiseksi. Ala-asteen, yläasteen ensimmäisen luokan ja lukion kaksi viimeistä luokkaa kävin Suomessa yhtä maamme huippukouluista, jossa koulun jatkuva viesti oppilailleen oli että me olemme muka vähän parempia kuin muut. Osa oppilaista myös uskoi tämän soopan ja käyttäytyi sen mukaisesti. Ala- ja yläasteen luokkamme oli kuppikuntiin jakautunut, klikkiytynyt epämääräinen ryhmittymä, jossa muutama kuningatar ja kuningas pompotteli muita kuin alamaisiaan. Minulla oli tällä luokalla kuitenkin aina kavereita joten ei se elo aina ihan ankeaa ollut. Näiltä ajoilta kuitenkin juontaa syvä vihani kaikenlaisia klikkejä, kuppikuntia, tunkioiden kukkoja ja mehiläiskuningattaria kohtaan.
Yläasteen toisen luokan asuimme vuoden Saksassa, jossa kävin isosiskoni kanssa amerikkalaista koulua. Se oli ehdottomasti tähänastisen elämäni hirvein vuosi, ja eräänlainen vedenjakaja elämässäni. Riittää varmaan kun sanon että koulu oli amerikkalainen armeijan koulu, jossa amerikkalaiset luokkatoverini edustivat vilpittömästi "USA on maailman poliisi" -koulukuntaa. Minulla ei ollut siellä yhtään ystävää, siskoani ja minua haukuttiin ihan armottomasti vain siksi että olimme "pienestä ja mitättömästä" maasta ja saimme osaksemme aivan vilpitöntä hämmästystä ja kummastusta koska puhuimme keskenämme suomea ja kävimme ostoksilla saksalaisissa kaupoissa. Kunnon amerikkalainen armeijan kakara kun kävi ostoksilla vain amerikkalaisten tukikohtien amerikkalaisissa kaupoissa. Vihasin sitä koulua, vihasin niitä ihmisiä ja opin siellä myös vihaamaan Yhdysvaltoja pitkäksi aikaa. Jälkimmäinen viha tosin on laantunut viime vuosina huomattavasti. Mutta yhä tietyissä piireissä ilmenevä sokea USA-ihannointi saa karvani pystyyn ja hampaani kiristymään.
Tämän kammovuoden jälkeen vietin vielä kaksi vuotta kansainvälisessä koulussa Wienissä sekä lukion viimeiset kaksi vuotta taas Suomessa. Mutta vaikka kohtasin tuolloinkin idiotteja ihmisiä ja luokkatovereiden ilkeilyä, ne eivät ole jääneet erityisesti mieltäni kaivertamaan lähinnä siksi, että mikään kohtaamani kiusaaminen ja kanssaihmisten kamaluus ei ole tähän mennessä vetänyt vertoja sille amerikkalaiselle helvetin esikartanolle, jossa jouduin olemaan kokonaisen vuoden vankina. Vieläkin kun joudun tekemisiin ilkeiden kiusaajatyyppien kanssa, minun ei tarvitse kuin ajatella tuota yhtä vuotta ja kaikki tuntuu helpommalta ja paremmalta.
Tässä kohtaa kertomusta minun pitää nyt varmaan kertoa että olen joko tosi kyyninen ja katkera ihmisvihaaja tai vaikeuksista voittoon -tyyppinen vahva selviytyjä. Totuus on kuitenkin hieman moniulotteisempi.
Jos koulukiusatuksi joutuminen opetti minulle yhden asian, se on kiusaajatyypin tunnistaminen ja häneen suhtautuminen. Sellainen ihan aito, oikea koulukiusaajatyyppi, joka ei aikuisenakaan kadu tekojaan, joka saa nautintoa muiden alistamisesta ja joka on kehittynyt leikkipaikan tyrannista toimiston diktaattoriksi, on ihan oma ihmislajinsa. Ja sellaisen minä tunnistan nykyään heti. Tämäntyylisen ihmisen valheellinen kuvitelma omasta paremmuudesta, itseään huijaava mielikuva omasta asemasta yhteisöstä ja yleinen sisäänrakennettu falski ylemmyydentunne näkyy ja melkein haisee pitkien matkojen päähän. Siinä missä olisin vielä koulussa itkien alistunut tällaisen tyypin pompotteluun, osaan nykyään tilanteen mukaan joko jättää tällaisen ihmisen kokonaan huomioimatta tai suhtautua häneen etäisen kohteliaasti. Yleensä riittää, kun tällaiselle ihmiselle tekee nopeasti selväksi, että hänen juttunsa ja metkunsa on nähty ja kuultu moneen kertaan. Omalla kohdallani tämä on ainakin toiminut erittäin hyvin.
Toinen asia, jonka kouluajat minulle opettivat, on sitten oma suhtautuminen kiusaamiseen. Kouluajat yksinkertaisesti kasvattivat minulle melko paksun nahan ja opettivat, että tietyntyyppiset ihmiset juoruilevat ja levittävät ympärilleen pahaa mieltä vaikka mikä olisi. Ihan vain omaksi ilokseen. Ronski, napakka ja ytimekäs huumori toimii monissa tilanteissa tehokkaana hiljentäjänä mutta paras keino on yleisesti ottaen totaalinen välinpitämättömyys.
Koska sitähän kiusaajat pohjimmiltaan haluavat, niin koulussa, työpaikalla kuin muillakin elämän osa-alueilla. Huomiota ja hyväksyntää. Kun sitä ei heille anna, he ovat voimattomia. Sillä pohjimmiltaan koulukiusaaja on ihmistyyppinä aika säälittävä.
Olenko vihainen ja katkera kiusaajilleni? Pitkään olin. Mutta sittemmin tunne on vaihtunut sellaiseksi neutraaliksi ja laimeaksi kiinnostuksen puutteeksi, etenkin kun tiedän ettei suurin osa niistä entisistä kuninkaista ja kuningattarista ole saavuttanut elämässään mitään poikkeuksellisen mainittavaa. Omista pään sisäisistä ylemmyyden tunteistaan huolimatta.
Ainoana poikkeuksena ovat ne amerikkalaiset luokkatoverini, joille en ole koskaan toivonut muuta kuin kurjuuden täyttämää ankeaa elämää. Koska kaikesta huolimatta kiusaaminen on kuitenkin jättänyt minuun tietynlaisen perustavanlaatuisen epäluulon muita ihmisiä kohtaan. Vaikka pohjimmiltani haluan uskoa kaikkien olevan hyviä ja haluan kaikkien olevan keskenään kavereita, olen kuitenkin syvällä sisimmässäni sitä mieltä että ihminen on paha kunnes toisin todistetaan.
10.1.2011
Machete
Kuka väittää, että kaikkien elokuvien pitäisi olla hienoja ja intellektuelleja? En ainakaan minä. Joskus sitä vaan lähtee tietoisesti hakemaan leffaa, joka puhuttelee alhaisimpia mahdollisia mielen sopukoita ja jonka tehtävä on vain ja ainoastaan viihdyttää.
Machete kertoo entisestä poliisista (Danny Trejo), joka menettää perheensä lipevän huumeparonin (Steven Seagal aivan loistavassa roolissa) toimesta, pakenee Meksikosta Yhdysvaltoihin ja joutuu siellä vielä pahempaan soppaan. Hänet palkataan murhaamaan rasistinen kongressin edustaja (Robert De Niro), mutta koko juttu osoittautuukin pahimman luokan lavastukseksi. Niinpä Macheten tehtäväksi jääkin sekä puhdistaa oma maineensa, saattaa pahikset oikeuden eteen ja palauttaa kuri ja järjestys omaan maailmaansa. Apua tähän hän saa viehättävältä maahanmuuttoviranomaiselta Sartanalta (Jessica Alba), omapäiseltä taistelijamimmi Luzilta (Michelle Rodriguez), sekä tietysti melkoiselta asearsenaalilta.
Sivuosissa nähdään sellaisia näyttelijälahjakkuuksia kuin Lindsay Lohan ja Don Johnson, joista ensimmäinen esiintyy lähes koko elokuvan ajan ilman rihman kiertämää ja jälkimmäinen pureskelee sikaria pahaenteisesti. Kuten työkaverini sanoi, Lohan on jo näyttänyt rintansa suurimmalle osalle Hollywoodin kokadiilereistä, miksei siis saman tien koko maailmalle? Surullista katsoa, millainen lapsinäyttelijäklisee tästäkin suloisesta tytöstä on tullut.
Machete on häpeämätöntä ja suoraviivaista eksploitaatiota, josta on turha etsiä mitään sen syvempiä merkityksiä. Veri lentää, tissejä paljastellaan, viiksiä sivellään pahaenteisesti ja koko touhu on alleviivatun hölmöä. Ja juuri siksi niin pirun viihdyttävää.
Machete kertoo entisestä poliisista (Danny Trejo), joka menettää perheensä lipevän huumeparonin (Steven Seagal aivan loistavassa roolissa) toimesta, pakenee Meksikosta Yhdysvaltoihin ja joutuu siellä vielä pahempaan soppaan. Hänet palkataan murhaamaan rasistinen kongressin edustaja (Robert De Niro), mutta koko juttu osoittautuukin pahimman luokan lavastukseksi. Niinpä Macheten tehtäväksi jääkin sekä puhdistaa oma maineensa, saattaa pahikset oikeuden eteen ja palauttaa kuri ja järjestys omaan maailmaansa. Apua tähän hän saa viehättävältä maahanmuuttoviranomaiselta Sartanalta (Jessica Alba), omapäiseltä taistelijamimmi Luzilta (Michelle Rodriguez), sekä tietysti melkoiselta asearsenaalilta.
Sivuosissa nähdään sellaisia näyttelijälahjakkuuksia kuin Lindsay Lohan ja Don Johnson, joista ensimmäinen esiintyy lähes koko elokuvan ajan ilman rihman kiertämää ja jälkimmäinen pureskelee sikaria pahaenteisesti. Kuten työkaverini sanoi, Lohan on jo näyttänyt rintansa suurimmalle osalle Hollywoodin kokadiilereistä, miksei siis saman tien koko maailmalle? Surullista katsoa, millainen lapsinäyttelijäklisee tästäkin suloisesta tytöstä on tullut.
Machete on häpeämätöntä ja suoraviivaista eksploitaatiota, josta on turha etsiä mitään sen syvempiä merkityksiä. Veri lentää, tissejä paljastellaan, viiksiä sivellään pahaenteisesti ja koko touhu on alleviivatun hölmöä. Ja juuri siksi niin pirun viihdyttävää.
7.1.2011
Hyvää uutta vuotta!
Uuden vuoden korvilla on aina tapana kirjoittaa katsauksia menneeseen vuoteen ja suunnitella tulevaa. Minä en ole oikein koskaan jaksanut innostua sellaisesta. Minulle uusi vuosi ja vuodenvaihde on aina ollut jotenkin turhaa pakkojuhlintaa, kenen idea on ollut muka laittaa vuosi vaihtumaan keskelle talvea? Kevätpäiväntasaus olisi paljon loogisempi ajankohta.
Bloginikin on ollut kohta kaksi viikkoa ilman päivitystä, monestakin syystä. Yksi syy on ollut inspiraation ja toinen ajan puute. Nyt kun töissä vedetään viimeisiä viikkoja ja vauva tulee kohta maailmaan, en ole oikein jaksanut vääntäytyä koneen ääreen kirjoittamaan kaikista katsomistani elokuvista, lukemistani kirjoista ja tekemistäni asioista. Niistä kyllä riittäisi juttua, mutta aikaa ja intoa ei vaan tunnu riittävän. Onhan minulla tuolla odottamassa yhä se keskeneräinen juttu viime elokuun Slovenian uintireissustakin....
Mutta tällaista päivitystä tällä kertaa. Tiedätte kuitenkin, että olen elossa ja voin sanoa, että vauvan myötä päivitystahti harvenee varmaan entisestään. Ainakin hetkeksi aikaa.
Bloginikin on ollut kohta kaksi viikkoa ilman päivitystä, monestakin syystä. Yksi syy on ollut inspiraation ja toinen ajan puute. Nyt kun töissä vedetään viimeisiä viikkoja ja vauva tulee kohta maailmaan, en ole oikein jaksanut vääntäytyä koneen ääreen kirjoittamaan kaikista katsomistani elokuvista, lukemistani kirjoista ja tekemistäni asioista. Niistä kyllä riittäisi juttua, mutta aikaa ja intoa ei vaan tunnu riittävän. Onhan minulla tuolla odottamassa yhä se keskeneräinen juttu viime elokuun Slovenian uintireissustakin....
Mutta tällaista päivitystä tällä kertaa. Tiedätte kuitenkin, että olen elossa ja voin sanoa, että vauvan myötä päivitystahti harvenee varmaan entisestään. Ainakin hetkeksi aikaa.
LinkWithin
Tekstit
