Myönnetään. Loppukesän ajan pyörinyt intensiivinen mainoskampanja tepsi minuun ja ryhdyin seuraamaan ohjelmaa Kiinteistökuningatar Kaisa. Siinä oli mainosten perusteella yksinkertaisesti jotain todella kiehtovaa. Päähenkilö Kaisan tapa istua reteästi sohvalla kuohuviinilasi kädessään ja ilmoittaa ykskantaan olevansa Suomen paras kiinteistönvälittäjä oli niin ihanan raivostuttavan kiehtovan röyhkeää, että pakkohan tuo ohjelma oli nähdä omin silmin. Ja niin siinä kävi, että jäin koukkuun.
Itse ohjelma ei ole loppujen lopuksi kovin dramaattinen. Suuria konfliktitilanteita ei toistaiseksi ole nähty, Kaisa on kaikesta näennäisen röyhkeästä asenteesta huolimatta aika asialliselta vaikuttava ihminen, joka hoitaa työnsä hyvin ja jolla on ihmissuhteetkin kunnossa. Mutta sisälläni asuva tirkistelynhaluinen peikko tykkää katsoa ohjelmassa esiteltäviä asuntoja ja itse Kaisa on mielestäni mielenkiintoinen persoona. Vai kuinka usein nähdään televisiossa ohjelma, jonka pääosassa on työssään menestyvä nainen, joka on lisäksi ylpeä menestyksestään? Ei kovinkaan usein. Lisäksi hän on esillä ohjelmassa nimenomaan työnsä kautta, arvostettuna alan ammattilaisena.
Nämä kaikki huomiot perustuvat tietenkin vain televisio-ohjelman kautta saatuun kuvaan. En tunne Kaisa Liskiä henkilökohtaisesti, enkä voi millään tietää mikä osa ohjelmasta on totta, mikä sitä varten lavastettua fiktiota. Netissä liikkuu Kaisa Liskistä kaikenlaisia juttuja, mutta kuinka paljon netin juttuihin voi ylipäätään luottaa?
Kaipaatko katsottavaksesi kivoja asuntoja ja naisen, joka ei pelkää sanoa olevansa oman alansa huippu eikä pidä kynttilää vakan alla? Siinä tapauksessa Kaisa on juuri sinua varten.
Kiinteistökuningatar Kaisa Liv-kanavalla keskiviikkoisin klo 21.
19.9.2011
Kulttuurista ja Paavo Arhinmäestä
Viime viikkoina on kovasti puhuttu Suomen uudesta kulttuuriministeristä Paavo Arhinmäestä sekä ennen kaikkea hänen päätöksestään matkustaa katsomaan Suomen miesten peliä koripallon EM-kisoissa ja jättää Helsingin Musiikkitalon avajaiset väliin.
Kulttuuripiirejä kuohuttaa. Toki Musiikkitalo on hieno ja Suomen musiikkimaailmalle tärkeä rakennus, ja tietenkin olisi ollut odotettavissa, että sen avajaisissa olisi ministeritason edustus. Mutta toisaalta, miesten koripallo on maailmanlaajuisesti tärkeä laji eikä Suomen edustusjoukkue ole kovinkaan usein selvinnyt EM-tasolle asti. Kulttuuriministerin tontille kuuluu myös urheilu, ja se jos mikä on kulttuuria. Ruohonjuuritason sellaista.
Minä pistän nyt lusikkani tähän soppaan ja sanon näin: Hyvä Paavo! Olisiko meillä hänessä viimein kulttuuriministeri, joka ymmärtää että kulttuuri kuuluu kaikille. Että urheilukulttuuri ja populaarikulttuuri ovat aivan yhtä tärkeitä ja tukemisen arvoisia asioita kuin esimerkiksi klassinen musiikki, baletti tai ooppera. Yhtään näitä "korkeamman" kulttuurin muotoja väheksymättä, päinvastoin. Mutta näkisin viimein tapahtuvan tässä maassa sen ihmeen, että teennäinen jako "korkeaan" ja "matalampaan" kulttuuriin häipyisi pikkuhiljaa pois ja tilalle tulisi kokonaisvaltainen arvostus kulttuuria ja taidetta kohtaan.
Kulttuuripiirejä kuohuttaa. Toki Musiikkitalo on hieno ja Suomen musiikkimaailmalle tärkeä rakennus, ja tietenkin olisi ollut odotettavissa, että sen avajaisissa olisi ministeritason edustus. Mutta toisaalta, miesten koripallo on maailmanlaajuisesti tärkeä laji eikä Suomen edustusjoukkue ole kovinkaan usein selvinnyt EM-tasolle asti. Kulttuuriministerin tontille kuuluu myös urheilu, ja se jos mikä on kulttuuria. Ruohonjuuritason sellaista.
 |
| Kuva Paavo Arhinmäen kotisivuilta. |
Minä pistän nyt lusikkani tähän soppaan ja sanon näin: Hyvä Paavo! Olisiko meillä hänessä viimein kulttuuriministeri, joka ymmärtää että kulttuuri kuuluu kaikille. Että urheilukulttuuri ja populaarikulttuuri ovat aivan yhtä tärkeitä ja tukemisen arvoisia asioita kuin esimerkiksi klassinen musiikki, baletti tai ooppera. Yhtään näitä "korkeamman" kulttuurin muotoja väheksymättä, päinvastoin. Mutta näkisin viimein tapahtuvan tässä maassa sen ihmeen, että teennäinen jako "korkeaan" ja "matalampaan" kulttuuriin häipyisi pikkuhiljaa pois ja tilalle tulisi kokonaisvaltainen arvostus kulttuuria ja taidetta kohtaan.
13.9.2011
John Favreau: Cowboys & Aliens (USA 2011)
Villi länsi. Pyssyjä. Hevosia. Intiaaneja. Miehet ovat miehiä ja naiset herkkiä. Tai no, ei ihan. Avaruusolentoja. Aivan oikein. Lehmipaimenia ja avaruusolentoja. Lehmipaimenet taistelevat avaruusolentoja vastaan. Kuulostaa niin tyhmältä, että siitä tehty elokuva voisi olla tolkuttoman huono ja ärsyttävä. Mutta niin vain Iron Man -elokuvatkin ohjannut John Favreau saa tämän toimimaan.
Vuonna 1873 muukalainen (Daniel Craig) herää aavikolta. Hän ei muista mitään, ei edes omaa nimeään, ja hänen ranteessaan on outo metallinen laite joka paljastuu myöhemmin aseeksi. Mies hakeutuu lähimpään kaupunkiin, kituvalle kaivospaikkakunnalle jota pitää pystyssä herra Dolarhyde (Harrison Ford) ja hänen karjalaumansa. Kaupungissa asuu myös Ella (Olivia Wilde), joka tietää muukalaisesta enemmän kuin aluksi paljastaa. Muukalainen osoittautuu etsintäkuulutetuksi rikolliseksi, mutta ennen kuin liittovaltion sheriffit ehtivät viedä häntä oikeuden eteen, avaruusoliot hyökkäävät kaupunkiin. Oliot eivät ole valinneet kohdettaan sattumanvaraisesti, sillä kaupungissa on kuin onkin kultaa ja sitä ne haluavat. Ne myös sieppaavat ihmisiä kokeisiinsa ja sitähän kaupunkilaiset eivät voi sallia. Alkaa tiukka ja jännittävä taistelu ihmishenkien ja rakkaimpien puolesta.
Cowboys & Aliens perustuu Scott Mitchell Rosenbergin luomaan, Fred van Lenten ja Andrew Foleyn kirjoittamaan sekä Dennis Caleron ja Luciano Liman piirtämään sarjakuvaromaaniin, joka ilmestyi vuonna 2006. En valitettavasti ole lukenut sarjakuvaa, mutta voin uskoa että tarina toimii myös tässä muodossa hyvin. Elokuva ainakin yhdistää toimintaa ja juonta hyvin sulavasti niin, että katsoja viehättyy visuaalisesta vaikutelmasta mutta myös tarina jaksaa kantaa loppuun asti. Toki joukkoon mahtuu myös hieman tarpeetonta romantiikkaa ja hölmönpuoleisia kliseitä kuolleista rakastetuista ja muusta joutavanpäiväisestä, mutta ei niin että se olisi ärsyttänyt liikaa. Daniel Craig on omimmillaan juuri tällaisessa toimintaroolissa ja vanha yrmy Harrison Ford sopii myös elokuvaan kuin valettu.
Cowboys & Aliens ei ehkä ole vuoden elokuvatapaus sinänsä, mutta se on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaimpia fantasia- ja toimintaelokuvia.
Vuonna 1873 muukalainen (Daniel Craig) herää aavikolta. Hän ei muista mitään, ei edes omaa nimeään, ja hänen ranteessaan on outo metallinen laite joka paljastuu myöhemmin aseeksi. Mies hakeutuu lähimpään kaupunkiin, kituvalle kaivospaikkakunnalle jota pitää pystyssä herra Dolarhyde (Harrison Ford) ja hänen karjalaumansa. Kaupungissa asuu myös Ella (Olivia Wilde), joka tietää muukalaisesta enemmän kuin aluksi paljastaa. Muukalainen osoittautuu etsintäkuulutetuksi rikolliseksi, mutta ennen kuin liittovaltion sheriffit ehtivät viedä häntä oikeuden eteen, avaruusoliot hyökkäävät kaupunkiin. Oliot eivät ole valinneet kohdettaan sattumanvaraisesti, sillä kaupungissa on kuin onkin kultaa ja sitä ne haluavat. Ne myös sieppaavat ihmisiä kokeisiinsa ja sitähän kaupunkilaiset eivät voi sallia. Alkaa tiukka ja jännittävä taistelu ihmishenkien ja rakkaimpien puolesta.
Cowboys & Aliens perustuu Scott Mitchell Rosenbergin luomaan, Fred van Lenten ja Andrew Foleyn kirjoittamaan sekä Dennis Caleron ja Luciano Liman piirtämään sarjakuvaromaaniin, joka ilmestyi vuonna 2006. En valitettavasti ole lukenut sarjakuvaa, mutta voin uskoa että tarina toimii myös tässä muodossa hyvin. Elokuva ainakin yhdistää toimintaa ja juonta hyvin sulavasti niin, että katsoja viehättyy visuaalisesta vaikutelmasta mutta myös tarina jaksaa kantaa loppuun asti. Toki joukkoon mahtuu myös hieman tarpeetonta romantiikkaa ja hölmönpuoleisia kliseitä kuolleista rakastetuista ja muusta joutavanpäiväisestä, mutta ei niin että se olisi ärsyttänyt liikaa. Daniel Craig on omimmillaan juuri tällaisessa toimintaroolissa ja vanha yrmy Harrison Ford sopii myös elokuvaan kuin valettu.
Cowboys & Aliens ei ehkä ole vuoden elokuvatapaus sinänsä, mutta se on ehdottomasti yksi tämän vuoden parhaimpia fantasia- ja toimintaelokuvia.
8.9.2011
Vielä ehtii: Totuuden miekka
Äitiysloman ensimmäinen kuukausi ennen lapsen syntymää ja vauvan ensimmäiset pari-kolme elinkuukautta ovat mielenkiintoista aikaa. Aluksi nauttii vapaudestaan, sitten suorittaa äitiyttä rutiininomaisesti kunnes hommaan alkaa tulla jonkinnäköistä tolkkua. Tuolloin ei voi hirveästi keskittyä mihinkään suurta ajattelua vaativaan puuhaan. Elokuvat ja TV-sarjatkin valikoituvat lähinnä esitysajan mukaan ja sen, voiko niitä katsoa samalla kun imettää.
Tähän saumaan osui keväällä Nelonen Kino -kanavalta tullut Totuuden miekka (Legend of the Seeker, USA 2008–2010). Nyt sarja on alkanut Nelosella, jossa se on haudattu jonnekin puolenyön jälkeen. Mutta Nelonen Kino esitti sitä joka päivä kello 11 ja kello 17, eli juuri Karhunpennun päiväunien ja syötön aikoihin. Ja voi pojat, sen parempaa äitidementia-imetyssarjaa saa hakea!
Sarja perustuu Terry Goodkindin romaanisarjaan, josta muutamat fantasiaa harrastavat ystäväni ovat puhuneet vain hyvää. Ymmärtääkseni sarjassa on kuitenkin otettu aikamoisia vapauksia alkuperäismateriaalin suhteen. Richard Cypher (Craig Horner) on tavallinen paimen, jonka kohtalona on kuitenkin tulla suureksi Etsijäksi ja pelastaa maailma pahalta tyranni Darken Rahlilta (Craig Parker). Hänet valitsee tähän tehtävään suuri velho Zeddicus Zu'l "Zed" Zorander (Bruce Spence), antamalla Richardille salaperäisen, suuria taikavoimia omaavan totuuden miekan. Matkaan liittyy Tunnustajaäiti Kahlan Amnell (Bridget Regan), joka hänkin omaa huomattavia voimia ja jolla on aivan oma kohtalo täytettävänään. Myöhemmin joukkoon liittyy myös Darken Rahlin entinen sotilas Cara (Tabrett Bethell).
Richard ja Kahlan tietenkin rakastuvat, mutta molempien kohtalo asettuu heidän rakkautensa täyttymyksen tielle. Kahlan on Tunnustaja, ja kaiken lisäksi vanhin eli Tunnustajaäiti. Hän voi saattaa ihmisiä valtaansa pelkän kosketuksen ja katseen avulla ja näin tehdä heistä oman tahtonsa alaisia. Tätä valtaa on helppo käyttää väärin, ja siksi Tunnustajia sitovat hyvin tiukat eettiset periaatteet, joita Kahlanin pitää Tunnustajaäitinä valvoa. Heidän voimissaan on kuitenkin kaksi isoa kompastuskiveä. Suuttuessaan he voivat joutua täysin silmittömän raivon valtaan joka imee heidät kokonaan mukaansa ja laantuu vasta suuttumuksen laantuessa. He eivät myöskään voi koskaan valita puolisokseen ja lastensa isäksi rakastamaansa miestä, sillä rakastelun aikana Tunnustaja ottaa kumppaninsa valtaansa. Tunnustajan valta päättyy vasta kun Tunnustaja kuolee. Tunnustajan vallan alla oleva henkilö on täysin hänen lumouksensa alla, vailla omaa tahtoa tai kykyä ajatella. Niinpä Tunnustajat eivät periaatteesta valitse puolisoikseen kunniallisia miehiä. Richardin kohtalo taas ei ole enempää tai vähempää kuin maailman pelastaminen, eikä se salli hänen joutuvan kenenkään valtaan tai perustavan perhettä. Näin nämä kaksi rakastavaista riutuvat täyttymättömän, mutta henkiseltä tasoltaan vahvan rakkauden kourissa.
Sarja on riemastuttavan korni kokoelma kaikkia mahdollisia fantasiakliseitä. On outoja velhoja, on pahaa hallitsijaa, on suuria kohtaloita, on hirveitä örkkejä, on salattuja identiteettejä, on kauniita mutta kovin epäkäytännöllisiä pukuja ja kaiken hyvän lisäksi sarja on kuvattu Uudessa Seelannissa. Dialogi on välillä kuin suoraan jostain Taru Sormusten Herrasta parodiasta, ja ihmettelen miten näyttelijät ovat saaneet suustaan ulos löpinänsä kyynelkivistä ja taikamiekoista ilman että pokka on pettänyt täysin.
On sarjassa kyllä ansionsakin. Sen musiikki voitti täysin oikeutetusti Emmy-palkinnon, ja se jääkin päähän pyörimään pitkäksi aikaa. Lisäksi minua kiehtoi sarjassa se, että Kahlan ei ollut pelkkä Richardin komppaaja, vaan että hänellä oli oma, tasaveroinen tarinansa ja kohtalonsa tämän rinnalla. Lisäksi hänen voimansa ovat hyvin feminiiniset ja matriarkaaliset, Tunnustajuus kun periytyy äidiltä tyttärelle. Tunnustajat kyllä synnyttävät poikia, mutta miespuoliset Tunnustajat menettävät ennen pitkää järkensä sillä miehet eivät osaa käsitellä Tunnustajana olon mukanaan tuomaa valtaa. Myöhemmin sarjaan mukaan tuleva Cara puolestaan edustaa hieman ronskimpaa naisenergiaa, vastapainona Kahlanin vahvalle, mutta pehmeämmälle luonteelle.
Totuuden miekka -sarjaa ei kannata ottaa liian vakavasti. Jos kaipaat kauniita maisemia, kauniita ihmisiä, hauskoja kohtauksia, hienoa musiikkia sekä viihdyttävää tarinaa, tämä sarja on sinulle tehty.
Tähän saumaan osui keväällä Nelonen Kino -kanavalta tullut Totuuden miekka (Legend of the Seeker, USA 2008–2010). Nyt sarja on alkanut Nelosella, jossa se on haudattu jonnekin puolenyön jälkeen. Mutta Nelonen Kino esitti sitä joka päivä kello 11 ja kello 17, eli juuri Karhunpennun päiväunien ja syötön aikoihin. Ja voi pojat, sen parempaa äitidementia-imetyssarjaa saa hakea!
Sarja perustuu Terry Goodkindin romaanisarjaan, josta muutamat fantasiaa harrastavat ystäväni ovat puhuneet vain hyvää. Ymmärtääkseni sarjassa on kuitenkin otettu aikamoisia vapauksia alkuperäismateriaalin suhteen. Richard Cypher (Craig Horner) on tavallinen paimen, jonka kohtalona on kuitenkin tulla suureksi Etsijäksi ja pelastaa maailma pahalta tyranni Darken Rahlilta (Craig Parker). Hänet valitsee tähän tehtävään suuri velho Zeddicus Zu'l "Zed" Zorander (Bruce Spence), antamalla Richardille salaperäisen, suuria taikavoimia omaavan totuuden miekan. Matkaan liittyy Tunnustajaäiti Kahlan Amnell (Bridget Regan), joka hänkin omaa huomattavia voimia ja jolla on aivan oma kohtalo täytettävänään. Myöhemmin joukkoon liittyy myös Darken Rahlin entinen sotilas Cara (Tabrett Bethell).
Richard ja Kahlan tietenkin rakastuvat, mutta molempien kohtalo asettuu heidän rakkautensa täyttymyksen tielle. Kahlan on Tunnustaja, ja kaiken lisäksi vanhin eli Tunnustajaäiti. Hän voi saattaa ihmisiä valtaansa pelkän kosketuksen ja katseen avulla ja näin tehdä heistä oman tahtonsa alaisia. Tätä valtaa on helppo käyttää väärin, ja siksi Tunnustajia sitovat hyvin tiukat eettiset periaatteet, joita Kahlanin pitää Tunnustajaäitinä valvoa. Heidän voimissaan on kuitenkin kaksi isoa kompastuskiveä. Suuttuessaan he voivat joutua täysin silmittömän raivon valtaan joka imee heidät kokonaan mukaansa ja laantuu vasta suuttumuksen laantuessa. He eivät myöskään voi koskaan valita puolisokseen ja lastensa isäksi rakastamaansa miestä, sillä rakastelun aikana Tunnustaja ottaa kumppaninsa valtaansa. Tunnustajan valta päättyy vasta kun Tunnustaja kuolee. Tunnustajan vallan alla oleva henkilö on täysin hänen lumouksensa alla, vailla omaa tahtoa tai kykyä ajatella. Niinpä Tunnustajat eivät periaatteesta valitse puolisoikseen kunniallisia miehiä. Richardin kohtalo taas ei ole enempää tai vähempää kuin maailman pelastaminen, eikä se salli hänen joutuvan kenenkään valtaan tai perustavan perhettä. Näin nämä kaksi rakastavaista riutuvat täyttymättömän, mutta henkiseltä tasoltaan vahvan rakkauden kourissa.
Sarja on riemastuttavan korni kokoelma kaikkia mahdollisia fantasiakliseitä. On outoja velhoja, on pahaa hallitsijaa, on suuria kohtaloita, on hirveitä örkkejä, on salattuja identiteettejä, on kauniita mutta kovin epäkäytännöllisiä pukuja ja kaiken hyvän lisäksi sarja on kuvattu Uudessa Seelannissa. Dialogi on välillä kuin suoraan jostain Taru Sormusten Herrasta parodiasta, ja ihmettelen miten näyttelijät ovat saaneet suustaan ulos löpinänsä kyynelkivistä ja taikamiekoista ilman että pokka on pettänyt täysin.
On sarjassa kyllä ansionsakin. Sen musiikki voitti täysin oikeutetusti Emmy-palkinnon, ja se jääkin päähän pyörimään pitkäksi aikaa. Lisäksi minua kiehtoi sarjassa se, että Kahlan ei ollut pelkkä Richardin komppaaja, vaan että hänellä oli oma, tasaveroinen tarinansa ja kohtalonsa tämän rinnalla. Lisäksi hänen voimansa ovat hyvin feminiiniset ja matriarkaaliset, Tunnustajuus kun periytyy äidiltä tyttärelle. Tunnustajat kyllä synnyttävät poikia, mutta miespuoliset Tunnustajat menettävät ennen pitkää järkensä sillä miehet eivät osaa käsitellä Tunnustajana olon mukanaan tuomaa valtaa. Myöhemmin sarjaan mukaan tuleva Cara puolestaan edustaa hieman ronskimpaa naisenergiaa, vastapainona Kahlanin vahvalle, mutta pehmeämmälle luonteelle.
Totuuden miekka -sarjaa ei kannata ottaa liian vakavasti. Jos kaipaat kauniita maisemia, kauniita ihmisiä, hauskoja kohtauksia, hienoa musiikkia sekä viihdyttävää tarinaa, tämä sarja on sinulle tehty.
5.9.2011
Movie Monday #15 - Muut inhoavat, minä en
Minusta Terminator - Salvation on hyvä elokuva. Se on hyvä toimintaelokuva, se on hyvä draamaelokuva ja se on oikein kelvollinen lisä Terminator-saagaan. En ymmärrä, miksi sitä haukutaan niin paljon ja miksi kaikki sitä vihaavat. Minä pidin siitä.
Tämä on minun vastaukseni viikon Movie Monday -haasteeseen.
Tämä on minun vastaukseni viikon Movie Monday -haasteeseen.
1.9.2011
Stephen Frears: Tamara Drewe (Iso-Britannia 2010)
Tamara Drewe (Gemma Arterton) oli nuorena tyttönä kylänsä ruma ankapoikanen, isonenäinen ja vähän ulkopuolinen. Nyt aikuisena hän on menestyvä lontoolainen toimittaja, joka saapuu kotikyläänsä selvittääkseen edesmenneen äitinsä perintöä. Nenäleikkauksen myötä Tamarasta on kuoriutunut todellinen kaunotar, joka saa yhden jos toisenkin miehen pään sekaisin.
Tamaran naapureina kylässä hääräävät kirjailijaretriittiä ylläpitävät Beth Hardiment (Tamsin Greig) ja hänen elosteleva kirjailijamiehensä Nicholas (Roger Allam), jonka keskinkertaisten rikosjännärien tuoma menestys on kauan sitten nostattanut isot määrät keltaista nestettä miehen päähän. Bethin apuna maatilalla häärii Tamaran teini-iän poikaystäväntapainen Andy (Luke Evans), joka on ainoita kyläläisiä jonka edessä Tamaran on oltava täysin rehellinen. Koko tarinan punaisena lankana ja mainioina takapiruina häärivät paikalliset teinitytöt Jody ja Casey (Jessica Barden ja Charlotte Christie), jotka eivät voi sietää Tamaraa koska tämä on mennyt kihloihin heidän ihailemansa rock-tähden Ben Sergeantin (Dominic Cooper) kanssa. Rakkauden, seksin, ystävyyden ja ihailun kyllästämä soppa on valmis sekoitettavaksi.
Tamara Drewe perustuu Posy Simmondsin sarjakuvaromaaniin ja sarjakuvamaisuus onkin tuotu elokuvaan oikein mukavasti mukaan värien, yksittäisten ruutujen ja hauskojen yksityiskohtien kautta. En ole lukenut Posy Simmondsin alkuperäistä tarinaa, mutta elokuvan muodossa se oli varsin hyvä. Erityisesti Jody ja Casey olivat loistavia hahmoja ja pidin hahmojen maailman moraalisesta harmaudesta. Kaikki ei ollut yksiselitteisen hyvää tai pahaa. Olin aluksi hieman pettynyt Tamaran hahmoon, sillä olin jostain syystä odottanut hänen olevan mukavampi ihmisenä. Mutta asiaa tarkemmin ajateltuani ymmärsin, että hän on ihminen siinä missä muutkin. Elokuva olisi voinut olla kestoltaan hieman lyhyempi, nyt sitä vaivasi hienoinen paikallaan polkeminen. Mutta muuten Tamara Drewe oli oikein hauskaa katsottavaa.
Tamaran naapureina kylässä hääräävät kirjailijaretriittiä ylläpitävät Beth Hardiment (Tamsin Greig) ja hänen elosteleva kirjailijamiehensä Nicholas (Roger Allam), jonka keskinkertaisten rikosjännärien tuoma menestys on kauan sitten nostattanut isot määrät keltaista nestettä miehen päähän. Bethin apuna maatilalla häärii Tamaran teini-iän poikaystäväntapainen Andy (Luke Evans), joka on ainoita kyläläisiä jonka edessä Tamaran on oltava täysin rehellinen. Koko tarinan punaisena lankana ja mainioina takapiruina häärivät paikalliset teinitytöt Jody ja Casey (Jessica Barden ja Charlotte Christie), jotka eivät voi sietää Tamaraa koska tämä on mennyt kihloihin heidän ihailemansa rock-tähden Ben Sergeantin (Dominic Cooper) kanssa. Rakkauden, seksin, ystävyyden ja ihailun kyllästämä soppa on valmis sekoitettavaksi.
Tamara Drewe perustuu Posy Simmondsin sarjakuvaromaaniin ja sarjakuvamaisuus onkin tuotu elokuvaan oikein mukavasti mukaan värien, yksittäisten ruutujen ja hauskojen yksityiskohtien kautta. En ole lukenut Posy Simmondsin alkuperäistä tarinaa, mutta elokuvan muodossa se oli varsin hyvä. Erityisesti Jody ja Casey olivat loistavia hahmoja ja pidin hahmojen maailman moraalisesta harmaudesta. Kaikki ei ollut yksiselitteisen hyvää tai pahaa. Olin aluksi hieman pettynyt Tamaran hahmoon, sillä olin jostain syystä odottanut hänen olevan mukavampi ihmisenä. Mutta asiaa tarkemmin ajateltuani ymmärsin, että hän on ihminen siinä missä muutkin. Elokuva olisi voinut olla kestoltaan hieman lyhyempi, nyt sitä vaivasi hienoinen paikallaan polkeminen. Mutta muuten Tamara Drewe oli oikein hauskaa katsottavaa.
LinkWithin
Tekstit
