MovieMonday #5 - Päässäni soi ja soi ja soi

Tämän viikon Movie Mondayn aiheena ovat soundtrackit. Musiikki on olennainen osa elokuvaa, se voi joko nostaa elokuvan uusiin ulottuvuuksiin tai pilata sen. Joskus jopa keskinkertainen elokuva tuntuu hieman paremmalta jos siinä on hyvä musiikki.

Hienoja elokuvasoundtrackeja ja elokuvasäveltäjiä on paljon. Ennio Morriconen upeat kappaleet ovat saumaton osa Sergio Leonen elokuvia ja Henry Mancini on jo osa kulttuurihistoriallista yleissivistystä. Useiden elokuvien tunnuskappaleet ovat nousseet ikivihreiksi klassikoiksi, jopa siinä määrin että monet eivät edes muista niiden olevan alun perin elokuvasta lähtöisin.

The Matrix, Unelmien sielunmessu, Dancer in the Dark, siinä vain muutamia elokuvia joiden musiikki on vähintään yhtä olennainen kuin itse elokuvakin.

Joskus käy jopa niin, että sinänsä keskinkertainen elokuva omaa loistavan musiikin, ja soundtrackista tulee kulutetumpi kuin elokuvasta. Minulla on tähän haasteeseen lukuisia ajatuksia vastaukseksi, mutta päätin valita hieman yllättävän vaihtoehdon elokuvasta, joka ei todellakaan ole jäänyt elokuvahistoriaan.

The X-files elokuva oli ilmestyessään tälle X-fiilille melkoinen tapaus. Mulder ja Scully valkokankaalla! Ehkä jopa pussaamassa! Alieneita! Salaliittoteorioita! Mahtavuutta! Valitettavasti itse elokuva oli varsin keskinkertainen, mikä ei näin jälkikäteen ajateltuna ollut mikään ihme. Olihan sarjakin jo tuolloin parhaat päivänsä nähnyt. Mutta elokuvan musiikki osoittautuikin poikkeuksellisen hyväksi kattaukseksi. Nyt en puhu Mark Snown scoresta, vaan itse soundtrackista.

Soundtrackin aloittaa Mike Oldfieldin hieno Tubular X ja lopettaa The Dust Brothersin mahtavasti soiva versio sarjan ikonisesta tunnusmusiikista. Väliin mahtuu alkuperäisbiisejä muun muassa Foo Fightersilta, The Curelta, Better Than Ezra -yhtyeeltä, Sarah McLachlanilta sekä Noel Gallagherin kylmiä väreitä aiheuttava instrumentaalibiisi Teotihuacan.

Itse elokuvaa en ole jaksanut aikoihin katsoa, mutta muutamia vuosia sitten tämä soundtrack soi soittimessani taajaan. Taidanpa taas pistää sen pyörimään.

Klassikko: Pretty in Pink, eli miksi Andie tekee oikean valinnan

John Hughesin teinielokuvat ovat käsite. On ihmisiä, jotka eivät niitä tajua ja jotka pitävät niitä vanhanaikaisina ja epärealistisina. Ja sitten on meitä, jotka löytävät niistä itsensä ja muistavat niiden avulla aikuisenakin, miten kipeää kasvaminen tekeekään.

Pretty in Pink on jostain syystä Hughesin teinielokuvista se eniten parjattu, erilaisia mielipiteitä herättävät loppuratkaisunsa takia. Minulle se taas on The Breakfast Clubin jälkeen suosikki Hughesin tuotannossa. Pidän siitä huomattavasti paljon enemmän kuin Some Kind of Wonderful -elokuvasta, joka puolestaan on monien muiden mielestä näistä kahdesta kypsempi ja parempi.

Muistan, miten lapsena ihastuin Andien (Molly Ringwald) hahmoon, hänen tyyliinsä ja hänen olemukseensa. Ihailen sitä vieläkin, Andiessa on jotain tajuttoman makeeta ja samalla pehmeää ja feminiinistä. Ihailin sitä, miten määrätietoinen, itsenäinen ja vahva Andie oli, miten hän ei antanut kenenkään kävellä ylitseen. Hän on yhä suosikkini Molly Ringwaldin esittämistä hahmoista.

Olen katsonut tämän elokuvan todella monta kertaa miettien tarkasti, haluaisinko minä loppuratkaisun olevan toisenlainen. Haluaisinko nähdä Andien tajuavan yhtäkkiä olevansa rakastunut parhaaseen ystäväänsä Duckieen (ihana John Cryer) ja antavan pakit Blanelle (Andrew McCarthy)? Vastaus on, että ei. Minusta Andie tekee oikean valinnan. Niin kultainen ja ihana kuin Duckie onkin, Andie ei missään vaiheessa näe häntä muuna kuin ystävänä. Hän ei milloinkaan edes anna Duckien ymmärtää, että jotain voisi joskus tapahtua heidän välillään. Duckien ihastus on voimakasta, mutta ilmiselvän yksipuolista. Ja niin se vain on, että rakkaussuhteeseen tarvitaan kaksi. Se, että vain toinen on ihastunut vaikka kuinka palavasti tahansa, ei riitä.

Blane puolestaan mokaa Andien suhteen todella pahasti, kun antaa ystäviensä painostuksen tulla heidän väliinsä. Mutta hänen katumuksensa on aitoa ja vilpitöntä. Hän hyvittää tekonsa ja osoittaa todella olevansa erilainen kuin paskamaiset kaverinsa. Ymmärtäisin enemmistön nyrpeän suhtautumisen Andien valintaan jos hän esimerkiksi valitsisi kamalan Steffin (James Spader) Duckien sijaan. Mutta hän ei niin tee, vaan osoittaa Steffille paikkansa.

Sitäpaitsi, eikö juuri se että erilaisista sosiaalisista ympyröistä kotoisin olevat Andie ja Blane päätyvät yhteen tee loppuratkaisusta rajoja rikkovaa? Mikäli Andie olisi valinnut Duckien, olisi se mielestäni paljon sovinnaisempi ratkaisu ja viestittäisi yleisölle, että paras ratkaisu on pysyttäytyä omiensa joukossa eikä yrittää seurustella vieraista piireistä tulevien kanssa. Tällainen ratkaisuhan nähdään Some Kind of Wonderful -elokuvassa, kun pahvi Keith (Eric Stoltz) saa yhtäkkiä salamaniskun päähänsä ja tajuaakin rakastavansa parasta ystäväänsä Wattsia (Mary Stuart Masterson) eikä kultaista ja suloista, vaikkakin epävarmaa Amandaa (Lea Thompson). Olin todella pettynyt tähän loppuratkaisuun, etenkin kun se tuli täysin puun takaa.

Blane ja Amanda eivät ehkä ole niitä stereotyyppisiä päähän potkittuja erilaisia nuoria kuten Duckie ja Watts, mutta ei heilläkään helppoa ole. Monessa mielessä he ovat ainakin minusta paljon samaistuttavampia hahmoja, sillä kukapa ei olisi teini-ikäisenä joskus mennyt porukan painostuksesta mukaan typeriin juttuihin silkasta epävarmuudesta? En minä ainakaan sen ikäisenä aina uskaltanut pukeutua niin kuin olisin oikeasti halunnut tai tehdä monia asioita, jotka salaa kiinnostivat siinä pelossa, mitä kaverini ja perheeni sanovat. On helppo esittää samaistuvansa Duckien ja Wattsin kaltaisiin rohkeisiin ulkopuolisiin, paljon vaikeampaa on myöntää olevansa tai olleensa joskus epävarma ja pelokas kuten Blane ja Amanda.

Ja siksi Andie tekee minusta oikean valinnan. Hän valitsee sen, jota rakastaa oikeasti, eikä sen jota hänen kaikkien muiden mielestä tulisi rakastaa. Sitäpaitsi, Duckie päätyy yhteen Kristy Swansonin kanssa joten ei hänellekään huonosti käy. :-)

MovieMonday #4 - Itkupilli

Viikon MovieMonday-haaste koskee itkettäviä elokuvia.

Minä olen tunnettu herkistelijä, pillittelen välillä ihan ihmeellisille asioille etenkin elokuvissa. Disney-leffat kuten Bambi ja Dumbo saavat aina vollottamaan, ja nykyään itken herkästi jos elokuvissa kuvataan vanhemman ja lapsen välistä rakkautta ja tunteita. Mutta elokuva, joka on sai minut aikoinaan poraamaan niin voimakkaasti että melkein pelästyin asiaa itsekin, on:

The Crow

Näin tämän vasta joitain vuosia sen ensi-illan jälkeen Night Visions -festivaaleilla. Kyseessä ei ollut mikään keskellä yötä ollut näytös, joten väsymysaste ei ollut kova eikä se siis selittänyt reaktiotani. Elokuva oli minusta yksinkertaisesti äärettömän koskettava, kaunis, traaginen ja riipaiseva rakkaustarina ja vollotin aivan kontrolloimattomasti. Siis niin, että minulta meni monta päivää kokemuksesta toipumiseen. Pari vuotta myöhemmin näin elokuvan uudestaan opiskelukavereiden kanssa Turun Varsinais-Suomalaisen Osakunnan tiloissa (RIP ja kivat teille, Turun päättäjät) ja reaktio oli aivan samanlainen. Elokuvan päätyttyä kaverini kysyi minulta, saako valot laittaa päälle ja pyysin odottamaan, että saan koottua itseni. Olin meinaan aika sekaisin, silmäni olivat melkein muurautuneet umpeen itkun voimasta.

Vieläkin elokuvan musiikki saa minut herkistymään ja menee taas varmaan tovi, ennen kuin uskallan katsoa tämän elokuvan uudestaan.

Päiväni Margueritten kanssa (La Tête en Friche)

Joskus on kiva päästä katsomaan kivaa hyvän tuulen elokuvaa muullakin kielellä kuin englanniksi tai suomeksi.

Germain Chazes (Gérard Depardieu) on keski-ikäinen sekatyömies, joka viettää tavallista elämää tavallisessa ranskalaisessa pikkukaupungissa. Tuittupäisen ja etäisen äidin aviottomalla pojalla on aina ollut vaikeuksia kirjaimien ja lukemisen kanssa, ja siksi hän on ollut kanssaihmistensä helpon piikittelyn kohde. Germain on kuitenkin hyväsydäminen, kiltti ja rakastava mies, ja hän on näin ansainnut kauniin bussinkuljettaja Annetten (Sophie Guillemin) rakkauden. Eräänä päivänä Germain kohtaa puistossa sattumalta vanhan Margueritte-rouvan (Gisèle Casadesus), joka alkaa lukea hänelle ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoja. Kirjallisuuden kautta Germainille avautuu pikkuhiljaa kokonaan uusi maailma ja yhtäkkiä hänen elämässään on sanoja ja lauseita, joista hän ei aikaisemmin tiennyt mitään. Margueritte saa puolestaan Germainista itselleen ystävän, jollaisia hänellä ei elämässä kovin montaa ole. 

Päiväni Margueritten kanssa on aurinkoinen ja lempeä elokuva pikkukaupunki-Ranskasta, jota ei sellaisenaan enää pahemmin ole olemassa. Se on elokuva epätavallisesta ystävyydestä ja itsetunnon merkityksestä. Ennen kaikkea se on elokuva siitä, miten kirjojen ja sanojen ihmeellinen maailma voi muuttaa koko elämän.

MovieMonday #3 - Elämän menetetyt tunnit

Tämän viikon MovieMondayn haasteen tarkoituksena on toimia eräänlaisena terapiana. Elokuvafani kohtaa fanitusuransa aikana väistämättä sekä hyviä että huonoja elokuvia, mutta jotkut elokuvat ovat niin huonoja että pelkkä niiden ajatteleminenkin aiheuttaa fyysistä kärsimystä.

Olen elämäni aikana nähnyt muutamankin kammottavan huonon filmintuhlauspätkän. Twilight on aika itsestään selvä tapaus, Starship Troopersia inhoan siitä huolimatta (tai oikeastaan siitä syystä) että sen väitetään olevan jotain hienoa jota vain harvat ja valitut tajuavat, ja Gigli nyt oli jo lähes fyysisesti kivulias katsomiskokemus. Mutta kaikkia näitä leffoja voin ajatella ilman että haluan saman tien tappaa itseni. Sen sijaan elokuva, jonka muisteleminen saa minut yhä vavahtelemaan tuskasta on:

Glitter

Mariah Carey yrittää näytellä eikä onnistu edes siinä vaikka esittää periaatteessa itseään. Glitter on kaikilla mittareilla mitattuna typerä, tylsä, idioottimainen aivoja mädättävä, kelvoton kasa kuonaa. Sen ryysyistä rikkauksiin -tarina on täynnä noloja epäjohdonmukaisuuksia ja hervottomia aukkoja, dialogissa ei suurimmaksi osaksi ole päätä eikä häntää, ajankuva heittää häränpyllyä useammin kuin kerran ja koko leffa on vain yhtä loputtomiin jatkuvaa Mariah Careyn egon ja julkisuuskuvan pönkitystä. Siinä vaiheessa, kun sadastuhannes roolihahmo aloitti Careyn hahmon vuolaan kehumisen, mieleni teki ryhtyä väkivaltaiseksi.

Eikä muuten ole aikoihin nähty niin typerää loppua kuin mitä tässä elokuvassa on. Carey lähtee suoraan loppuunmyydystä Madison Square Gardenin konsertistaan limusiinilla maalle, jossa hänen pari vuosikymmentä aikaisemmin kuvioista häippäissyt äitinsä asuu eikä enää ryyppää. Sitten Carey hoipertelee limusiinista tiukassa kimaltelevassa iltapuvussa ja piikkikorkokengissä ja kapsahtaa äitinsä kaulaan vaikka kumpikaan ei ole nähnyt toisiaan vuosiin. Äiti on tietenkin ihan saman näköinen kuin vuosia aikaisemmin.

Aivan kauhea elokuva, välttäkää jos vain suinkin voitte.

Klassikko: Noidan käsikirja

Vanhempieni talossa alkaa syksyllä putkiremontti ja näin ollen heidän on tyhjennettävä kellaritilansa. Siellä on myös joitain minun vanhoja tavaroita säilytyksessä ja pari viikkoa sitten vanhempani toivat meille joitain näistä tavaroista. Hymyilin leveästi, kun joukosta löytyi jo melkein unohtamani kirja, joka oli lapsena ehdottoman kova juttu; Noidan käsikirja.

Sitä luettiin lapsena pelosta tutisten, ja ehdinkin lainata sen kirjastosta monta kertaa ennen kuin sain sen viimein omakseni. Kansikuva oli niin kauhea, ettei sitä voinut pitää yöpöydällä kansi ylöspäin. Muistan, miten otin kirjan jutut aivan tosissani ja pelkäsin oikeasti sen kuvailemia vampyyreitä, ihmissusia, kummituksia ja hirviöitä.

Nyt aikuisena kirja lähinnä hymyilyttää. Se on aika pinnallinen, kömpelösti kirjoitettu ja tökerösti kuvitettu ja sen sisältämä niin kutsuttu informaatio nyt on mitä on. Mutta aikoinaan se teki suuren vaikutuksen.


Kuinka moni muistaa tämän kirjan?

"The rules of hair care are simple and finite."

Tämän viikon Movie Monday -haaste pisti minut hetkeksi miettimään. Rakastan monia hahmoja elokuvissa, vielä enemmän televisiossa, mutta kuka heistä on se rakkain? Kun heitä on niin monta ja kaikki loistavia omalla tavallaan. Sitten tajusin, että onhan olemassa yksi hahmo, jonka seikkailuja olen jaksanut katsoa moneen otteeseen, jonka pirteä pinkin värinen feminismi piristää harmaintakin päivää ja joka on yksinkertaisesti loistotyyppi.

Elle Woods

Last week I saw Cameron Diaz at Fred Segal, and I talked her out of buying this truly heinous angora sweater. Whoever said orange was the new pink was seriously disturbed.

Reese Witherspoonin vastustamattoman suloisesti sekä loistavassa Blondin kosto, että vähemmän loistavassa Blondin kosto 2 -elokuvissa esittämä Elle Woods on hahmo, josta varmaan monet eivät uskoisi minun pitävän. Onhan hän päällisin puolin hölmö, kikatteleva blondi ja minä pääsääntöisesti inhoan hölmöjä, kikattelevia blondeja. Mutta Elle on paljon muutakin. Hän on osoitus siitä, että koiraa ei ole karvoihin katsominen. Typerältä vaikuttavan typykkämäisen kuoren alla voi oikeasti piillä terävä, järkevä ja fiksu nainen, jolla on sydän paikallaan ja arvot kohdallaan. Elle Woods on kaikkien fyysisen kauneutensa takia aliarvioitujen naisten esitaistelija, kolmannen aallon feministinen ikoni joka osoittaa, että tyttömäisyydestä ja pienestä höpsöydestä voi joskus löytyä uskomaton määrä energiaa, älyä ja sydäntä.

MovieMonday #1 - Musikaali. The Sound of Music

Ensimmäisen MovieMonday -haasteen elokuvaa ei kauaa tarvinnut miettiä. The Sound of Music on niitä elämäni elokuvia, joilla on aivan erityinen paikka muistoissani, sydämessäni ja sielussani.

Olin viisivuotias, asuimme vuoden ajan Yhdysvalloissa ja isäni vei minut ja isosiskoni katsomaan tätä elokuvaa ihan elokuvateatteriin asti. Muistan tuolta ajalta kolme elokuvaa, jotka näin teatterissa; Dumbo, E.T. ja The Sound of Music. Jokainen näistä elokuvista teki minuun valtavan vaikutuksen.

The Sound of Music tuntuu nykyään ehkä vähän naiivilta, yksinkertaiselta, ylitunteelliselta, ylinäytellyltä ja hölmöltäkin. Mutta minä rakastan sitä silti. Trappin laulavan perheen tarina kiehtoo, ihana Julie Andrews ihanine äänineen lumoaa yhä, ja elokuvan musiikki tempaisee yhä mukaansa. Katsoin elokuvan DVD:ltä uudestaan jonkin aikaa sitten, monen vuoden tauon jälkeen, ja yhä se vetosi. Jopa niin paljon, että Karhumies pysytteli mystisesti toisessa huoneessa kun hänen vaimonsa istui liimautuneena television ääreen, kädet rintaa puristaen ja alahuuli väpättäen.

Tämän elokuvan aion siirtää jälkikasvulleni ja toivon, että se tekee heihin aikoinaan yhtä suuren vaikutuksen kuin minuun.