28.2.2011
Kotisohvalla katsottua: Sinkkuelämää
Sinkkuelämää on niitä sarjoja, joista en olisi koskaan uskonut pitäväni. Periaatteessahan kaltaiseni muotilukutaidoton, kaikennäköistä parisuhdekeskustelua ja -hössötystä syvästi inhoava nainen ei kuulu ollenkaan tämän sarjan kohderyhmään. Mutta niin se vaan silloin yli 10 vuotta sitten kolahti heti. Jopa niin paljon, että olen sittemmin ottanut asiakseni lukea kaikki Candace Bushnellin kirjoittamat kirjat, olen nähnyt molemmat Sex and the City -elokuvat (ensimmäinen oli huono, toinen paljon parempi) ja omistan sarjan DVD:nä.
Nyt vanhempainvapaalla on aikaa istua television ääressä ja keskittyä olennaiseen, jälkikasvun maailmaan saapumista odotellessa. Niinpä huomasin jossain vaiheessa laittavani Sinkkuelämää-sarjan DVD:tä soittimeen ja kuin huomaamatta se imaisi mukaansa. Ensiesityksen aikoihin seurasin sarjaa Suomen tahtiin, yhden jakson verran viikossa. Se herätti minussa silloin kaikenlaisia tunteita, huvittuneisuudesta hämmennyksen kautta suoranaiseen vihaan ja raivoon. Kuudennelle ja viimeiselle tuotantokaudelle tultaessa koko tuttavapiirini tiesi, kuinka paljon vihasin Carriea ja Bigiä. Miten tältä tiedolta olisikaan voinut välttyä, teinhän siitä aikoinaan jopa naurettavan suuren numeron. :-) Sittemmin inhoni on laantunut ja jopa kokonaan häipynytkin. Carrie Bradshaw ja Big ovat yhä mielestäni ko. sarjan tylsimmät hahmot, mutta enää he eivät herätä minussa mitään suuria tunteita. Suuntaan tai toiseen.
Nyt putkeen katsottuna sarjasta sekä avautui uusia puolia että vahvistui vanhoja käsityksiä. En vieläkään pysty samaistumaan tai ymmärtämään sen mainostamaa käsitystä parisuhteista ja miesten ja naisten välisestä dynamiikasta. Suurimmaksi osaksi sarjan esittämät näkemykset etenkin miehistä ovat paikka paikoin jopa suorastaan miesvihamielisiä. Toki monet maskuliinisvoittoiset – mutta klassikoiksi nostetut – kirjat, elokuvat, TV-sarjat yms. ovat kohdelleet naisia samalla tavoin maailman sivu joten voisi ajatella naisten vastaavanlaisen näkemyksen miehistä olevan tervetullut vastaisku. Minä en kuitenkaan kuulu siihen joukkoon, jonka mielestä seksismiin kuuluu vastata seksismillä.
Lempihahmoni sarjassa on yhä Miranda, ehdottomasti. Häneen minä samaistun kaikista eniten ja hän on mielestäni sarjan hahmoista kaikista täyspäisin ja järkevin. Toki Mirandan kyynisyys ja kriittisyys menee välillä hieman yliampuvaksi, mutta niin menevät sarjan muidenkin hahmojen ominaispiirteet.
Yllättäen kuitenkin tällä uusintakatselulla huomasin pitäväni aikaisemmin ylenkatsomastani Charlottesta vähintään yhtä paljon kuin Mirandasta. Charlotten ennen niin ärsyttävältä tuntunut idealismi tuntui nyt hellyttävältä ja virkistävältä. Hän oli myöskin sarjan hahmoista se, jonka koin kehittyvän eniten ns. ihmisenä. Pilvilinnoissa liitelevä Park Avenuen prinsessa tajuaakin, että onni ei välttämättä löydy täydellisistä kulisseista, vaan jostain ihan muualta.
Mistä päästäänkin sarjan miehiin, joista Steve ja Harry ovat yhä ylitse muiden. Kiltti, komea, ystävällinen, kärsivällinen, mutta silti tukevasti omilla jaloillaan ja tarvittaessa hyvinkin jämäkästi omia näkemyksiään puolustava Steve on minusta yksinkertaisesti vastustamaton helmi. Hän on minun ihannemieheni, ja yllättäen kaikista sarjan miehistä eniten Karhumiehen kaltainen.
Samaa voi sanoa Harrysta, jonka spontaanisti Charlottelle esittämä kosinta saa yhä kyynelet silmiini. Näennäisen epätäydellinen Harry oli täydellinen mies näennäisen täydelliselle Charlottelle, olematta silti mikään pompoteltavissa oleva vässykkä.
Entinen suursuosikkini Aidan puolestaan tuntui tällä katsomiskerralla jotenkin valjulta. Siinä missä aikaisemmin Carrien uskottomuus Bigin kanssa sai minut suunniltani raivosta, nyt se ei herättänyt minussa mitään tunteita. Aidan oli kiva, mutta hän ja Carrie olivat yksinkertaisesti täysin eri maailmoista eivätkä lopulta sopineet toisilleen.
Tajusin nyt myös viimein, mikä minua Carriessa niin paljon aikoinaan ärsytti. Se ei ollut uskottomuus Aidania kohtaan vaan se, että jossain neljännen ja viidennen kauden välissä sarjan käsikirjoittajat lakkasivat kehittämästä tätä hahmoa yhtään eteenpäin. Hän vaan toisti samoja väsyneitä kuvioita ja reagoi ympärillään tapahtuviin asioihin, puuttumatta itse aktiivisesti tapahtumiin. Muut hahmot kehittyivät ja heidän elämäänsä tuli suuria muutoksia, mutta Carrie pysyi samana. Se jos mikä oli ärsyttävää.
Jopa sarjan alkuaikoina lähinnä koomisena kevennyksenä esiintynyt Samantha koki kunnon kehityskaaren rintasyövän ja rakkauden merkeissä. Samanthan ja Smithin suhde oli ihana, rakastin sitä miten Smith sinnikkäästi puski Samanthan muurien läpi ja voitti tämän omakseen.
Sarjan suurin viehätys minun silmissäni piilee kuitenkin naisten välisessä ystävyyssuhteessa. Heidän keskuudessaan vallitsevassa solidaarisuudessa, tuessa ja rakkaudessa on jotain hyvin aitoa ja koskettavaa, jopa ainutlaatuista. Ei puhettakaan mistään selkäänpuukottamisesta, selän takana puhumisesta tai muusta vastaavanlaisesta ilkeydestä, joita jotkut väittävät olevan naisille tyypillistä. Yllättäen kuitenkin suosikikseni kaikista sarjan ystävyyssuhteista nousi kuitenkin Carrien ja Stanfordin kaveruus. Stanford nyt oli muutenkin mahtava tyyppi, mutta jokin hänen ja Carrien tavassa olla keskenään vaan toimi. He ovat juuri sellaisia ystäviä, jotka voivat olla näkemättä toisiaan moneen vuoteen ja jatkaa sitten siitä, mihin viimeksi jäivät.
Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä, toteamuksena sanottakoon, että sarja on mielestäni yksinkertaisesti todella hauska. Sen dialogi on nokkelaa ja oivaltavaa, se osaa nauraa itselleen, siinä on hyvää tilannekomiikan tajua, ja se uskaltaa olla yliampuva välttyen silti olemasta naurettava. Sarjan pinnallisuus ja epärealistisuus eivät ole koskaan vaivanneet minua, mielestäni on naurettavaa ja huvittavan tosikkomaista olettaa tällaisen sarjan olevan joku dokumentti.
Sinkkuelämää on ja tulee pysymään minun henkilökohtaisena suosikki-aivokarkkinani. Liiasta mässäilystä seuraa yliannostus ja ällötys, mutta sopivina annoksina silloin tällöin se auttaa pakenemaan ihanan hattaraiseen maailmaan.
27.2.2011
Four lions
Jihad, ääri-islamismi, uskonnon nimissä tehdyt terroriteot ja murhat ovat kaikki vakavia asioita. Kukapa olisi siis uskonut, että aiheesta saa aikaiseksi hersyvän komedian?
Elokuva kertoo ryhmästä islaminuskoisia nuoria miehiä, joilla on suuret haaveet päästä marttyyreiksi, taivaaseen, saada ne 42 neitsyttä, mainetta ja kunniaa. Niinpä he ryhtyvät eräässä lontoolaisessa esikaupungissa puuhaamaan terrori-iskua. Jonnekin. Ihan sama minne, kunhan joku vääräuskoinen räjähtää. Tai ei sen tarvitse olla vääräuskoinenkaan. Oppia lähdetään hakemaan Pakistanista asti, mutta siellä sattuu pieni haaveri singon kanssa ja kotiin tullaan maitojunalla. Lopulta miehet päättävät ottaa iskun kohteeksi Lontoon maratonin, mutta eipä sekään mene ihan putkeen.
Four lions on onnistunut komedia vakavasta aiheesta, jossa ei kuitenkaan unohdeta sitä vakavampaa puolta. Päähenkilöiden sekoilulle ja suoranaiselle tyhmyydelle ei voi olla nauramatta, mutta samalla takaraivossa jyskyttää kuitenkin se pelottava tieto että tällaisia henkilöitä on aika paljon. Eikä poliisikaan ole aina ihan tehtäviensä tasalla. Four lions oli oikein nautittava ja ajatuksiakin herättävä katsomiskokemus.
Elokuva kertoo ryhmästä islaminuskoisia nuoria miehiä, joilla on suuret haaveet päästä marttyyreiksi, taivaaseen, saada ne 42 neitsyttä, mainetta ja kunniaa. Niinpä he ryhtyvät eräässä lontoolaisessa esikaupungissa puuhaamaan terrori-iskua. Jonnekin. Ihan sama minne, kunhan joku vääräuskoinen räjähtää. Tai ei sen tarvitse olla vääräuskoinenkaan. Oppia lähdetään hakemaan Pakistanista asti, mutta siellä sattuu pieni haaveri singon kanssa ja kotiin tullaan maitojunalla. Lopulta miehet päättävät ottaa iskun kohteeksi Lontoon maratonin, mutta eipä sekään mene ihan putkeen.
Four lions on onnistunut komedia vakavasta aiheesta, jossa ei kuitenkaan unohdeta sitä vakavampaa puolta. Päähenkilöiden sekoilulle ja suoranaiselle tyhmyydelle ei voi olla nauramatta, mutta samalla takaraivossa jyskyttää kuitenkin se pelottava tieto että tällaisia henkilöitä on aika paljon. Eikä poliisikaan ole aina ihan tehtäviensä tasalla. Four lions oli oikein nautittava ja ajatuksiakin herättävä katsomiskokemus.
24.2.2011
127 tuntia
Danny Boylen ura on ollut minun silmissäni vähintäänkin vaihteleva. Trainspotting oli loistava elokuva, The Beach puolestaan hyvinkin keskinkertainen esitys. Zombie-elokuva 28 päivää myöhemmin uudisti koko lajityypin ja sai minut pauloihinsa, kun taas scifi-elokuva Sunshine oli isku vasten kasvoja. Oscar-rohmu Slummien miljonääri oli puolestaan mielestäni ihan hyvä, joskaan ei mitenkään ikimuistettava.
127 tuntia kertoo tositarinan seikkailija Aron Rolstonista, joka jäi eräänä tavallisena lauantaina kädestään jumiin coloradolaiseen kanjoniin melkein kohtalokkain seurauksin. Elokuva kuvaa Rolstonin (James Franco) tuntemuksia ja ajatuksia noiden viiden päivän ajan, kun ruoka ja juoma loppuvat ja epätoivo iskee. Franco tekee todella hyvän roolityön epätoivoon ja hallusinaatioihin luisuvana Rolstonina, hän kantaa koko elokuvan erittäin hyvin. Boyle on parhaimmillaan kuvatessaan hieman surrealistisia näkyjä, ja Rolstonin hallusinaatiot ja muistot ovatkin hienosti tehtyjä. Elokuvaa vaivaa kuitenkin liiallinen pituus, joissain kohdin se vaan lähtee junnaamaan paikoillaan. Dramaattinen loppu piristää menoa taas hieman, ja viimeinen tunne elokuvasta on positiivinen. Mutta Boylen parhaimpiin elokuviin minä en tätä laskisi.
127 tuntia kertoo tositarinan seikkailija Aron Rolstonista, joka jäi eräänä tavallisena lauantaina kädestään jumiin coloradolaiseen kanjoniin melkein kohtalokkain seurauksin. Elokuva kuvaa Rolstonin (James Franco) tuntemuksia ja ajatuksia noiden viiden päivän ajan, kun ruoka ja juoma loppuvat ja epätoivo iskee. Franco tekee todella hyvän roolityön epätoivoon ja hallusinaatioihin luisuvana Rolstonina, hän kantaa koko elokuvan erittäin hyvin. Boyle on parhaimmillaan kuvatessaan hieman surrealistisia näkyjä, ja Rolstonin hallusinaatiot ja muistot ovatkin hienosti tehtyjä. Elokuvaa vaivaa kuitenkin liiallinen pituus, joissain kohdin se vaan lähtee junnaamaan paikoillaan. Dramaattinen loppu piristää menoa taas hieman, ja viimeinen tunne elokuvasta on positiivinen. Mutta Boylen parhaimpiin elokuviin minä en tätä laskisi.
23.2.2011
Napapiirin sankarit
En ole tähän mennessä pettynyt yhteenkään näkemääni Dome Karukosken ohjaamaan elokuvaan. Hän onnistuu elokuvissaan vangitsemaan jotain sellaista aitoa ja positiivisessa mielessä hyvin suomalaista, mikä saa minut aina saman tien samaistumaan jollakin tasolla. Silti Karukosken Suomi-kuva on ehdottoman moderni, kaukana kaiken maailman Uunoista ja Pekoista, joihin hyvin monen kuva suomalaisesta elokuvasta valitettavasti yhä perustuu.
Napapiirin sankarit kertoo Lapin perukoilla asuvista Jannesta (Jussi Vatanen), Kapusta (Jasper Pääkkönen) ja Räihäsestä (Timo Lavikainen), jotka lähtevät eräänä iltana hakemaan Jannelle digiboksia. Janne kun ei ole saamattomuudessaan saanut sellaista hankittua kolmenkaan vuoden puhumisen jälkeen ja avovaimo Inarin (Pamela Tola) mitta on nyt täynnä. Se on joko digiboksi taloon tai hän muuttaa Tampereelle. Alkaa läpi yön kestävä odysseia, josta ei mutkia, käänteitä, muutamaa estettä ja paria muuttujaa puutu.
Kovan hehkutuksen jälkeen pelkäsin, että odotukseni tätä elokuvaa kohtaan ovat liian suuret. Pelko oli turha, sillä Napapiirin sankarit on hauskin näkemäni elokuva pitkiin aikoihin. Sen huumori on sellaista, ettei sille voi olla nauramatta vaikka tietää aiheen olevan tavallaan vakava. En esimerkiksi voinut olla hekottelematta koko alkukohtauksen ajan. Leffa on kyllä palkintonsa ansainnut, minun silmissäni tämä nousi saman tien komediaklassikoksi.
Napapiirin sankarit kertoo Lapin perukoilla asuvista Jannesta (Jussi Vatanen), Kapusta (Jasper Pääkkönen) ja Räihäsestä (Timo Lavikainen), jotka lähtevät eräänä iltana hakemaan Jannelle digiboksia. Janne kun ei ole saamattomuudessaan saanut sellaista hankittua kolmenkaan vuoden puhumisen jälkeen ja avovaimo Inarin (Pamela Tola) mitta on nyt täynnä. Se on joko digiboksi taloon tai hän muuttaa Tampereelle. Alkaa läpi yön kestävä odysseia, josta ei mutkia, käänteitä, muutamaa estettä ja paria muuttujaa puutu.
Kovan hehkutuksen jälkeen pelkäsin, että odotukseni tätä elokuvaa kohtaan ovat liian suuret. Pelko oli turha, sillä Napapiirin sankarit on hauskin näkemäni elokuva pitkiin aikoihin. Sen huumori on sellaista, ettei sille voi olla nauramatta vaikka tietää aiheen olevan tavallaan vakava. En esimerkiksi voinut olla hekottelematta koko alkukohtauksen ajan. Leffa on kyllä palkintonsa ansainnut, minun silmissäni tämä nousi saman tien komediaklassikoksi.
18.2.2011
Unelmien resepti
Aina välillä mieheni onnistu yllättämään minut. Meidän perheessämme jako menee niin, että hevistä tykkäävä pitkätukkainen Karhumieheni tykkää komedioista ja romanttisista elokuvista, kun taas enemmän rockin ja popin suuntaan kallistunut minä tykkää kauhusta ja draamasta. Silloin tällöin Karhumies kotiutuu kirjastosta mukanaan jokin hämärä romanttinen leffa tai komedia jota me sitten katsomme yhdessä. Ja tykkäämme tai emme tykkää.
Unelmien resepti (Waitress) kertoo piirakkapaikan tarjoilijattaresta Jennasta (Keri Russell), jolla on äidiltä peritty ja opittu kyky tehdä mitä ihanimpia ja erilaisimpia piirakoita joita tullaan maistelemaan pitkienkin matkojen takaa. Hän on ystävällinen, suloinen ja pidetty työntekijä, jonka pöytään piirakkapaikan nirso omistaja Old Joe (Andy Griffith) haluaa aina istua sillä Jenna on ainoa, joka uskaltaa sanoa vanhalle yrmylle suorat sanat. Valitettavasti Jenna on myös jumissa avioliitossa henkisesti ja ajoittain myös fyysisesti väkivaltaisen, tunne-elämältään pienen lapsen tasolle jääneen Earlin (Jeremy Sisto) kanssa, jota kohtaan hän tuntee enää korkeintaan inhonsekaista sääliä. Jennalla on suunnitelma valmiina Earlin jättämiseksi, mutta asiat mutkistuvat kun hän huomaa kauhukseen olevansa raskaana. Raskausaikana hän tutustuu paikkakunnan uuteen tohtoriin, komeaan ja ystävälliseen Jim Pomatteriin (Nathan Fillion), joka aiheuttaa Jennassa aivan erilaisia säväyksiä kuin itsekeskeinen ja ilkeä Earl.
Unelmien resepti on tavallaan romanttinen komedia, tavallaan perhedraama ja tavallaan voimauttava elokuva naisen tiestä kohti itsenäisyyttä ja vapautta. Loppujen lopuksi se ei onnistu olemaan kunnolla mitään näistä. Elokuva on epämääräinen sekoitus rasittavaa höttöä ja jotain muuta, jonka katsominen oli lähinnä pitkästyttävä ja ärsyttäväkin kokemus. Keri Russell on toki suloinen ja nätti, kuten aina, mutta edes hänen raikkautensa ei onnistu pelastamaan tätä elokuvaa mitättömyyden suosta.
Unelmien resepti (Waitress) kertoo piirakkapaikan tarjoilijattaresta Jennasta (Keri Russell), jolla on äidiltä peritty ja opittu kyky tehdä mitä ihanimpia ja erilaisimpia piirakoita joita tullaan maistelemaan pitkienkin matkojen takaa. Hän on ystävällinen, suloinen ja pidetty työntekijä, jonka pöytään piirakkapaikan nirso omistaja Old Joe (Andy Griffith) haluaa aina istua sillä Jenna on ainoa, joka uskaltaa sanoa vanhalle yrmylle suorat sanat. Valitettavasti Jenna on myös jumissa avioliitossa henkisesti ja ajoittain myös fyysisesti väkivaltaisen, tunne-elämältään pienen lapsen tasolle jääneen Earlin (Jeremy Sisto) kanssa, jota kohtaan hän tuntee enää korkeintaan inhonsekaista sääliä. Jennalla on suunnitelma valmiina Earlin jättämiseksi, mutta asiat mutkistuvat kun hän huomaa kauhukseen olevansa raskaana. Raskausaikana hän tutustuu paikkakunnan uuteen tohtoriin, komeaan ja ystävälliseen Jim Pomatteriin (Nathan Fillion), joka aiheuttaa Jennassa aivan erilaisia säväyksiä kuin itsekeskeinen ja ilkeä Earl.
Unelmien resepti on tavallaan romanttinen komedia, tavallaan perhedraama ja tavallaan voimauttava elokuva naisen tiestä kohti itsenäisyyttä ja vapautta. Loppujen lopuksi se ei onnistu olemaan kunnolla mitään näistä. Elokuva on epämääräinen sekoitus rasittavaa höttöä ja jotain muuta, jonka katsominen oli lähinnä pitkästyttävä ja ärsyttäväkin kokemus. Keri Russell on toki suloinen ja nätti, kuten aina, mutta edes hänen raikkautensa ei onnistu pelastamaan tätä elokuvaa mitättömyyden suosta.
17.2.2011
The Way Back
Tämän elokuvan tarinan väitetään perustuvan tositapahtumiin, mutta mitään varmuutta tälle väitteelle ei ole. Alkuperäisen kirjan kirjoittaja on jo myöntänyt sepittäneensä koko jutun, mutta vuosien mittaan julkisuuteen on ilmaantunut lukuisia henkilöitä jotka ovat väittäneet olevansa tarinan hahmoja.
Elokuva kertoo vankijoukosta, jotka karkaavat neuvostoliittolaiselta vankileiriltä Siperiasta ja aloittavat hurjan matkan Mongolian ja Tiibetin kautta Intiaan ja vapauteen. He tekevät koko matkan jalan, menettävät matkan aikana monta toveria kylmyydelle, janolle ja nälälle ja käyvät kaikki jossain vaiheessa kuoleman porteilla. Mutta lopulta sitkeys palkitaan ja vapaus koittaa.
Elokuva on parhaimmillaan kuvatessaan Mongolian karua aavikkoa ja Siperian huikeita, mutta armottomia maisemia. Se myös osoittaa joukon neuvokkuuden hankalien tilanteiden edessä, sillä luonnon tarjoamia vähiäkin antimia osataan käyttää hyvin hyväksi.
Valitettavasti varsinkin elokuvan keskivaiheilla se rupeaa junnaamaan paikoillaan. Matka halki Mongolian aavikon on kuvattu hyvin yksitoikkoisesti ja itseään toistaen, kun taas Himalajan ylitys sivuutetaan täysin mitättömänä pikku etappina. Myönnän kyllä päästäneeni pienet itkut aivan elokuvan lopussa, mutta kylmän sodan päättymiseen liittyvät asiat aiheuttavat minussa aina sellaisen reaktion. The Way Back ei siis onnistu nousemaan keskinkertaista paremmaksi, mutta omassa lajissaan se on kyllä ihan näkemisen arvoinen.
Elokuva kertoo vankijoukosta, jotka karkaavat neuvostoliittolaiselta vankileiriltä Siperiasta ja aloittavat hurjan matkan Mongolian ja Tiibetin kautta Intiaan ja vapauteen. He tekevät koko matkan jalan, menettävät matkan aikana monta toveria kylmyydelle, janolle ja nälälle ja käyvät kaikki jossain vaiheessa kuoleman porteilla. Mutta lopulta sitkeys palkitaan ja vapaus koittaa.
Elokuva on parhaimmillaan kuvatessaan Mongolian karua aavikkoa ja Siperian huikeita, mutta armottomia maisemia. Se myös osoittaa joukon neuvokkuuden hankalien tilanteiden edessä, sillä luonnon tarjoamia vähiäkin antimia osataan käyttää hyvin hyväksi.
Valitettavasti varsinkin elokuvan keskivaiheilla se rupeaa junnaamaan paikoillaan. Matka halki Mongolian aavikon on kuvattu hyvin yksitoikkoisesti ja itseään toistaen, kun taas Himalajan ylitys sivuutetaan täysin mitättömänä pikku etappina. Myönnän kyllä päästäneeni pienet itkut aivan elokuvan lopussa, mutta kylmän sodan päättymiseen liittyvät asiat aiheuttavat minussa aina sellaisen reaktion. The Way Back ei siis onnistu nousemaan keskinkertaista paremmaksi, mutta omassa lajissaan se on kyllä ihan näkemisen arvoinen.
13.2.2011
Kuninkaan puhe
Vanhempainloman tarjoamassa vapaa-ajassa parasta ovat vapaat aikataulut. Voi mennä uimahalliin uimaan silloin kun siellä on tyhjää ja voi mennä elokuvien päivänäytöksiin. Kuninkaan puhe (The King's Speech) -elokuvan kävimme Karhumiehen kanssa katsomassa rauhallisessa päivänäytöksessä, ja hyvä niin, sillä tämä elokuva tarvitsi keskittymistä ja rauhallista mielentilaa.
Elokuva kertoo nykyisen Englannin kuningattaren Elisabet II:n isästä, Yorkin herttua Albert Frederick Arthur Georgesta (Colin Firth) josta myöhemmin tuli Englannin kuningas Yrjö VI. "Bertiellä", kuten ystävät ja perhe häntä kutsuivat, oli paha änkytysongelma joka murensi hänen itsetuntoaan ja oli ongelma julkisissa esiintymisissä. Radio kun oli juuri tehnyt läpimurron ja kuninkaallisten odotettiin pitävän julkisia puheita aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Rakastavan vaimonsa Elisabetin (tuleva kuningataräiti Elisabet, Helena Bonham-Carter) patistamana Bertie hakeutuu puheterapeutti Lionel Loguen (Geoffrey Rush) puheille. Vaikean alun ja monien muiden vaikeuksien jälkeen Loguen ja Bertien yhteistyö alkaa sujua. Kun Bertien isä kuningas Yrjö V kuolee ja isoveli Edward (Guy Pearce) luopuu kruunusta skandaalin siivittämänä mennäkseen naimisiin kahdesti eronneen amerikkalaisen Wallis Simpsonin kanssa, Bertien vastuu sodan partaalla olevan kansakunnan johtajana vain kasvaa.
Kuninkaan puhe on loistava esimerkki kauan kaipaamastani laatudraamasta. Sen tarina on kiehtova ja minulle entuudestaan vähän tuntematon. Toki tiesin Edward VIII:nnen ja Wallis Simpsonin välisestä rakkaussuhteesta ja sen, että Yrjö VI nousi kuninkaaksi yllättäen ja vastoin tahtoaan. Mutta hänen änkytyksestään ja luonteestaan en tiennyt paljoakaan. Kuninkaan puhe on hienosti tehty elokuva, johon on saatu mukaan paljon loistavia näyttelijöitä. Etenkin Colin Firth tekee upeaa työtä pääosassa. Nautin tämän hienon elokuvan katsomisesta suunnattomasti, se kosketti ja teki vaikutuksen.
Elokuva kertoo nykyisen Englannin kuningattaren Elisabet II:n isästä, Yorkin herttua Albert Frederick Arthur Georgesta (Colin Firth) josta myöhemmin tuli Englannin kuningas Yrjö VI. "Bertiellä", kuten ystävät ja perhe häntä kutsuivat, oli paha änkytysongelma joka murensi hänen itsetuntoaan ja oli ongelma julkisissa esiintymisissä. Radio kun oli juuri tehnyt läpimurron ja kuninkaallisten odotettiin pitävän julkisia puheita aivan eri tavalla kuin aikaisemmin. Rakastavan vaimonsa Elisabetin (tuleva kuningataräiti Elisabet, Helena Bonham-Carter) patistamana Bertie hakeutuu puheterapeutti Lionel Loguen (Geoffrey Rush) puheille. Vaikean alun ja monien muiden vaikeuksien jälkeen Loguen ja Bertien yhteistyö alkaa sujua. Kun Bertien isä kuningas Yrjö V kuolee ja isoveli Edward (Guy Pearce) luopuu kruunusta skandaalin siivittämänä mennäkseen naimisiin kahdesti eronneen amerikkalaisen Wallis Simpsonin kanssa, Bertien vastuu sodan partaalla olevan kansakunnan johtajana vain kasvaa.
Kuninkaan puhe on loistava esimerkki kauan kaipaamastani laatudraamasta. Sen tarina on kiehtova ja minulle entuudestaan vähän tuntematon. Toki tiesin Edward VIII:nnen ja Wallis Simpsonin välisestä rakkaussuhteesta ja sen, että Yrjö VI nousi kuninkaaksi yllättäen ja vastoin tahtoaan. Mutta hänen änkytyksestään ja luonteestaan en tiennyt paljoakaan. Kuninkaan puhe on hienosti tehty elokuva, johon on saatu mukaan paljon loistavia näyttelijöitä. Etenkin Colin Firth tekee upeaa työtä pääosassa. Nautin tämän hienon elokuvan katsomisesta suunnattomasti, se kosketti ja teki vaikutuksen.
10.2.2011
Brighton Rock
Brighton Rock perustuu Graham Greenen vuonna 1938 julkaistuun kirjaan. Ensimmäinen elokuvasovitus aiheesta tehtiin vuonna 1947, mutta en valitettavasti ole tätä elokuvaa nähnyt. En muutenkaan tiennyt aiheesta mitään ennen kuin näin elokuvan, britti-noir kun ei kuulu ensisijaisiin kiinnostuksen kohteisiini.
Elokuva sijoittuu 1960-luvun Brightoniin, jonka idyllisissä lomamaisemissa kiehuu ja kuohuu. Motoristit ja modit ottavat jatkuvasti yhteen ja kaikenlaiset gangsterit ja pikkunilkit hyötyvät ihmisten taloudellisesta ahdingosta koronkiskunnalla ja kiristyksellä. Kaiken tämän keskelle joutuu tahtomattaan nuori, naiivi ja sinisilmäinen Rose (Andrea Riseborough), joka näkee eräällä lounastauollaan jotain sellaista mikä saattaa tehdä hänestä paikallisten gangstereiden kannalta vaarallisen. Kylmä ja häikäilemätön Pinkie (Sam Riley), joka on julmasti ja verisesti noussut jo nuorena gangsterikoplan johtoon, päättää tehdä Rosesta vaarattoman naimalla tämän ja uskottelemalla tälle olevansa rakastunut tyttöön. Tosiasiassa Pinkie vihaa Rosea, mutta epätoivoisesti haaveisiinsa takertuva tyttö ei tätä tajua. Ainoa, joka pitää Rosen puolia ja yrittää puhua tälle järkeä on hänen pomonsa Ida (Helen Mirren). Ida on kovapintainen mimmi, jota eivät mitkään nilkit hevin säikytä, mutta ei edes hän saa Rosen päätä kääntymään.
Brighton Rock oli visuaalisesti palkitsevaa katsottavaa. Sen kylmät värit, rantakaupungin merituuli ja sateinen ilmapiiri tukivat hyvin tarinan kovuutta ja kylmyyttä.
Rosen hahmo herätti minussa samaan aikaan sekä valtavaa suojelunhalua että suunnatonta turhautumista. Toisaalta ymmärsin, miksi kokematon, väkivaltaisen isän kanssa asuva äiditön ja yksinäinen nuori tyttö oli niin valmis heittäytymään ensimmäiseen syliin, joka hänelle avattiin. Mutta toisaalta hänen haluttomuutensa kuunnella vanhemman ja viisaamman, sekä vilpittömästi hyvää tarkoittavan Idan järkipuhetta oli todella rasittavaa. Pinkie oli hahmona pelkkä inhottava nilkki, josta Sam Riley teki välillä jopa huvittavan yksiulotteisen tuimine katseineen ja jäykkine hartioineen. Helen Mirren teki jälleen loistavaa työtä Idana, ja oli kiva nähdä häntä vaihteeksi hieman rankemman mimmin roolissa.
Kokonaisuutena elokuva jätti minut kuitenkin jos ei ihan kylmäksi, niin haaleaksi. Jotkut kohtaukset olivat turhan pitkitettyjä, ja hahmot välillä turhankin etäisiä. Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että nyt pitäisi tuntea jotain suurta mutta se jokin ainesosa jäi tästä elokuvasta kohdallani puuttumaan.
Elokuva sijoittuu 1960-luvun Brightoniin, jonka idyllisissä lomamaisemissa kiehuu ja kuohuu. Motoristit ja modit ottavat jatkuvasti yhteen ja kaikenlaiset gangsterit ja pikkunilkit hyötyvät ihmisten taloudellisesta ahdingosta koronkiskunnalla ja kiristyksellä. Kaiken tämän keskelle joutuu tahtomattaan nuori, naiivi ja sinisilmäinen Rose (Andrea Riseborough), joka näkee eräällä lounastauollaan jotain sellaista mikä saattaa tehdä hänestä paikallisten gangstereiden kannalta vaarallisen. Kylmä ja häikäilemätön Pinkie (Sam Riley), joka on julmasti ja verisesti noussut jo nuorena gangsterikoplan johtoon, päättää tehdä Rosesta vaarattoman naimalla tämän ja uskottelemalla tälle olevansa rakastunut tyttöön. Tosiasiassa Pinkie vihaa Rosea, mutta epätoivoisesti haaveisiinsa takertuva tyttö ei tätä tajua. Ainoa, joka pitää Rosen puolia ja yrittää puhua tälle järkeä on hänen pomonsa Ida (Helen Mirren). Ida on kovapintainen mimmi, jota eivät mitkään nilkit hevin säikytä, mutta ei edes hän saa Rosen päätä kääntymään.
Brighton Rock oli visuaalisesti palkitsevaa katsottavaa. Sen kylmät värit, rantakaupungin merituuli ja sateinen ilmapiiri tukivat hyvin tarinan kovuutta ja kylmyyttä.
Rosen hahmo herätti minussa samaan aikaan sekä valtavaa suojelunhalua että suunnatonta turhautumista. Toisaalta ymmärsin, miksi kokematon, väkivaltaisen isän kanssa asuva äiditön ja yksinäinen nuori tyttö oli niin valmis heittäytymään ensimmäiseen syliin, joka hänelle avattiin. Mutta toisaalta hänen haluttomuutensa kuunnella vanhemman ja viisaamman, sekä vilpittömästi hyvää tarkoittavan Idan järkipuhetta oli todella rasittavaa. Pinkie oli hahmona pelkkä inhottava nilkki, josta Sam Riley teki välillä jopa huvittavan yksiulotteisen tuimine katseineen ja jäykkine hartioineen. Helen Mirren teki jälleen loistavaa työtä Idana, ja oli kiva nähdä häntä vaihteeksi hieman rankemman mimmin roolissa.
Kokonaisuutena elokuva jätti minut kuitenkin jos ei ihan kylmäksi, niin haaleaksi. Jotkut kohtaukset olivat turhan pitkitettyjä, ja hahmot välillä turhankin etäisiä. Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että nyt pitäisi tuntea jotain suurta mutta se jokin ainesosa jäi tästä elokuvasta kohdallani puuttumaan.
6.2.2011
Lepää rauhassa, Gary Moore
Legendaarinen kitaristi ja upean mahtipontisen musiikin lähettiläs Gary Moore on kuollut 58 vuoden ikäisenä.
Tunnustan auliisti, että aina välillä haluan laittaa jalat tukevaan haara-asentoon ja vetää mahtipontista musiikkia ilmakitarani kanssa tukka heiluen. Yleensä hoilailen Bonnie Tyleria, mutta Gary Moore on myös kova suosikki.
Onko sinulla mitään erityissuhdetta Gary Mooreen?
Tunnustan auliisti, että aina välillä haluan laittaa jalat tukevaan haara-asentoon ja vetää mahtipontista musiikkia ilmakitarani kanssa tukka heiluen. Yleensä hoilailen Bonnie Tyleria, mutta Gary Moore on myös kova suosikki.
Onko sinulla mitään erityissuhdetta Gary Mooreen?
3.2.2011
Elokuvaa ja bloggareita
Minun piti päästä kirjoittamaan perjantaisesta mahtavasta bloggaritapaamisesta jo viikonloppuna, mutta muut projektit hieman siirsivät tätä suunnitelmaa. Mikä projekti on kyseessä, se selviää teille pian. Voin kertoa, että se liittyy tulevaan jälkikasvuun ainakin välillisesti.
Perjantaina oli viimeinen työpäiväni ennen vanhempainvapaata. Minulla olisi tosin ollut silloin tiedossa myös työpaikan kekkerit. Mutta koska tämä blogitapaaminen oli sovittu jo paljon aikaisemmin, ei valinta ollut vaikea.
Ilta alkoi Helsingin ihanassa Kino Engelissä, jossa kävin lukioikäisenä usein mutta nyt vanhempana hävettävän harvoin. Meille oli järjestetty näytös Graham Greenen kirjaan perustuvasta elokuvasta Brighton Rock, joka edusti brittiläistä rikoselokuvaa kylmimmillään.
Mukana illanvietossa olivat Twilight Colan Bubble, Silent All These Yearsin Ravenwaves, My Movie Blogin Tiinanen, Cinefilian Jutta, Leffablogin Jouko, Geek is the New Blackin Mikaela, No You Girls Never Known Lauri, Entertaining or Elsen bloggari Marja ja Elokuvablogin Päivi.
Brighton Rockia oli kanssamme seuraamassa myös Eugen Gurjasti Damn Good Coffee-blogista, mutta hän joutui valitettavasti lähtemään heti elokuvan jälkeen.
Elokuvan jälkeen siirryimme ruokailemaan, visailemaan ja seurustelemaan Mikonkadun Amarillo-ravintolaan. Meille oli varattu sieltä kabinetti ja seuraamme liittyivät Disneyn, FutureFilmin, FS-Filmin, Sandrew-Metronomen ja Nordisk Filmin edustajat. He toivat mukanaan tietoa tämän vuoden uutuuksista sekä tietysti kaikenlaista kivaa tavaraa. Kohtalo taisi yrittää kertoa minulle jotain, kun eräästäkin yllätyskassista osui juuri minulle Twilight-elokuva. Vaihdoin sen tietenkin pois, mutta vasta sen jälkeen kun olimme Laurin kanssa jakaneet traumaattiset katsomiskokemuksemme kyseisen elokuvan tiimoilta. Paheksuvista katseista välittämättä (kyllä mä huomasin, älkää yrittäkö :-)).
Ilta oli kaikin puolin onnistunut ja hauska. Seura oli hyvää, ruoka oli hyvää, jutut olivat välillä vähän vähemmän hyviä mutta eivätkö ne parhaimmat jutut yleensäkin ole? Elokuvista oltiin sekä samaa että eri mieltä, ja jokaisen sisäinen nörtti pääsi kunnolla valloilleen. Tai ei se minulla mikään sisäinen se nörtti ole, vaikka joskus sitä pitää ymmärtämättömien ihmisten seurassa vähän hillitä. Minun oma valomerkkini koitti joskus puolen yön aikoihin, mutta muut jäivät vielä istumaan iltaa, ymmärtääkseni aika pitkään.
Otetaan ehdottomasti uusiksi joku toinen kerta, ja yritetään nyt valita joku festivaalivapaa ajankohta!
Perjantaina oli viimeinen työpäiväni ennen vanhempainvapaata. Minulla olisi tosin ollut silloin tiedossa myös työpaikan kekkerit. Mutta koska tämä blogitapaaminen oli sovittu jo paljon aikaisemmin, ei valinta ollut vaikea.
Ilta alkoi Helsingin ihanassa Kino Engelissä, jossa kävin lukioikäisenä usein mutta nyt vanhempana hävettävän harvoin. Meille oli järjestetty näytös Graham Greenen kirjaan perustuvasta elokuvasta Brighton Rock, joka edusti brittiläistä rikoselokuvaa kylmimmillään.
Mukana illanvietossa olivat Twilight Colan Bubble, Silent All These Yearsin Ravenwaves, My Movie Blogin Tiinanen, Cinefilian Jutta, Leffablogin Jouko, Geek is the New Blackin Mikaela, No You Girls Never Known Lauri, Entertaining or Elsen bloggari Marja ja Elokuvablogin Päivi.
Brighton Rockia oli kanssamme seuraamassa myös Eugen Gurjasti Damn Good Coffee-blogista, mutta hän joutui valitettavasti lähtemään heti elokuvan jälkeen.
Elokuvan jälkeen siirryimme ruokailemaan, visailemaan ja seurustelemaan Mikonkadun Amarillo-ravintolaan. Meille oli varattu sieltä kabinetti ja seuraamme liittyivät Disneyn, FutureFilmin, FS-Filmin, Sandrew-Metronomen ja Nordisk Filmin edustajat. He toivat mukanaan tietoa tämän vuoden uutuuksista sekä tietysti kaikenlaista kivaa tavaraa. Kohtalo taisi yrittää kertoa minulle jotain, kun eräästäkin yllätyskassista osui juuri minulle Twilight-elokuva. Vaihdoin sen tietenkin pois, mutta vasta sen jälkeen kun olimme Laurin kanssa jakaneet traumaattiset katsomiskokemuksemme kyseisen elokuvan tiimoilta. Paheksuvista katseista välittämättä (kyllä mä huomasin, älkää yrittäkö :-)).
Ilta oli kaikin puolin onnistunut ja hauska. Seura oli hyvää, ruoka oli hyvää, jutut olivat välillä vähän vähemmän hyviä mutta eivätkö ne parhaimmat jutut yleensäkin ole? Elokuvista oltiin sekä samaa että eri mieltä, ja jokaisen sisäinen nörtti pääsi kunnolla valloilleen. Tai ei se minulla mikään sisäinen se nörtti ole, vaikka joskus sitä pitää ymmärtämättömien ihmisten seurassa vähän hillitä. Minun oma valomerkkini koitti joskus puolen yön aikoihin, mutta muut jäivät vielä istumaan iltaa, ymmärtääkseni aika pitkään.
Otetaan ehdottomasti uusiksi joku toinen kerta, ja yritetään nyt valita joku festivaalivapaa ajankohta!




















