Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go

Katsoin ensin elokuvan, luin vasta sitten kirjan. Sen pitäisi mennä toisin päin, mutta joskus se menee näin päin.

Kirja ja elokuva eivät eroa toisistaan juonen tasolla juuri lainkaan, mutta kokemuksina ne olivat minulle aika erilaiset. Siinä missä elokuva oli mielestäni pinnallinen ja lattea, tylsäkin, kirja vei paljon tehokkaammin mukanaan. Se tarjosi paljon syvällisempää tietoa henkilöhahmojen elämästä ja monista tapahtumista ja oli siinä mielessä paljon koskettavampi. Monet tapahtumat jotka elokuvassa tuntuivat oudon irrallisilta, saivat kirjassa viimein merkityksen ja ymmärsin niitä huomattavasti paljon paremmin.

Esimerkiksi koko hahmojen suhde seksiin oli mielestäni elokuvassa sivuutettu turhan yliolkaisesti, kun taas kirjassa se on tärkeä osa kokonaisuutta ja tarinaa. Esimerkiksi Ruthin mieltymys pornolehtiin selitettiin kirjassa paljon paremmin ja sai minut ymmärtämään hahmoa huomattavasti paljon enemmän kuin elokuvan perusteella ymmärsin.

Toisin sanoen, tässä kävi nyt niin että kirja oli parempi kuin elokuva. Niinhän se yleensä meneekin.

Movie Monday #25 - Tuntematon sotilas

Tällä viikolla tehdään noloja tunnustuksia.

Yle Teema on hieno kanava. Koin sen kanavan ansiosta pari viikkoa sitten todellisen sivistystason nousun, kun sain ruksattua peräti neljä noloa näkemätöntä elokuvaa pois listaltani. Kyllä, ennen Teeman kymmenvuotissyntymäpäivien juhlaviikkoa en ollut nähnyt seuraavia elokuvia: Elefanttimies, 2001 Avaruusseikkailu, Komisario Palmun erehdys ja Manchurian kandidaatti. Nyt olen, eikä minun tarvitse enää hävetä.

Paitsi sitä, etten ole nähnyt elokuvaa Tuntematon sotilas. En Edvin Laineen, enkä Rauni Mollbergin versiota. Tuo Laine hävettää enemmän. Kyllä, se tulee telkkarista kerran vuodessa. Kyllä, minulla on ollut monta tilaisuutta katsoa se. Ei, en ole vieläkään sitä nähnyt. Pitäisikö korjata tilanne vaikka tänä vuonna? Ja lukea Väinö Linnan kirja. Sitäkään kun en ole lukenut.

Saa nauraa ivanaurua. Olen sen ansainnut.

Steven Spielberg: Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn, USA/Uusi-Seelanti 2011)

Olin varautunut tämän elokuvan suhteen. Minulla, kuten varmaan monella, on hyvin vahva suhde Tintti-sarjakuviin. Tintti ja hänen ranskalainen serkkunsa Astérix kuuluivat erittäin olennaisesti lapsuuteeni Belgiassa, jossa minut ja isosiskoni heitettiin kielitaidottomina kylmiltämme ranskankieliseen kouluun. Selvisimme molemmat varsin hyvin ja aina yhtä hyödyllinen ranskan kielen taito on siitä saakka kulkenut mukanani. Se on pitkälti Tintin ja Astérixin ansiota. Opin niiden avulla lukemaan ranskaa, opin elävää kieltä ja mahtavia ilmaisuja. Jos sadattelen ranskaksi, sadattelen kuten kapteeni Haddock. Rakastan yhä upeaa Bianca Castafiorea vaikka höpsö professori Tuhatkauno (ranskaksi Tournesol eli auringonkukka) taitaa olla suosikkini.

Tätä taustaa vasten lähdin siis hieman skeptisin mielin katsomaan Tintistä tehtyä englanninkielistä elokuvaa, jonka on ohjannut amerikkalainen Steven Spielberg. Mutta yllätyin positiivisesti. Elokuva oli hauska ja seikkailullinen, ja se onnistui vangitsemaan sarjakuvien hengen varsin hyvin. Paljon parjattu kapteeni Haddockin juopottelukaan ei häirinnyt, tuollainenhan hän on sarjakuvissakin, varsinkin ensiesiintymisensä aikoihin!

Ainoa asia mikä minua elokuvassa häiritsi, oli englannin kieli. Minulle kun Tintti liittyy vahvasti ranskan kieleen. Haddockin sadattelut ja hahmojen nimet ovat nimenomaan ranskan kielen ilottelua ja näiden kuunteleminen englanniksi nyt vaan tökki. Poliisiherrat ovat Dupond ja Dupont, eivät Thomson ja Thompson, eikä Tintin koira ole piru vie mikään hiivatin Snowy! Milou se on, tuhannen tulimmaista! Vaikka yleensä kammoan dubbauksia, niin ensimmäistä kertaa varmaan koko elämäni aikana mietin josko minun pitäisi jossain vaiheessa yrittää nähdä tästä elokuvasta ranskaksi puhuttu versio.

Elokuvan 3-D -ulottuvuudesta en osaa sanoa mitään, Karhumies ja minä kun valitsimme 2-D -version. Enkä kokenut menettäneeni mitään.

Movie Monday #23 - Tuntematon

Viikon Movie Monday -haaste haastaa kertomaan jostain omasta elokuvasuosikista, josta kukaan muu ei tunnu kuulleen mitään.

Oma makuni on mennyt viime vuosina valitettavan paljon niin populaariin suuntaan, että vähän hävettää. Kaikki suosikkielokuvani tuntuvat olevan muidenkin suosikkeja, mikä on joskus kivaa, joskus ärsyttävää. Mutta mieleeni tulee yksi elokuva, joka oli ilmestyessään ihan suosittu ja josta puhuttiin paljon, mutta joka on sittemmin painunut hieman unohduksiin. Minäkin olen nähnyt sen kerran televisiosta, eikä sitä ole pahemmin siellä esitetty uudestaan.

Pleasantville - onnellisten kaupunki (USA 1998) kertoo kahdesta sisaruksesta Davidista (Tobey Maguire) ja Jenniferistä (Reese Witherspoon) jotka joutuvat sattumalta oikeasta maailmasta keskelle 1950-luvun perhesarjaa nimeltä Pleasantville. David on sarja tosifani, hän on nähnyt jokaisen jakson ja on sarjan puhtoisessa ja siveellisessä maailmassa kuin kotonaan. Jennifer puolestaan vierastaa sarjan kirjaimellisesti mustavalkoista maailmaa ja alkaa osittain tietämättään sekoittaa sen kuvioita. Yhtäkkiä Pleasantvilleen alkaa ilmestyä värejä, koulun koripallojoukkue ei enää voitakaan kaikkia otteluitaan, maailmaa alkaa löytyä kaupungin rajojen ulkopuolelta ja asukkaiden maailmankuva laajenee. Kaikki eivät suhtaudu näihin muutoksiin hyvällä ja näin ennen niin harmoniseen kaupunkiin tulee konflikteja ja erimielisyyksiä.

Pleasantville on viisas ja yllättävän moralisoimaton allegoria suvaitsevaisuudesta ja vieraan pelosta. Se välttää pahimman osoittelevuuden ja antaa katsojan tehdä omat johtopäätöksensä. Pitääpä etsiä tämä leffa jostain ja viimein hankkia se omaksi.