Uusi. Vuosi?

Yksi vuoden lempijuhlistani eli joulu on jo takanapäin. Oikeastaanhan joulu jatkuu loppiaiseen asti, tai ainakin nuutinpäivään. Mutta joulunpyhät ovat ohi ja se tarkoittaa sitä että edessä on yksi vuoden turhimmista pakkojuhlista, eli uuden vuoden aatto.

En ole koskaan innostunut uuden vuoden aatosta. Minulle ajatus vuoden vaihtumisesta keskellä talvea on vähän absurdi, parempi aika vuoden aloitukselle olisi kevät. Taiat yms. ovat ihan hauskoja, mutta niitä voi tehdä muutenkin. Ylipäätään uusi vuosi on minulle samanlainen juhla kuin monille juhannus tai vappu; tylsä tekosyy suurimmalle osalle ihmisistä vetää pää täyteen ja käyttäytyä tyhmästi.

Lapsuudessani vuoden vaihtumista ei koskaan juhlittu mitenkään erityisesti, söimme hyvää ruokaa ja pelasimme lautapelejä. Saatoimme myös valaa tinaa. Mutta siinäpä se sitten olikin. Teini-ikäisenä ja opiskeluaikoina uuden vuoden juhlintaan iskostui se pakkojuhlan maku. Aina oli pakko juhlia, vaikka ei huvittanut, aina stressattiin missä ja miten juhlitaan ja aina kaikki meni jotenkin pieleen.

Ja melkein aina sain huomata, että juuri minä olin se, jonka juhlakutsu oli "hukkunut postissa". Eräs ikävimpiä uuteen vuoteen liittyviä muistojani on lukiosta, kun lukion viimeisen luokan uuden vuoden aattona minulle selvisi että minut oli jätetty yksien juhlien ulkopuolelle. Olin siihen asti pitänyt juhlien järjestäjiä ihan OK luokkatovereina. Joistain erimielisyyksistämme huolimatta. He olivat puhuneet juhlista koko syksyn kasvojeni edessä, sanoen koko ajan että he kutsuvat "meidät kaikki" näihin juhliin. Olivat vaan jättäneet kertomatta minulle, että minä en heidän silmissään kuulunut "heihin kaikkiin". Mielipiteeni kyseisistä henkilöistä laski tämän tapauksen jälkeen jyrkästi pakkasen puolelle ja on vasta viime vuosina kivunnut sieltä takaisin sinne jonnekin plus viiteen. Monet luulevat, että karsastin näitä naisia koska olimme myös ihastuneet samaan kundiin kun oikeasti syy oli se että jouduin kestämään heiltä tällaista kohtelua.

Viime aikoina en ole enää jaksanut stressata kyseisestä juhlasta. Olemme viettäneet sitä Karhumiehen ja muutaman hyvän ystävän kanssa ihan rennosti, ilman turhia paineita ja stressiä. Ja se on ollut oikein mukavaa. Näin se aikoo sujua minulta vastaisuudessakin. Ei stressiä, ei pakkoa, ei "postissa hukkuneita" kutsuja.

Miten sinä suhtaudut uuden vuoden juhlintaan? Otatko uuden vuoden ilolla vastaan vai välitätkö siitä lainkaan?

Joulu ja lapsen mieli

Tänä vuonna joulu on vähän erilainen kuin aikaisemmin. Kyseessä kun on Karhunpennun ensimmäinen joulu. Hän ei vielä ymmärrä muun kuin lahjapapereiden ja muun rapisevan ja kimaltelevan päälle, mutta silti tämä on yksi niistä tärkeistä ensimmäisistä kokemuksista.

Itse pidän joulusta, olen aina pitänyt. En voi sanoa olevani varsinaisesti jouluihminen, mutta on tämä kiva aika vuodesta. Pidän joulukuusesta,sen koristelemisesta, lahjapaketeista, joulukorteista, koristeista, valoista, ruuista ja makeisista. Pidän joululauluista ja ylipäätään koko tunnelmasta.

Tykkään sekä saada että antaa lahjoja, samoin joulukorttien kanssa. Vaikka periaatteessa tiedän, että kortit kuormittavat ympäristöä, haluan silti lähettää niitä. Tänä digitaalisena aikana tällaisten perinteisten tervehdysten merkitys vaan korostuu. Ja valehtelisin jos sanoisin, että pukin kontissa olevat lahjat eivät houkuttele avaamaan jo nyt. Olen ehkä säilyttänyt lapsenmielisen suhtautumisen jouluun, mutta minusta pakettien sisällön suhteen intoileminen on kivaa.

Haluan siis toivottaa kaikille hyvää, rauhallista ja kiireetöntä joulua! Nauttikaa kaikesta hyvästä ja unohtakaa paha ainakin hetkeksi.

Giikki, friikki vai mikä?

Olen seurannut mielenkiinnolla uudessa Nörttitytöt-blogissa käytävää keskustelua "nörtti" -sanan ympärillä. On ollut hämmentävää huomata, millaisia aggressioita kyseisen sanan uudelleen määrittely on herättänyt. Joillekin tahoille sana on ilmeisen pyhä, joillekin taas niin negatiivisesti latautunut, että sen merkityksen laajentaminen ja ottaminen uuteen käyttöön positiivisessa merkityksessä on kaikesta päätellen maailmanlopun paikka.


Puhun usein itse itsestäni nörttinä. Eräs työkaverini tokaisi minulle taannoin, että olen nörtti. Tosin siinä missä minä käytän tätä sanaa humoristisessa ja positiivisessa mielessä, ko. duunikaveri taisi yrittää halventaa. Olisi onnistunutkin, mikäli olisimme peruskoulun kuudennella luokalla.

Freaks and Geeks, kannattaa katsoa!

Mutta tarkalleen ottaen minä en ole nörtti. En sanan alkuperäisessä merkityksessä. En ole tietokonenero, vaikka pienet bugit eivät minua hetkauta. Kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa lyhyen matematiikan, pitkä ei ollut missään vaiheessa edes vaihtoehto. Matikka ja luonnontieteet eivät vaan koskaan olleet minun juttuni. Koodaustaitoni rajoittuvat HTML-ohjelmointikielen perusteisiin, ja sitäkin teen mieluiten DreamWeaverillä tai jollain vastaavalla ohjelmalla. Tietokonepelitkään eivät ole minulle niin hirvittävän tuttuja, pelasin ensimmäisen konsolipelini läpi pari vuotta sitten. Dead Space, mikä mahtava kokemus!


Mutta joissain piireissä olen supernörtti. Niissä, joissa näppäinoikoteiden käyttäminen on suoranaista neroutta, verkkokaupasta tilaaminen äärimmäinen rohkeuden osoitus ja blogin pitäminen jopa Blogger-alustalla osoitus kovimman tason tietokoneguruudesta.


Mikä minä sitten olen? No, minähän olen "geek". Siis giikki. Siis fanitukseen taipuvainen ihminen, joka suhtautuu fanittamisen kohteisiinsa älyllisen pakkomielteisesti. Niinhän minä suhtaudun elokuviin ja fanittamiini TV-sarjoihin. Mutta suomen kielessä ei ole olemassa vastinetta "geek" -sanalle. "Giikki" on ainakin minusta todella kömpelö ja outo, kun taas nörtti sopii tähän tarkoitukseen suomeksi oikein hyvin. Kyllähän ihminen voi olla leffanörtti, telkkarinörtti, käsityönörtti tai mikä lie. Eikö voikin?

Täällä on muuten hauska diagrammi näistä sanoista, kannattaa tutustua ››


Rakkaat nörtti/giikki/friikki/spiikki/miikki/tiikki -lukijani, mitä mieltä te olette? Tiedän, että teitä on paljon. Loukkaannutteko, jos joku sanoo teitä nörtiksi? Vai välitättekö lainkaan mistään leimoista tai määritelmistä?

Itsenäisyyspäivän mietteitä

Näin itsenäisyyspäivän tiimoilla on hyvä pysähtyä miettimään omaa kansallista identiteettiään ja mitä se merkitsee. Joillekin se on vahva ja vankka tunne, he tietävät kuuluvansa tiettyyn maahan ja tiettyyn kansaan. Jotkut taas ovat ikuisia matkaajia, joille kansallinen identiteetti ja kansallisuus eivät joko ole tärkeitä tai ovat suorastaan ajatuksena vastenmielisiä.

Itselleni tunne siitä, että olen suomalainen ja kuulun Suomeen, on ollut selviö niin kauan kuin muistan. Lapsuudessa ja teini-iässä vietetyt ulkomaanvuodet vain vahvistivat tätä tunnetta. Voit ottaa tytön pois Suomesta mutta et Suomea pois tytöstä. Itselle vahva kansallinen identiteetti merkitsee paitsi ylpeyttä ja rakkautta omaan kieleen, juuriin, ja kulttuuriin, myös valmiutta kyseenalaistaa ja uudistaa kyseistä kulttuuria ja sen normeja.

Mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos. Kieli muuttuu, tavat muuttuvat, kulttuuri muuttuu. Vahva identiteetti, niin henkilökohtainen kuin kansallinenkin, kestää tämän, sopeutuu ja mukautuu. Heikko ei. Voi olla isänmaastaan ylpeä ihminen olematta silti tiettyihin ajatusmalleihin jumiutunut jästipää, jolle kaikenlainen muutos ja erilaisuus on kauhistus. Onko Suomi vuonna 2011 jo niin identiteetiltään vahva maa, että se on valmis vastaanottamaan muutoksia ja ulkopuolisia vaikutteita, avautumaan ja keskustelemaan.

Minä haluan uskoa, että on.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

P.S. Tuntematon sotilas on digiboksilla :-)

Movie Monday #28 - Iloinen yllätys

Mistä elokuvasta en odottanut pitäväni, mutta se yllättikin positiivisesti?

Olin tuolloin parikymppinen leffafriikki, joka oli periaatteen vuoksi sitä mieltä että kaikki amerikkalaiset elokuvat, erityisesti komediat, ovat kamalaa hapatusta. Niinpä eräänä iltana kun vuokrasin Sekaisin Marista -elokuvan, tein sen nokka pystyssä, valmiina haukkumaan. Ja olin väärässä.

Kyseessä olikin oikeasti hauska ja hilpeä komedia, joka kirvoittaa vieläkin makeat naurut. Leffasnobin piti niellä ylpeytensä. Ja hyvä niin.

Movie Monday #27 - True Story

Viikon Movie Monday haastaa kertomaan todelliseen henkilöön tai henkilöihin perustuvasta elokuvasta, jota rakastaa tai vastaavasti rakastamasta henkilöstä tehdystä elokuvasta josta ei pidä sitten lainkaan.

Onhan näitä todellisiin henkilöihin perustuvia elokuvia nähty, ja monista olen pitänytkin. Hienoja elokuvia ovat muun muassa Kuninkaan puhe, Chaplin, The Doors, Bonnie ja Clyde, Schindlerin lista, The Queen, Perikato, vain muutaman mainitakseni.

Mutta silti valitsen varsinaiseksi postauksen aiheeksi elokuvan, joka oli pienoinen pettymys. The Runaways on hieno bändi. Sitä vähäteltiin aikoinaan pelkkänä tuotteistettuna tyttöbändinä, mutta ne nuoret naiset osasivat oikeasti soittaa ja heidän vaikutuksensa nykypäivän musiikkimaailmaan on kiistaton. Siksi heistä tehty, viime vuonna ilmestynyt elokuva (arvostelu täällä) ei vastannut odotuksiani. Musiikki kyllä rokkasi lujaa ja nuoret näyttelijät pistivät parastaan, mutta bändin mielenkiintoinen historia ja itse tarina jäivät kovin ohuiksi. Tällä elokuvalla oli mahdollisuus nostaa tämä loistava yhtye takaisin parrasvaloihin ainakin hetkeksi, mutta siinä se ei valitettavasti onnistunut.

Paul Feig: Bridesmaids (USA 2011)

Masentavaa, että vielä nykyään naisten näkökulmasta tehty komedia, jonka päähenkilöt tuntuvat aidoilta ja oikeilta naisilta eivätkä miltään tuotteistetuilta muovinukeilta, on harvinaisuus. Piristävää sen sijaan on, että sellaiseksi osuu niinkin hauska leffa kuin Bridesmaids.

Annien (Kristen Wiig) ja Lillianin (Maya Rudoplh) ystävyys on kestänyt lapsuudesta saakka. He tuntevat toisensa läpikotaisin ja ovat aina olleet toistensa tukena. Niinpä kun Lillian menee kihloihin ja aloittaa häävalmistelut, on Annie itsestään selvästi kaaso. Vaikka Annie on vähän höntti eikä hänen oma elämänsä ole tällä hetkellä aivan mallillaan, niin kaason tehtävistä hän päättää suoriutua kunnialla. Mutta sitten hän tutustuu Lillianin uuteen ystävään Heleniin (Rose Byrne), joka hieman lapsellisesti on päättänyt omia Lillianin ja hääjärjestelyt kokonaan itselleen. Annie ei ole aivan sinut tämän asian kanssa ja pian naisten kilvoittelu johtaa yhteen jos toiseenkin noloon ja vaivaannuttavaan tilanteeseen.

Bridesmaidsin paras puoli on, että sen henkilöhahmot sekä tuntuvat että näyttävät aidoilta. Annien epäonneen ja Lillianin vähintäänkin epäsuhtaiseen morsiusneitokaartiin on helppo samaistua. Minä itse olen ollut läsnä polttareissa, joissa oli eräs "Helen". Elokuva kuitenkin kärsii hienoisista ylilyönneistä, esimerkiksi ruokamyrkytyskohtaus tuntui kovin turhalta. Lisäksi Lillianin käly Megan (Melissa McCarthy) muistutti aika paljon Kauhean kankkusen Alania, mikä söi sinänsä hauskan hahmon tehoa. Mutta muuten elokuva toimi oikein hyvin. Vitsit olivat hauskoja ja loppu oli positiivinen muttei yltiöimelä. Ja kyllä, minäkin soitin aikoinani stereoista Wilson Phillipsiä lujaa, kun kukaan muu ei ollut kuulemassa.

Will Gluck: Easy A (USA 2011)

Kaksi kysymystä:

Kysymys A: 
Voiko vuonna 2011 tytön maine vielä tahriintua siitä, että hän kertoo julkisesti olevansa seksuaalisesti aktiivinen?

Kysymys B:
Kuinka nopeasti huhut leviävät ja vääristyvät?

Vastaus A:
Niin uskomattomalta ja takapajuiselta kuin se kuulostaakin, niin kyllä voi.

Vastaus B:
Nopeasti. Todella nopeasti.

Emma Stonen raikkaasti ja hauskasti esittämä Olive Penderghast saa kokea tämän omissa nahoissaan, kun hän erehtyy kertomaan valkoisen valheen ystävälleen Rhiannonille (Aly Michalka).

Olive on nätti, fiksu, sanavalmis, sosiaalinen ja kaikin puolin viehättävä ja mukava tyttö joka ei kuitenkaan ole mikään poikien suosikki ja on siksi yhä neitsyt. On lohdullista huomata, että tämä on yhä 17-vuotiaiden mielestä maailman kamalin asia, olinhan itse tuon ikäisenä täysin vakuuttunut siitä että jos olen koskematon vielä 18-vuotiaana, kuolen nunnana. Vähän toisin kävi :-). Silti Oliven sosiaalinen status pistää vähän ihmettelemään, mutta pistetään se Hollywoodin erikoisten ulkonäkökäsitysten piikkiin.

Välttääkseen telttailuviikonlopun Rhiannonin ja tämän erikoisten vanhempien kanssa, Olive valehtelee menevänsä treffeille kuvitteellisen opiskelijapojan kanssa. Ja seuraavana maanantaina koulussa lisää panoksia kertomalla että kyseinen "Roger" sai kunnian olla Se Eka. Ketään "Rogeria" ei tietenkään ole ja Oliven neitsyys on yhä tallella, mutta kun koulun jeesustelijoiden kuningatar Marianne (Amanda Bynes) kuulee Oliven tunnustuksen, alkaa huhu levitä. Ja pian se on saanut sellaiset mittasuhteet, että Oliven maine, ystävyyssuhteet ja muutama muukin suhde on pahasti vaakalaudalla. Hänen on korjattava tilanne, muuten kaikki hajoaa käsiin.

Easy A on terävä, hauska ja osuva komedia parhaimpien John Hughesin elokuvien hengessä. Hahmot ovat hassuja, mutta samaistuttavia ja uskottavia. Dialogi toimii ja sisältää kaltaiselleni teini-elokuvien fanille paljon herkullisia viittauksia herra Hughesin parhaimpaan tuotantoon. Näyttelijät ovat hyviä, ja erityisesti pääosan Emma Stone on miellyttävä uusi tuttavuus.

Mutta vielä palatakseni ensimmäiseen kysymykseen, niin kyllä, vuonna 2011 on yhä täysin uskottavaa tehdä elokuva jossa tyttö joutuu yhteisön hyljeksimäksi seksuaalisen vapaamielisyytensä takia. Pöyristyttävää.