Saan tyttären ja luen tämän vuoden kohutuimman "kasvatusoppaan". Olenko seonnut? En aivan. Sillä tämä kirja on paljon mielenkiintoisempi ja viisaampi kuin mitä sen saama typerän sensaatiohakuinen julkisuus antaa ymmärtää. Kirjan koko alaotsikkohan on:
This is a story about a mother, two daughters, and two dogs. This was supposed to be a story of how Chinese parents are better at raising kids than Western ones. But instead, it’s about a bitter clash of cultures, a fleeting taste of glory, and how I was humbled by a thirteen-year-old.
Kirja siis kertoo siitä, miten sen kirjoittaja
Amy Chua jääräpäisesti uskoo kiinalaisen, kuriin ja kovaan työhön perustuvan, kasvatusmenetelmän olevan sen ainoan oikean. Tämä siis sukulaisten, aviomiehen ja ystävien varoituksista huolimatta. Jopa hänen oma äitinsä, joka kasvatti Chuan ja tämän sisaret erittäin tiukalla otteella, neuvoo häntä hellittämään. Vanhempi tytär Sophia sopeutuukin äitinsä kurinpitoon varsin hyvin, hänelle tämä kasvatusmenetelmä sopii. Mutta Chuan nuorempi tytär Lulu kapinoi rajusti äitiään vastaan ja tämän on pakko nöyrtyä ja myöntää ettei hän ole aina toiminut aivan oikein. Tosin ei aina väärinkään.
Chua on kieltämättä aikamoinen snobi, eikä kaikkin hänen sanomisiinsa kannata suhtautua turhan vakavasti. Esimerkiksi hänen mustavalkoiset käsityksensä siitä mitkä ovat sopivia harrastuksia (pianon- tai viulunsoitto) tai mikä on sopiva ura (lääkäri tai juristi), ovat lähinnä hilpeitä. Myöskään kaikki hänen menetelmänsä eivät saa minulta kannatusta, minä en esimerkiksi ikinä pakottaisi kymmenvuotiasta harjoittelemaan musiikki-instrumentin soittoa sormet rakoilla puoleenyöhön asti, jopa sairaana. Mutta hänen filosofiansa ja pyrkimyksensä näiden menetelmien taustalla ovat varsin fiksuja.
Chualla on kirjassa kuitenkin selvät pointit, joista olen hänen kanssaan samaa mieltä.
- Mitään ei kannata tehdä, ellei sitä tee hyvin, aina pitää pyrkiä parhaaseen tulokseen.
- Vasta kun on hyvä jossain, se jokin muuttuu hauskaksi.
- Ja tullakseen hyväksi jossain, pitää tehdä rajusti töitä.
- Tyhjän kehumisella ei päästä mihinkään.
- Vanhemman on uskallettava tuottaa lapselleen pettymyksiä ja sanoa, jos lapsi tekee jotain huonosti.
- Mutta, mikä tärkeintä, hänen on myös autettava lastaan pääsemään tavoitteisiinsa.
Tämä on mielestäni kirjan eräs olennaisimpia opetuksia. Chua ei missään vaiheessa pilkkaa, ivaa, tai mitätöi lapsiaan. Hän ajaa heitä eteenpäin, kritisoi ja henkisesti piiskaa välillä rajustikin, mutta kun hän kehuu, hän kehuu vuolaasti ja sydämestään. Vanha kunnon "Lasta ei saa kehua, ettei se ylpistyisi" -lause loistaa tässä kirjassa poissaolollaan. Lasta kyllä kehutaan, mutta vasta kun on jotain mistä kehua.
Kirjaa lukiessa ei voi olla ajattelematta, kuinka moni nykyajan piloille hellitty nuori hyötyisi Chuan kaltaisesta kasvattajasta. Kuinkakohan moni ikuinen opiskelija tai pienenkin vastoinkäymisen edessä äidin perään itkevä vätys saisi itsestään enemmän irti jos joku olisi edes joskus puskenut heitä yrittämään ja sinnittelemään, eikä luovuttamaan ensimmäisen takaiskun jälkeen?
Kirjan tärkein anti on kuitenkin Chuan oma kasvutarina. Hän joutuu myöntämään, että joskus tiukimmankin "kiinalaisen äidin" on peräännyttävä. Voimakastahtoinen ja sisukas Lulu ei yksinkertaisesti taivu äitinsä komentelulle ja Chuan on annettava nuoremmalle tyttärelleen tilaa. Vastentahtoisesti ja raskain sydämin hän sietää Lululta epätäydellisyyttä ja epäonnistumisia, kunnes yhtäkkiä hän tajuaa että juuri tämän ansiosta Lulu lopulta menestyy. Mutta kiitos äitinsä oppien, hän loistaa lopulta kovan työnteon ja omistautumisen ansiosta. Kiitos kuitenkin seisoo tiikeriäidille lopussa, vaikkakin aivan eri tavalla kuin mitä hän oli kuvitellut.
Ja täytyy muistaa, että Chua-Rubenfeldin perheen lapsilla on myös isä, joka toimii vahvana puskurina vaimonsa ja lastensa välissä. Eivät nämä lapset mitään panttivankeja tai äitinsä mielivallan uhreja ole, heilläkin on hemmottelevia isovanhempia ja kavereita, jotka antavat toisenlaisia elämänohjeita.
Minun on myönnettävä, että välillä kirjan lukeminen kirpaisi. Samaistuin Lulun epätoivoon ja raivoon kaiken pakkoharjoittelun edessä ja ymmärsin varsin hyvin hänen tarpeensa saada löytää oma tiensä ja oma tapansa tehdä asioita, omilla ehdoillaan. Elämässäni on tällä hetkellä parikin rakasta asiaa, esimerkiksi uinti, jotka olivat minulle lapsena sietämätöntä pakkopullaa. Mutta kun sain vapauden tehdä niitä miten itse halusin, omaan tahtiini ja itse oppien omista virheistäni, otin ne täysillä omakseni.
Pianoa en taas voi vieläkään sietää. Sain lopettaa tuon kidutusvälineen soiton 20 vuotta sitten ja silloin sain kuulla ties monelta taholta, että tulen katumaan päätöstäni. Sitä päivää ei ole vieläkään tullut. Eikä tule.
Minulle tämä kirja oli silmiä avaava lukukokemus. Se sai minut paitsi miettimään omaa suhtautumistani elämääni ja siihen, kuinka paljon olen valmis tekemään töitä sen eteen, myös tyttäreni tulevaisuutta. Haluanko kasvattaa lapsen, joka luovuttaa heti kun jokin ei ole enää kivaa ja joka kuvittelee että hänen tulee saada hyviä arvosanoja vain siksi koska hän vaivautuu tulemaan tunnille? Vai haluanko kasvattaa hyvällä itsetunnolla varustetun tytön, joka tietää että menestyksen eteen on tehtävä töitä ja joka ei lannistu kun jokin ei mene suunnitelmien mukaan? Vastaus on kyllä todella helppo.
Tekstit
