Bisquits kirjoitti erittäin hyvän kirjoituksen tuosta ikuisesta harmaasta alueesta, eli piilomainonnasta ja nimenomaan piilomainonnasta blogeissa. Missä menevät piilomainonnan rajat? Bloggaajat saavat jonkun verran ilmaisia tuotteita joko omaksi tai lainaan. Niistä kirjoitetaan, niitä arvostellaan ja kokeillaan, mutta usein ei muisteta tai viitsitä mainita tuotteen olevan jostain saatu.
Rupesin miettimään tätä asiaa kaltaiseni elokuva-, TV-, ja populaarikulttuuribloggaajan kannalta. Mekin käymme katsomassa elokuvia lehdistönäytöksissä ja saamme DVD- ja Blu-Ray -julkaisuja arvosteltavaksi. Itse en ole näissä yhteyksissä maininnut arvostelun yhteydessä kyseessä olevan lehdistönäytöksessä katsotun elokuvan tai tuotantoyhtiöltä saadun ilmaiskappaleen. Mutta, kuten Bisquits huomautti, kyllä ne arvostelukappaleetkin ovat ihan yhtä lailla tuotteita niin kuin meikit, vaatteet, kulutuselektroniikka tai muu vastaava.
Minulle ei olisi mikään ongelma mainita kirjoituksen yhteydessä jos arvostelemani elokuva on tuotantoyhtiöltä saatu arvostelukappale tai muu vastaava. Lehdistönäytöksistä ei mielestäni tarvitse mainita erikseen, ne kun eivät ole millään tavalla erikseen bloggareille järjestettyjä näytöksiä.
Mitä mieltä lukijani ovat? Pitäisikö leffabloggareiden mainita selvästi katsomamme elokuvan lähde, mikäli jotain mainittavaa on? Mikä olisi teidän mielestänne hyvän tavan mukaista?
31.8.2011
30.8.2011
MovieMonday #14 - "I eat Green Berets for breakfast"
Leffamaanantaissa huudellaan tällä viikolla suosikkitoimintaleffojen perään. Tai oikeammin testosteronia pursuavien toimintaelokuvien perään, kaikki toimintaleffat kun eivät pursua testosteronia. Joistakin löytyy jopa vähän estrogeeniakin. :-)
Olen aina pitänyt toimintaelokuvista. Se on lajityyppinä siinä mielessä samanlainen kuin kauhuelokuvat, että siinä on äärettömän helppo mennä siitä mistä aita on matalin. Aivoton ja tyhmä rymistely ei ole koskaan ollut mieleeni, mutta ajatuksella tehty tiukka toimintapaketti uppoaa minuun aina.
Myrskyn ratsastajat (Point Break, USA 1991) on tiukkaa toimintaa alusta loppuun, 100% adrenaliinia kuten sen mainoslausekin sanoo. Mutta vaikka sen pääosissa ovat miehet, se ei kuitenkaan ole mitään machopullistelua, päinvastoin. Kyseessä on yllättävänkin tarinavetoinen elokuva moraalista, lojaaliuudesta, rakkaudesta ja ystävyydestä. Tämä on niitä elokuvia, jotka katson aina kun ne tulevat televisiosta ja joihin en varmaan ikinä kyllästy.
Toimintaelokuvista puhuttaessa en voi myöskään sivuuttaa toista Keanu Reevesin tähdittämää action-pläjäystä, jonka näin aikoinaan elokuvateatterissa peräti neljä kertaa. Speed (USA 1994) nappasti tuolloin teini-ikäistä tyttöä suoraan selkärangasta ja vei mukanaan huimalle ajelulle. Uusintakatselut vuosia myöhemmin eivät ole tuoneet ihan samanlaista fiilistä, mutta loistava toimintaelokuva tämä joka tapauksessa on.
Unohtaa ei myöskään sovi 1980-luvun klassikkoja, kuten Die Hardia, Predatoria ja Terminaattoria sekä jälkimmäisen ensimmäistä jatko-osaa. Hienoja lajityyppinsä edustajia kaikki.
Mutta entä se hölmö action-rymistely? Siinä ei taida olla Arnold Schwarzenneggerin voittanutta. Kuvernaattorin yksi helmistä on kylmän sodan tuonne puolen jäänyt Commando (USA 1985), mutta oma suosikkini sieltä aivottomimmasta päästä taitaa kyllä olla Juokse tai kuole (The Running Man, USA 1987). Arska tiukoissa keltaisissa trikoissa, mahtavan reaganilainen tulevaisuudenkuva, käsittämättömän vanhentunut arvomaailma ja one-linereita niin että heikompia hirvittää. Ei tarvinne sanoa enempää.
Olen aina pitänyt toimintaelokuvista. Se on lajityyppinä siinä mielessä samanlainen kuin kauhuelokuvat, että siinä on äärettömän helppo mennä siitä mistä aita on matalin. Aivoton ja tyhmä rymistely ei ole koskaan ollut mieleeni, mutta ajatuksella tehty tiukka toimintapaketti uppoaa minuun aina.
Myrskyn ratsastajat (Point Break, USA 1991) on tiukkaa toimintaa alusta loppuun, 100% adrenaliinia kuten sen mainoslausekin sanoo. Mutta vaikka sen pääosissa ovat miehet, se ei kuitenkaan ole mitään machopullistelua, päinvastoin. Kyseessä on yllättävänkin tarinavetoinen elokuva moraalista, lojaaliuudesta, rakkaudesta ja ystävyydestä. Tämä on niitä elokuvia, jotka katson aina kun ne tulevat televisiosta ja joihin en varmaan ikinä kyllästy.
Toimintaelokuvista puhuttaessa en voi myöskään sivuuttaa toista Keanu Reevesin tähdittämää action-pläjäystä, jonka näin aikoinaan elokuvateatterissa peräti neljä kertaa. Speed (USA 1994) nappasti tuolloin teini-ikäistä tyttöä suoraan selkärangasta ja vei mukanaan huimalle ajelulle. Uusintakatselut vuosia myöhemmin eivät ole tuoneet ihan samanlaista fiilistä, mutta loistava toimintaelokuva tämä joka tapauksessa on.
Unohtaa ei myöskään sovi 1980-luvun klassikkoja, kuten Die Hardia, Predatoria ja Terminaattoria sekä jälkimmäisen ensimmäistä jatko-osaa. Hienoja lajityyppinsä edustajia kaikki.
Mutta entä se hölmö action-rymistely? Siinä ei taida olla Arnold Schwarzenneggerin voittanutta. Kuvernaattorin yksi helmistä on kylmän sodan tuonne puolen jäänyt Commando (USA 1985), mutta oma suosikkini sieltä aivottomimmasta päästä taitaa kyllä olla Juokse tai kuole (The Running Man, USA 1987). Arska tiukoissa keltaisissa trikoissa, mahtavan reaganilainen tulevaisuudenkuva, käsittämättömän vanhentunut arvomaailma ja one-linereita niin että heikompia hirvittää. Ei tarvinne sanoa enempää.
26.8.2011
Sinistä ja vaaleanpunaista, eikä sitten mitään muuta!
Silmiini osui tänään erittäin hyvin kirjoitettu ja asiallinen kolumni aiheesta, josta on tullut Karhunpennun myötä perheessämme ajankohtainen. Kyse on siis sukupuolisensitiivisyydestä eli siitä, että ihmiset kohdataan ensisijaisesti yksilöinä eikä sukupuolensa edustajina.
Karhunpentu, kuten niin moni muukin lapsi, on perinyt paljon vanhempien serkkujensa vauvanvaatteita. Nämä serkut ovat poikia, Karhunpentu on tyttö. Häntä puetaan siis paljon ruskeaan, vihreään, siniseen, housuihin ja haalareihin, mutta myös mekkoihin, vaaleanpunaiseen, lilaan, kukikkaisiin ja tyttömäisen söpöihin vaatteisiin. Minusta tässä ei ole mitään omituista eikä ristiriitaista, tärkeintä on että vaatteet ovat vauvan yllä mukavia ja kivan näköisiä. Mutta olen huomannut, että monet vaatevalmistajat eivät ole samaa mieltä.
Olin noin viikko sitten Name It -lastenvaatekaupassa Helsingissä, Kampin ostoskeskuksessa. Kaikki vaatteet oli siellä jaoteltu tyttöjen ja poikien vaatteisiin. Eräs liikkeessä samaan aikaan asioinut nainen etsi lapselleen farkkuja, ja myyjän ensimmäinen kysymys oli että onko lapsi tyttö vai poika. Kyse oli siis farkuista ja niiden käyttäjä on lapsi. Kuten hyvin tiedämme, tytöt ja pojat ovat ennen murrosikää vartaloiltaan pääosin hyvin saman mallisia joten tähänkään ei voi vedota. Mikä idea tällaisessa jaottelussa muka on?
Toki on selvää, että tytöt ja pojat ovat erilaisia. Enkä tässä tarkoita sitä, että meistä kaikista pitäisi tulla sukupuolineutraalia tasaista massaa vailla mitään persoonallisia piirteitä. Mutta näin tuoreena äitinä olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota siihen, miten alusta asti yhteiskunta yrittää tunkea meitä erilaisiin muotteihin. Että alusta saakka ollaan Tyttöjä ja Poikia, Naisia ja Miehiä.
Miksi pinneistä, vaaleanpunaisesta väristä ja koruista tykkäävää poikaa katsotaan yhä kieroon? Miksi jalkapalloilijan urasta haaveilevaa tyttöä yhä vähätellään? Miksi on yhä ihmetyksen ja hämmästelyn aihe, jos mies päättää käyttää koko vanhempainvapaan ja jäädä kotiin lasten kanssa samalla kun nainen menee töihin? Mitä pahaa näissä asioissa on? Miksi ne koetaan uhkina? Miksi yhteiskunnassamme on niin ärsyttävän tärkeää kuulua tällaisiin keinotekoisiin ja ahtaisiin lokeroihin?
Olemme Karhumiehen kanssa alusta saakka tienneet, että haluamme kasvattaa lapsemme ensisijaisesti ihmisinä, sukupuolesta viis. Miten sitten muka kasvattaisimme heidät? Sanomalla, että heidän pitää tukahduttaa todellinen, oma, persoonansa jonkun ulkoa päin tehdyn ja opetellun roolin mukaiseksi? Miksi haluaisimme olla sellaisia nujertavia, ahdistavia vanhempia?
Otetaan ihmiset vastaan sellaisina kuin he ovat, jooko? Kyllä se sukupuoli seuraa sieltä perästä.
Karhunpentu, kuten niin moni muukin lapsi, on perinyt paljon vanhempien serkkujensa vauvanvaatteita. Nämä serkut ovat poikia, Karhunpentu on tyttö. Häntä puetaan siis paljon ruskeaan, vihreään, siniseen, housuihin ja haalareihin, mutta myös mekkoihin, vaaleanpunaiseen, lilaan, kukikkaisiin ja tyttömäisen söpöihin vaatteisiin. Minusta tässä ei ole mitään omituista eikä ristiriitaista, tärkeintä on että vaatteet ovat vauvan yllä mukavia ja kivan näköisiä. Mutta olen huomannut, että monet vaatevalmistajat eivät ole samaa mieltä.
Olin noin viikko sitten Name It -lastenvaatekaupassa Helsingissä, Kampin ostoskeskuksessa. Kaikki vaatteet oli siellä jaoteltu tyttöjen ja poikien vaatteisiin. Eräs liikkeessä samaan aikaan asioinut nainen etsi lapselleen farkkuja, ja myyjän ensimmäinen kysymys oli että onko lapsi tyttö vai poika. Kyse oli siis farkuista ja niiden käyttäjä on lapsi. Kuten hyvin tiedämme, tytöt ja pojat ovat ennen murrosikää vartaloiltaan pääosin hyvin saman mallisia joten tähänkään ei voi vedota. Mikä idea tällaisessa jaottelussa muka on?
Toki on selvää, että tytöt ja pojat ovat erilaisia. Enkä tässä tarkoita sitä, että meistä kaikista pitäisi tulla sukupuolineutraalia tasaista massaa vailla mitään persoonallisia piirteitä. Mutta näin tuoreena äitinä olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota siihen, miten alusta asti yhteiskunta yrittää tunkea meitä erilaisiin muotteihin. Että alusta saakka ollaan Tyttöjä ja Poikia, Naisia ja Miehiä.
Miksi pinneistä, vaaleanpunaisesta väristä ja koruista tykkäävää poikaa katsotaan yhä kieroon? Miksi jalkapalloilijan urasta haaveilevaa tyttöä yhä vähätellään? Miksi on yhä ihmetyksen ja hämmästelyn aihe, jos mies päättää käyttää koko vanhempainvapaan ja jäädä kotiin lasten kanssa samalla kun nainen menee töihin? Mitä pahaa näissä asioissa on? Miksi ne koetaan uhkina? Miksi yhteiskunnassamme on niin ärsyttävän tärkeää kuulua tällaisiin keinotekoisiin ja ahtaisiin lokeroihin?
Olemme Karhumiehen kanssa alusta saakka tienneet, että haluamme kasvattaa lapsemme ensisijaisesti ihmisinä, sukupuolesta viis. Miten sitten muka kasvattaisimme heidät? Sanomalla, että heidän pitää tukahduttaa todellinen, oma, persoonansa jonkun ulkoa päin tehdyn ja opetellun roolin mukaiseksi? Miksi haluaisimme olla sellaisia nujertavia, ahdistavia vanhempia?
Otetaan ihmiset vastaan sellaisina kuin he ovat, jooko? Kyllä se sukupuoli seuraa sieltä perästä.
Vihreän timantin metsästys (Romancing the Stone, USA 1984)
Onko vähän hieno tunne nähdä joskus joku lapsuuden elokuva uudestaan ja huomata, että se toimii vieläkin? Vihreän timantin metsästys on yhä se hauska, jännittävä, romanttinen seikkailuleffa jollaisen sen muistinkin olevan.
Kaunis ja vetovoimainen Kathleen Turner on kirjailija Joan Wilder, joka haaveilee elämästä enemmän kuin elää sitä. Hän kirjoittaa romanttisia seikkailuja, joissa vahva mutta naisellinen sankaritar voittaa aina pahikset ja löytää rakkauden maskuliinisen mutta herkän tosimiehen sylistä. Ja eläytyy kirjojensa maailmaan siinä määrin että ainoa oikean elämän asuinkumppani on kissa ja seuraelämäkin pyörii lähinnä kustannustoimittajan tarjoamien drinkkien ympärillä. Joanin sisar puolestaan seikkailee pitkin maita ja mantuja aviomiehensä kanssa ja eräänä päivänä hän joutuu aikamoiseen soppaan Kolumbialaisten rikollisten kanssa. Joanin on uhmattava kotikissan luonnettaan ja lähdettävä Etelä-Amerikkaan auttamaan siskoaan. Matkalla hän kohtaa Michael Douglasin esittämän salakuljettaja Jack Coltonin, jonka kanssa heillä synkkaa pian paremmin kuin uskoisi.
Vihreän timantin metsästyksestä ei puutu huumoria, seikkailua, menoa, eikä meininkiä. Se on hauska ja hyvien näyttelijöiden ansiosta onnistunut menestyselokuva, jonka katsoo aina mielellään uudelleen. Nuori Kathleen Turner on ihana, hän suorastaan hehkuu ja loistaa läpi elokuvan ja Michael Douglas sopii mainiosti renttumaisen Jackin rooliin. Ihana leffa, oli kiva nähdä tämä uudestaan!
Kaunis ja vetovoimainen Kathleen Turner on kirjailija Joan Wilder, joka haaveilee elämästä enemmän kuin elää sitä. Hän kirjoittaa romanttisia seikkailuja, joissa vahva mutta naisellinen sankaritar voittaa aina pahikset ja löytää rakkauden maskuliinisen mutta herkän tosimiehen sylistä. Ja eläytyy kirjojensa maailmaan siinä määrin että ainoa oikean elämän asuinkumppani on kissa ja seuraelämäkin pyörii lähinnä kustannustoimittajan tarjoamien drinkkien ympärillä. Joanin sisar puolestaan seikkailee pitkin maita ja mantuja aviomiehensä kanssa ja eräänä päivänä hän joutuu aikamoiseen soppaan Kolumbialaisten rikollisten kanssa. Joanin on uhmattava kotikissan luonnettaan ja lähdettävä Etelä-Amerikkaan auttamaan siskoaan. Matkalla hän kohtaa Michael Douglasin esittämän salakuljettaja Jack Coltonin, jonka kanssa heillä synkkaa pian paremmin kuin uskoisi.
Vihreän timantin metsästyksestä ei puutu huumoria, seikkailua, menoa, eikä meininkiä. Se on hauska ja hyvien näyttelijöiden ansiosta onnistunut menestyselokuva, jonka katsoo aina mielellään uudelleen. Nuori Kathleen Turner on ihana, hän suorastaan hehkuu ja loistaa läpi elokuvan ja Michael Douglas sopii mainiosti renttumaisen Jackin rooliin. Ihana leffa, oli kiva nähdä tämä uudestaan!
25.8.2011
Larry Crowne - Uusi mahdollisuus (Larry Crowne, USA 2011)
Larry Crowne (Tom Hanks) on kova tekemään töitä, fiksu, järkevä, hyvä tyyppi jonka on helppo tulla toimeen ihmisten kanssa. Hän viihtyy työssään hypermarketissa, jossa hän on työtovereiden keskuudessa pidetty ja arvostettu työntekijä. Johtoporras vaan on eri mieltä ja taloustilanteen kiristyessä kouluja käymätön Larry on ensimmäinen, joka pistetään pihalle. Lainojen ja yleisen näköalattomuuden kanssa kamppaileva Larry päättää ryhtyä opiskelemaan. Paikallisessa yliopistossa hän sattuu ilmoittautumaan Mercedes Tainot'n (Julia Roberts) tunnille ja tapaa monta mielenkiintoista ihmistä.
Myös Mercyn elämä junnaa paikoillaan. Avioliitto on jo pitkään ollut pelkkä muodollisuus, opettaminen on kauan aikaa sitten lakannut innostamasta ja mikään ei tunnu enää miltään. Jotenkin Larryn elämän uusi suunta tarttuu myös Mercyyn ja hänkin kokee suuria muutoksia kuluvan lukuvuoden aikana.
Larry Crowne on juuri sellainen elokuva, jonka pääosassa voi odottaa näkevänsä Tom Hanksin ja Julia Robertsin. Se on hyväntuulinen ja miellyttävä, mutta ei järin syvällinen eikä mitenkään mullistava katsomiskokemus. Tom Hanks on omimmillaan juuri tällaisena Maukka Perusjätkänä, jolle sattuu jotain vähän epätavallista ja Julia Roberts hehkuu uuden elämänvaiheen aloittavana aikuisena naisena. Välillä on ihan kiva katsoa tällaisia mukavia perusleffoja, kyllä näillekin on aikansa ja paikkansa.
-----------------------------------------------------------------------
Olin ensimmäistä kertaa Vauvakino-tapahtumassa Porissa, Finnkinon Promenadi -teatterissa. Kokemus oli oikein mukava, tosin ihmettelin miksi elokuvaan myytiin paikkalippuja. Helsingissä kun saa istua minne haluaa, mikä on pienen lapsen kanssa aika tärkeää. Ei että kukaan olisi paikkaansa kytännyt, mutta hieman outo käytäntö silti. Myös yleisö oli erilaista, Helsingissä näkee enemmän fiinejä ja trendikkäitä äitejä, porilaiset ovat vähemmän hienoja. Mutta voisin hyvin käydä täällä toistekin, täällä olomme aikana.
Ai miksikö olemme Porissa? Meillä on Helsingissä putkiremontti ja olemme täällä Karhumiehen vanhempien luona evakossa, Karhumies, Karhuvauva ja minä. Ni et hei ny sit vaa. :-)
Myös Mercyn elämä junnaa paikoillaan. Avioliitto on jo pitkään ollut pelkkä muodollisuus, opettaminen on kauan aikaa sitten lakannut innostamasta ja mikään ei tunnu enää miltään. Jotenkin Larryn elämän uusi suunta tarttuu myös Mercyyn ja hänkin kokee suuria muutoksia kuluvan lukuvuoden aikana.
Larry Crowne on juuri sellainen elokuva, jonka pääosassa voi odottaa näkevänsä Tom Hanksin ja Julia Robertsin. Se on hyväntuulinen ja miellyttävä, mutta ei järin syvällinen eikä mitenkään mullistava katsomiskokemus. Tom Hanks on omimmillaan juuri tällaisena Maukka Perusjätkänä, jolle sattuu jotain vähän epätavallista ja Julia Roberts hehkuu uuden elämänvaiheen aloittavana aikuisena naisena. Välillä on ihan kiva katsoa tällaisia mukavia perusleffoja, kyllä näillekin on aikansa ja paikkansa.
-----------------------------------------------------------------------
Olin ensimmäistä kertaa Vauvakino-tapahtumassa Porissa, Finnkinon Promenadi -teatterissa. Kokemus oli oikein mukava, tosin ihmettelin miksi elokuvaan myytiin paikkalippuja. Helsingissä kun saa istua minne haluaa, mikä on pienen lapsen kanssa aika tärkeää. Ei että kukaan olisi paikkaansa kytännyt, mutta hieman outo käytäntö silti. Myös yleisö oli erilaista, Helsingissä näkee enemmän fiinejä ja trendikkäitä äitejä, porilaiset ovat vähemmän hienoja. Mutta voisin hyvin käydä täällä toistekin, täällä olomme aikana.
Ai miksikö olemme Porissa? Meillä on Helsingissä putkiremontti ja olemme täällä Karhumiehen vanhempien luona evakossa, Karhumies, Karhuvauva ja minä. Ni et hei ny sit vaa. :-)
24.8.2011
Movie Monday #13 - Ihan naurettavaa
Onko jokin elokuvakohtaus, joka naurattaa joka kerta? On. Useampikin. Tässä kolme parasta:
Elokuvan Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther, 1963) lopun takaa-ajokohtaus. Erinäisiin naamiaisasuihin pukeutuneen rosvot ja poliisit huristelevat ympäri pienen ranskalaiskylän toria pienillä autoilla samalla kun liikaa viiniä nauttinut paikallinen mies katsoo touhua hölmistyneenä. Ja hakee lopulta tuolin voidakseen seurata rumbaa aitiopaikalta. Repeän joka kerta, tämä on Blake Edwardsia parhaimmillaan.
Kun elokuvassa This is Spinal Tap (1984) yhtyeen suureellisen Stonehenge-biisin live-esityksen aikana lavalle ilmestyy pikkiriikkinen kivipaasi vaikka sen pitäisi olla yhtä iso ja mahtipontinen kuin biisinkin. Ja sitten ilmestyvät tanssivat kääpiöt. Tätä katsoessa saattaa lorahtaa jotain housuunkin.
Ja lopuksi viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä kohtaus, jonka alkaessa Karhumies ottaa minua aina kädestä kiinni, koska tietää hysteriakohtauksen seuraavan pian. En usko, että Jason Momoa kykenee samanlaiseen tunteiden paloon kuin Arska. Tätä kohtausta esitän pyynnöstä myös livenä, palkaksi pyydän vain muutaman viinilasillisen. Upotus ei toimi, mutta YouTubesta löytyy ››
Kun elokuvassa This is Spinal Tap (1984) yhtyeen suureellisen Stonehenge-biisin live-esityksen aikana lavalle ilmestyy pikkiriikkinen kivipaasi vaikka sen pitäisi olla yhtä iso ja mahtipontinen kuin biisinkin. Ja sitten ilmestyvät tanssivat kääpiöt. Tätä katsoessa saattaa lorahtaa jotain housuunkin.
Ja lopuksi viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä kohtaus, jonka alkaessa Karhumies ottaa minua aina kädestä kiinni, koska tietää hysteriakohtauksen seuraavan pian. En usko, että Jason Momoa kykenee samanlaiseen tunteiden paloon kuin Arska. Tätä kohtausta esitän pyynnöstä myös livenä, palkaksi pyydän vain muutaman viinilasillisen. Upotus ei toimi, mutta YouTubesta löytyy ››
16.8.2011
Movie Monday #12 - Parhaista parhain
Movie Monday kyselee tällä viikolla lempinäyttelijän perään.
Tämä on minulle vaikea haaste, sillä minulla ei ole koskaan ollut yhtä lempinäyttelijää. Kuten ei myöskään lempikappaletta, -elokuvaa, -artistia, -bändiä tai muuta vastaavaa. Pidän monista eri asioista, kustakin eri syistä.
Mutta jos pitäisi valita yksi jo edesmennyt näyttelijä, joka saa aina mielenkiintoni heräämään ja joka ei ole toistaiseksi pettänyt kertaakaan, valintani osuu yhden lempikappaleeni aiheeseen:
En loppujen lopuksi ole nähnyt kovinkaan montaa Bette Davisin tähdittämää elokuvaa. Mutta ne, jotka olen nähnyt (Mitä tapahtui Baby Janelle?, Now, Voyager) ovat tehneet vaikutuksen. Davis esitti usein hankaliksi, itsepäisiksi, ilkeiksikin miellettyjä hahmoja, jotka tiesivät mitä halusivat ja ottivat sen keinoja kaihtamatta. Mutta hän teki sen sellaisella tyylillä, ettei näistä hahmoista voinut olla pitämättä edes jollakin tasolla. Davis oli kuulemma myös yksityiselämässä aikamoisessa suorasukaisen, teräväkielisen ja perfektionistisen naisen maineessa. Hän ei ehkä ollut se kultainen, suloinen, pehmeä, kiltti naapurintyttö jollaista naisihannetta Hollywood yrittää meille vieläkin syöttää, mutta vahvana, määrätietoisena, itsenäisenä mutta silti ehdottoman feminiinisenä ja tyylikkäänä naisena hän on aikalaisensa Katharine Hepburnin tavoin yhä tänäkin päivänä kiistaton esikuva naisille.
Tämä on minulle vaikea haaste, sillä minulla ei ole koskaan ollut yhtä lempinäyttelijää. Kuten ei myöskään lempikappaletta, -elokuvaa, -artistia, -bändiä tai muuta vastaavaa. Pidän monista eri asioista, kustakin eri syistä.
Mutta jos pitäisi valita yksi jo edesmennyt näyttelijä, joka saa aina mielenkiintoni heräämään ja joka ei ole toistaiseksi pettänyt kertaakaan, valintani osuu yhden lempikappaleeni aiheeseen:
Bette Davisiin
En loppujen lopuksi ole nähnyt kovinkaan montaa Bette Davisin tähdittämää elokuvaa. Mutta ne, jotka olen nähnyt (Mitä tapahtui Baby Janelle?, Now, Voyager) ovat tehneet vaikutuksen. Davis esitti usein hankaliksi, itsepäisiksi, ilkeiksikin miellettyjä hahmoja, jotka tiesivät mitä halusivat ja ottivat sen keinoja kaihtamatta. Mutta hän teki sen sellaisella tyylillä, ettei näistä hahmoista voinut olla pitämättä edes jollakin tasolla. Davis oli kuulemma myös yksityiselämässä aikamoisessa suorasukaisen, teräväkielisen ja perfektionistisen naisen maineessa. Hän ei ehkä ollut se kultainen, suloinen, pehmeä, kiltti naapurintyttö jollaista naisihannetta Hollywood yrittää meille vieläkin syöttää, mutta vahvana, määrätietoisena, itsenäisenä mutta silti ehdottoman feminiinisenä ja tyylikkäänä naisena hän on aikalaisensa Katharine Hepburnin tavoin yhä tänäkin päivänä kiistaton esikuva naisille.
8.8.2011
Movie Monday # 11 - Ärsyttävin elokuvahahmo
Tällä viikolla kirjoitetaan Jar Jar Binksistä. :-)
Tai oikeastaan ärsyttävimmästä elokuvahahmosta. Näitähän riittää, tosin omalla kohdallani enemmän television puolella. Siellä minä räjähtelen ja pauhaan eri hahmoille tuon tuostakin, muiden suureksi hämmennykseksi mutta myös huviksi. Elokuvien puolella näitä rasittavia hahmoja on vähän vähemmän, tai ehkä he eivät vaan ole jääneet päähäni elämään yhtä hyvin. Omalta osaltani helppo vastaus tähän haasteeseen olisi ollut legendaarinen k-pääpariskunta Bella Swan ja Edward Cullen, mutta se nyt olisi ollut liian helppoa. ;-)
Erästä muuten loistavaa elokuvaa ajatellessani kavahdan aina inhosta, sillä yksi sen hahmoista on todella raivostuttava. Minun pitää oikein istua käsieni päällä elokuvaa katsoessani, niin kovasti tekee mieli läimiä häntä. Elokuva on Lukas Moodyssonin Kimpassa (Tillsammans) vuodelta 2000 ja hahmo on Lena (Anja Lundkvist).
Tuo suloisen Göranin (Gustaf Hammarsten) itsekeskeinen, manipuloiva, teennäinen, petollinen ja lievästi pedofiilisiä taipumuksia omaava narttuvaimo sai elokuvassa juuri sen, mitä ansaitsikin. Onneksi. Muuten en olisi kyennyt nauttimaan muuten niin mahtavasta leffasta lainkaan.
Tai oikeastaan ärsyttävimmästä elokuvahahmosta. Näitähän riittää, tosin omalla kohdallani enemmän television puolella. Siellä minä räjähtelen ja pauhaan eri hahmoille tuon tuostakin, muiden suureksi hämmennykseksi mutta myös huviksi. Elokuvien puolella näitä rasittavia hahmoja on vähän vähemmän, tai ehkä he eivät vaan ole jääneet päähäni elämään yhtä hyvin. Omalta osaltani helppo vastaus tähän haasteeseen olisi ollut legendaarinen k-pääpariskunta Bella Swan ja Edward Cullen, mutta se nyt olisi ollut liian helppoa. ;-)
Erästä muuten loistavaa elokuvaa ajatellessani kavahdan aina inhosta, sillä yksi sen hahmoista on todella raivostuttava. Minun pitää oikein istua käsieni päällä elokuvaa katsoessani, niin kovasti tekee mieli läimiä häntä. Elokuva on Lukas Moodyssonin Kimpassa (Tillsammans) vuodelta 2000 ja hahmo on Lena (Anja Lundkvist).
Tuo suloisen Göranin (Gustaf Hammarsten) itsekeskeinen, manipuloiva, teennäinen, petollinen ja lievästi pedofiilisiä taipumuksia omaava narttuvaimo sai elokuvassa juuri sen, mitä ansaitsikin. Onneksi. Muuten en olisi kyennyt nauttimaan muuten niin mahtavasta leffasta lainkaan.
LinkWithin
Tekstit
