28.3.2012

Once more, with less feeling

En ymmärrä tunteella eläviä ihmisiä. Toki ihmisillä on tunteita ja joissain tilanteissa ne ottavat vallan. Sehän on vallan normaalia ja ymmärrettävää.

Mutta ihmiset, joille elämä on pelkkää juoksemista draamasta toiseen menevät minulta yli hilseen. Tai tarkemmin sanottuna, ihmiset jotka elävät sataprosenttisesti tunteella vailla järjen häivää ja kuvittelevat sen olevan normaalia ja suotavaa käytöstä menevät minulta yli hilseen. Sillä tietenkin tietyt elämäntilanteet laukaisevat voimakkaita tunnereaktioita. Eivät ihmiset ole koneita, eivät kaikki voi aina olla järkeviä ja analyyttisia. Mutta minusta ei ole lainkaan kohtuutonta odottaa lapsuuden ja teini-iän ohittaneen ihmisen kykenevän hillitsemään itsensä ja joskus edes yrittävän toimia rationaalisesti ja järkevästi.


Minusta on aina tuntunut siltä, että etenkin nuorempana vedin näitä tunteella eläviä ihmisiä puoleeni kuin hunaja mehiläisiä. Ja usein nämä ystävyyssuhteet alkoivatkin ihan mukavasti. Minä sain elämääni hieman jännitystä näistä räiskyvistä pulputtajista, ja he ehkä löysivät minusta jotain vakauttavaa ja rauhoittavaa omaan elämäänsä. Jossain vaiheessa homma lähti kuitenkin luisumaan sivuun. Minä tajusin että "räiskyvä" tarkoitti usein myös "hysteeristä" ja tietyissä tapauksissa "hullua sekopäätä", joka koki elämää mullistavan kriisin kerran viikossa. Kriisin aiheuttajia olivat mitkä tahansa tapahtumat vessapaperin loppumisesta bussikuskin puhumattomuuteen. Usein mukaan tuli myös vähemmän vaivihkaiset yritykset muuttaa minua, olinhan minä vallan epänormaali tapaus kun en ihan ymmärtänyt miksi poikaystävän klo 10:ksi odotetun puhelun saapuminen vasta klo 10.30 oli kriisipalaverin paikka.

En itsekään ole aina mikään jylhä kallio tai viilipytyn ruumiillistuma, etenkään väsyneenä tai nälkäisenä. Mutta hyvänen aika, rajansa kaikella! Ehkä pahinta näissä kohtaamissani hysteerikoissa oli se, että he kuvittelivat olivansa jotenkin hellyyttäviä ja söpöjä. Että vetämällä tunnepuolen överit he herättäisivät kanssaihmisissä jotain empatiaa tai suojelunhalua. Vielä kauheampaa on, kun tällainen ihminen saa päähänsä että hän tietää tunteista kaiken. Myös muiden tunteista. Koska silloin hänen suustaan saa kuulla mitä ilkeämpiä ja pöyristyttävämpiä niin kutsuttuja neuvoja siitä, miten muiden tulee elää elämäänsä. Esimerkiksi:

Sinä et Anzi tiedä tunne-elämästä mitään, kun et ole koskaan seurustellut.
Ehdottomasti yksi ilkeimmistä asioista, mitä kukaan on minulle koskaan sanonut.

Hyi olkoon, sanon vain. Minun on vaikea kuvitella vastenmielisempää henkilöä kuin tunteilla manipuloivaa, kaiken järjen täysillä romukoppaan heittävää sekopäätä.

Viime vuosina tällaisten ihmisten olemassaolo omassa elämässäni on vähentynyt. Osittain se johtuu varmaan omasta parantuneesta kyvystäni tunnistaa heidät ja pitää heidät sopivan etäisyyden päässä. Mutta oma osansa on varmaan silläkin, etten anna näiden ihmisten vaikuttaa itseeni enää niin voimakkaasti kuin ennen. Sillä minulla oli nuorempana paha tapa mennä näiden ihmisten hysteriaan mukaan. Enää en tee niin ja enää en pelkää myöskään tarvittaessa sanoa suoria sanoja ja pitää puoliani heidän manipulointiyrityksiä vastaan.

Toisin sanoen: osaan itse valita tunnereaktioni ja osaan itse päättää, mitä teen kun kohtaan hysteerisen hullun. Teen näin: Työnnän käsivarren mitan päähän ja suodatan jutut paksun pleksilasin läpi.
Koska en ikinä tule ymmärtämään ihmisiä, joiden elämää hallitsevat tunteet ja draama. Enkä haluakaan ymmärtää.

7 kommenttia:

  1. Entäs sitten tämä klassinen "et tiedä mitään elämästä / rakkaudesta / tunteista, kun sinulla ei ole lapsia". Tuo on ehdottomasti yksi ilkeimmistä asioista, joita minulle on sanottu, menee vähän samaan kategoriaan tuon sinun kuulemasi lausahduksen kanssa. ;-) Jos oma tunne-elämä on ollut köyhänpuoleista ennen äitiyttä, niin ei ehkä kannata yleistää sitä muihin. Ihmisiä on tosiaan joka junaan, huh.

    VastaaPoista
  2. Yksi kollegoistani on sellainen tunnedraamakuningatar joka kuvittelee, että kaikki asiat liittyvät häneen jollain tavoin ja auta armias jos ehdotat jotain viatonta kuten että hän voisi pitää aiemmin taukonsa kun on niin hiljaista, tms. niin kyseinen neiti räjähtää hysteeriseen huutoon ja ottaa kaiken negatiivisesti itseensä. Eikä sillä tosiaan ole väliä, onko kyseessä kehu vaiko ei, sillä hänen aivoissaan se kääntyy aina negatiiviseksi.
    Ja omista asioista ei kannata jutella, koska hän ei kuuntele, vaan kääntää keskustelun aina itseensä.
    Joten nykyään tyydyn vain nyökyttelemään ja sanomaan aina välillä "ai jaa", "vai niin", "kyllä kyllä", "on se sääli" ja "aivan." Hyvin toimii, sillä hän saa puhua, eikä minun tarvitse kuunnella.

    VastaaPoista
  3. Bisquits: Ah, superäitiys. Siitä on myös tulossa postaus tässä "Viikon vitutus" -sarjassa. Todella inhottavaa muuten sanoa ihmisille noin. Meitä on kyllä moneen junaan mutta toiset ovat jääneet asemalle.

    noir: Entinen ystäväni, sietämätön draamakuningatar hänkin, sanoi suoraan ettei hän jaksa kuunnella muiden ongelmia silloin kun hänellä on omia ongelmia. Mikä oli noin kuutena päivänä viikossa.

    VastaaPoista
  4. Ihan mahtava postaus ja oon niin samaa mieltä! Samastuin myös tohon noirin kommenttiin. Usein on hetkiä jolloin oon just että "ai jaa", "vai niin", "kyllä kyllä", "voi voi", "niinpä", "no älä muuta sano" ja "ihanko totta". Siitä huolimatta että ajattelisin toisen puhuvan ihan paskaa. Juurikin näiden draamakuningattarien kohdalla, joiden elämässä tapahtuu koko ajan kauheesti kaikkea, enemmän kuin Kauniissa ja rohkeissa keskimäärin. Ja mietin onko elämänsä oikeesti niin dramaattista, vai tekevätkö he itse siitä sellaista, vai liioittelevatko he vain kaikkia kertomiaan käänteitä tosi paljon. Voi aikuisia ihmisiä jotka ovat kuin mitäkin teinejä. Mä en vaan jaksais!

    Ps. Noi vähättelevät lauseet on sitten vielä ihan oma lukunsa. Itelleni on tullut vastaan että "sä et voi tietää mistään mitään ku oot noin nuori". Ei ihan noilla sanoilla mutta sinnepäin.

    VastaaPoista
  5. Mutta mitä tapahtuu kun DraamaRaama huomaa, että sinä vain teeskentelet kuuntelevasi hänen tilitystään aamun suuresta maidonloppumiskatastrofista joka melkein vei hänen henkensä? Maailmanloppu, kuulkaa. Sittenhän sinä olet se kauhea ihminen, joka ei ymmärrä hänen tuskaansa ja jonka pitäisi ottaa oppia hänen suurista empatiakyvyistään.

    Sillä sitä DraamaRaama on: maailman tunenherkin ja empatiakykyisin ihminen. Omasta mielestään siis, mutta hänen mielipiteensähän on ainoa jolla on mitään väliä.

    VastaaPoista
  6. Hahaha, mua vähän nauratti, koska oon kyllä ite välillä nimenomaan se hullu sekopää. :D

    Ajattelin koko "nuoruuteni" olevani rationaalinen ja järkevä. Edelleenkin enemmän pohdiskeleva kuin impulsiivinen, temperamenttiakaan multa ei löydy kuin ripaus, mutta oon oppinut olevani oikeasti enemmän tunneihminen. Ja ne tunteet tulee monesti sen verran vahvoina, että vedän liiankin helposti ääripäästä toiseen ja vahvan tunteen hetkellä en näe mitään muuta kuin sen. Siinä vaiheessa tuntuu äärimmäisen hölmöltä. Koska tietää, että asiat ei oo niin mustavalkosia ja että loogisella ajattelulla asiat eivät ole niin huonosti kuin miltä tuntuu (sillä yleensähän nää tuntemukset liittyy negatiivisiin asioihin, tosin tässä on toki masennushistoriallakin näppinsä pelissä), mutta silti on jotenkin sokea.

    Oh well. Välillä ketuttaa olla näin superherkkä kaikelle, ja empaattisuuttakin löytyy koska otan helposti koko maailman murheet kannettavaksi. Mutta ainakin omasta mielestäni en kuitenkaan mikään drama queen ole, vaan enemmänkin pyrin pitämään asiat omana tietonani ja jollain tapaa sulkeutumaan, mikä ei sitten taas sekään oo kovin hyvä asia. :/

    Sori pieni avautuminen! Pohdin näitä asioita vaan just eilen illalla ja tänäaamuna, kun oli melkonen ahdistuskohtaus meneillään. Ja ehkä tää ei ole mitään verrattuna moniin muihin avautumisiin Dominon kommenttipalstoilla. x)

    VastaaPoista
  7. June: Ei empaattisuudessa ja tunneherkkyydessä ole sinänsä mitään vikaa, ne ovat ihan hyviä ominaisuuksia. Kyllä sitä itsekin antaa tunteille välillä vallan, esimerkiksi tänään kun oli varsin tyhmä päivä töissä, nälkä ja jano ja väsymys.

    Mutta se DraamaRaamana olo, se on pahasta. Sillä siihen usein liittyy tietynasteinen ilkeys, itsekkyys ja välinpitämättömyys muiden tunteita kohtaan, vaikka sitä ollaan olevinaan niin tunneherkkiä että. Aika monta kertaa olen yrittänyt lohduttaa jotain DraamaRaamaa jonkun tunnekohtauksen aikana ja saanut pelkkää kettuilua ja ilkeilyä takaisin, usein huudon ja jopa kiljumisen muodossa. Anteeksipyyntöä on tietenkin turha ollut odottaa, sillä hän "nyt vaan on tällainen hermostuessaan, muiden pitää sopeutua".

    Huh, alkaa taas verenpaine nousta.

    Ole siis June iloinen siitä, ettet ole mikään DraamaRaama. Et todellakaan. :-)

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

LinkWithin

Related Posts with Thumbnails