Sinkkuelämää on niitä sarjoja, joista en olisi koskaan uskonut pitäväni. Periaatteessahan kaltaiseni muotilukutaidoton, kaikennäköistä parisuhdekeskustelua ja -hössötystä syvästi inhoava nainen ei kuulu ollenkaan tämän sarjan kohderyhmään. Mutta niin se vaan silloin yli 10 vuotta sitten kolahti heti. Jopa niin paljon, että olen sittemmin ottanut asiakseni lukea kaikki Candace Bushnellin kirjoittamat kirjat, olen nähnyt molemmat Sex and the City -elokuvat (ensimmäinen oli huono, toinen paljon parempi) ja omistan sarjan DVD:nä.
Nyt vanhempainvapaalla on aikaa istua television ääressä ja keskittyä olennaiseen, jälkikasvun maailmaan saapumista odotellessa. Niinpä huomasin jossain vaiheessa laittavani Sinkkuelämää-sarjan DVD:tä soittimeen ja kuin huomaamatta se imaisi mukaansa. Ensiesityksen aikoihin seurasin sarjaa Suomen tahtiin, yhden jakson verran viikossa. Se herätti minussa silloin kaikenlaisia tunteita, huvittuneisuudesta hämmennyksen kautta suoranaiseen vihaan ja raivoon. Kuudennelle ja viimeiselle tuotantokaudelle tultaessa koko tuttavapiirini tiesi, kuinka paljon vihasin Carriea ja Bigiä. Miten tältä tiedolta olisikaan voinut välttyä, teinhän siitä aikoinaan jopa naurettavan suuren numeron. :-) Sittemmin inhoni on laantunut ja jopa kokonaan häipynytkin. Carrie Bradshaw ja Big ovat yhä mielestäni ko. sarjan tylsimmät hahmot, mutta enää he eivät herätä minussa mitään suuria tunteita. Suuntaan tai toiseen.
Nyt putkeen katsottuna sarjasta sekä avautui uusia puolia että vahvistui vanhoja käsityksiä. En vieläkään pysty samaistumaan tai ymmärtämään sen mainostamaa käsitystä parisuhteista ja miesten ja naisten välisestä dynamiikasta. Suurimmaksi osaksi sarjan esittämät näkemykset etenkin miehistä ovat paikka paikoin jopa suorastaan miesvihamielisiä. Toki monet maskuliinisvoittoiset – mutta klassikoiksi nostetut – kirjat, elokuvat, TV-sarjat yms. ovat kohdelleet naisia samalla tavoin maailman sivu joten voisi ajatella naisten vastaavanlaisen näkemyksen miehistä olevan tervetullut vastaisku. Minä en kuitenkaan kuulu siihen joukkoon, jonka mielestä seksismiin kuuluu vastata seksismillä.
Lempihahmoni sarjassa on yhä Miranda, ehdottomasti. Häneen minä samaistun kaikista eniten ja hän on mielestäni sarjan hahmoista kaikista täyspäisin ja järkevin. Toki Mirandan kyynisyys ja kriittisyys menee välillä hieman yliampuvaksi, mutta niin menevät sarjan muidenkin hahmojen ominaispiirteet.
Yllättäen kuitenkin tällä uusintakatselulla huomasin pitäväni aikaisemmin ylenkatsomastani Charlottesta vähintään yhtä paljon kuin Mirandasta. Charlotten ennen niin ärsyttävältä tuntunut idealismi tuntui nyt hellyttävältä ja virkistävältä. Hän oli myöskin sarjan hahmoista se, jonka koin kehittyvän eniten ns. ihmisenä. Pilvilinnoissa liitelevä Park Avenuen prinsessa tajuaakin, että onni ei välttämättä löydy täydellisistä kulisseista, vaan jostain ihan muualta.
Mistä päästäänkin sarjan miehiin, joista Steve ja Harry ovat yhä ylitse muiden. Kiltti, komea, ystävällinen, kärsivällinen, mutta silti tukevasti omilla jaloillaan ja tarvittaessa hyvinkin jämäkästi omia näkemyksiään puolustava Steve on minusta yksinkertaisesti vastustamaton helmi. Hän on minun ihannemieheni, ja yllättäen kaikista sarjan miehistä eniten Karhumiehen kaltainen.
Samaa voi sanoa Harrysta, jonka spontaanisti Charlottelle esittämä kosinta saa yhä kyynelet silmiini. Näennäisen epätäydellinen Harry oli täydellinen mies näennäisen täydelliselle Charlottelle, olematta silti mikään pompoteltavissa oleva vässykkä.
Entinen suursuosikkini Aidan puolestaan tuntui tällä katsomiskerralla jotenkin valjulta. Siinä missä aikaisemmin Carrien uskottomuus Bigin kanssa sai minut suunniltani raivosta, nyt se ei herättänyt minussa mitään tunteita. Aidan oli kiva, mutta hän ja Carrie olivat yksinkertaisesti täysin eri maailmoista eivätkä lopulta sopineet toisilleen.
Tajusin nyt myös viimein, mikä minua Carriessa niin paljon aikoinaan ärsytti. Se ei ollut uskottomuus Aidania kohtaan vaan se, että jossain neljännen ja viidennen kauden välissä sarjan käsikirjoittajat lakkasivat kehittämästä tätä hahmoa yhtään eteenpäin. Hän vaan toisti samoja väsyneitä kuvioita ja reagoi ympärillään tapahtuviin asioihin, puuttumatta itse aktiivisesti tapahtumiin. Muut hahmot kehittyivät ja heidän elämäänsä tuli suuria muutoksia, mutta Carrie pysyi samana. Se jos mikä oli ärsyttävää.
Jopa sarjan alkuaikoina lähinnä koomisena kevennyksenä esiintynyt Samantha koki kunnon kehityskaaren rintasyövän ja rakkauden merkeissä. Samanthan ja Smithin suhde oli ihana, rakastin sitä miten Smith sinnikkäästi puski Samanthan muurien läpi ja voitti tämän omakseen.
Sarjan suurin viehätys minun silmissäni piilee kuitenkin naisten välisessä ystävyyssuhteessa. Heidän keskuudessaan vallitsevassa solidaarisuudessa, tuessa ja rakkaudessa on jotain hyvin aitoa ja koskettavaa, jopa ainutlaatuista. Ei puhettakaan mistään selkäänpuukottamisesta, selän takana puhumisesta tai muusta vastaavanlaisesta ilkeydestä, joita jotkut väittävät olevan naisille tyypillistä. Yllättäen kuitenkin suosikikseni kaikista sarjan ystävyyssuhteista nousi kuitenkin Carrien ja Stanfordin kaveruus. Stanford nyt oli muutenkin mahtava tyyppi, mutta jokin hänen ja Carrien tavassa olla keskenään vaan toimi. He ovat juuri sellaisia ystäviä, jotka voivat olla näkemättä toisiaan moneen vuoteen ja jatkaa sitten siitä, mihin viimeksi jäivät.
Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä, toteamuksena sanottakoon, että sarja on mielestäni yksinkertaisesti todella hauska. Sen dialogi on nokkelaa ja oivaltavaa, se osaa nauraa itselleen, siinä on hyvää tilannekomiikan tajua, ja se uskaltaa olla yliampuva välttyen silti olemasta naurettava. Sarjan pinnallisuus ja epärealistisuus eivät ole koskaan vaivanneet minua, mielestäni on naurettavaa ja huvittavan tosikkomaista olettaa tällaisen sarjan olevan joku dokumentti.
Sinkkuelämää on ja tulee pysymään minun henkilökohtaisena suosikki-aivokarkkinani. Liiasta mässäilystä seuraa yliannostus ja ällötys, mutta sopivina annoksina silloin tällöin se auttaa pakenemaan ihanan hattaraiseen maailmaan.
Tekstit
