22.10.2012

Ulkomailla asunut lapsi sopeutui helposti Suomeen

Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli artikkeli, joka kosketti minua henkilökohtaisella tasolla.

Tuoreen väitöksen mukaan ulkomailla asuneiden lasten on vaikea sopeutua Suomeen »
Lue myös täältä »

Väitös keskittyi tutkimaan, miten ulkomailta Suomeen palannut lapsi saa tukea koulusta ja että lapset ovat perheen tuen varassa. Tästä olen samaa mieltä, vaikka omassa koulussani Suomessa huomioitiinkin muualta palanneet oppilaat keskimääräistä paremmin.

Hesarin artikkelin mukaan suomalaiset voivat olla kateellisia ulkomailla asuneen kokemuksista ja että ihmisten on vaikea ymmärtää perheiden tekemiä ratkaisuja, "...Esi­mer­kik­si aluk­si si­tä, et­tei pa­lat­tu Suo­meen."

Tästä olen eri mieltä.

Lähde: www.ilovedoodle.com

Kuten olen jo monesti täällä kertonut, olen itse asunut isäni työn takia ulkomailla suurimman osan lapsuuttani ja käytännössä koko teini-ikäni. Asuinmaita on Suomen lisäksi kertynyt viitisen kappaletta, joissa asuin enintään 3 vuotta kerrallaan. Synnyin Suomessa ja asuin täällä viisivuotiaaksi. Sitten muutimme ulkomaille, jossa aloitin koulunkäyntini. Palasin Suomeen käymään pitkän pätkä ala-astetta ja vähän ylästetta, muuttaaksemme takaisin ulkomaille. Lukion kaksi viimeistä luokkaa kävin taas Suomessa ja olen asunut täällä enemmän tai vähemmän pysyvästi siitä saakka.

Eikä kauheasti kiinnosta lähteä enää muualle.

Minä olen aina tiennyt kuuluvani Suomeen. Tämä ei ole mikään kiihkonationalistinen tunne, eikä mikään sinisilmäinen suomalaisuuden ylistyslaulu, vaan ihan puhtaasti tunne siitä, että olen täällä kotonani.

Kun muutimme ensimmäistä kertaa takaisin Suomeen ollessani 9-vuotias, sain joiltain luokkatovereilta kuulla hieman kuittailua ulkomaankokemuksestani. Tämä siitäkin huolimatta että luokallamme oli monta muutakin ulkomailta palannutta lasta. Tämä kuitenkin meni nopeasti ohi ja kyseessä oli muutenkin vain pienten lasten naljailu.

Kun taas muutin Suomeen takaisin toisen kerran, 17-vuotiaana, oli ilmapiiri huomattavan erilainen. Naljailua ja pitkiä katseita tuli. Mutta ei niiltä, jotka olivat asuneet pitkään tai ikänsä Suomessa. Ei suinkaan. Vaan niiltä, jotka olivat kaltaisiani "paluumuuttajia". Ymmärrän, että heillä oli omien kipuilujensa takia vaikeaa, mutta ei se ole mikään oikeutus olla tyly, ilkeä ja jopa rasistinen.

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä että oma sopeutumiseni takaisin Suomeen olisi ollut jotenkin kivutonta tai vaivatonta. Monet asiat tässä maassa ihmetyttivät ja ärsyttivät minua ja moniin juttuihin oli todella vaikea tottua.

Oli myös aika karua huomata, että huomattava osa niistä kavereista, jotka vielä muutamaa vuotta aikaisemmin olivat tehneet minulle ihanan läksiäisvideon siivittämään muuttoani Saksaan ja jotka olivat minua pääsiäislomalla vastassa lentokentällä ison "Tervetuloa" -kyltin kanssa, olivat muuttuneet etäisiksi ja tylyiksi. Monet olivat silminnähden vaivautuneita seurastani. Eräs parhaimpiin ystäviini lukeutunut tyttö, joka oli ollut jopa meillä lomailemassa ulkomailla, oli yhtäkkiä lakannut puhumasta minulle kokonaan. Tuosta noin vain.

Olisi joskus kiva tietää, mitä tässä välissä oikein tapahtui. Sitä päivää tuskin tulen näkemään, mutta toivossa on hyvä elää.

Silti tunsin olevani täällä kotonani.


Luokallamme vallinnut henki oli sellainen, että jos halusit sopeutua muiden "paluumuuttajien" joukkoon niin sinun oli vihattava Suomessa asumista ja haluttava mahdollisimman pian takaisin ulkomaille. Sinun piti puhua epämääräistä englannin ja suomen kielen sekoitusta, halveksuttava suomalaista kulttuuria ja sanottava vähintään kerran päivässä kuinka ihanaa siellä "Ulkomailla" oli ja kuinka kauheaa täällä Suomessa on. Jos et näin tehnyt, olit friikki. Ja sitähän minä heidän silmissään selvästi olin.

Muistan kerran jos toisenkin seisoneeni nurkkaan ahdistettuna kun joku katsoi minua pitkään päästä varpaisiin ja suu auki mutisi jotain siitä, miten "kaikki muut kaverit on ihan eri mieltä" ja "oleksä tosissas" ja "tosi outoa, en ole koskaan tavannut kaltaistasi". Nämä eivät ole mitään mukavia muistoja. Eivätkä tällaiset ihmiset ole jääneet sinne teini-ikään, vaan aina silloin tällöin heitä tulee yhä vastaan.

Vaikka tiedän, että muutto maailmalta takaisin kotiin voi olla jopa isompi shokki kuin muutto kotoa ulkomaille, niin kaikille se ei ole niin kamalaa. Sopeutuminen vie tietenkin oman aikansa kaikilla, mutta jotkut meistä tosiaan lähtevät pois palatakseen takaisin. Se ei tee meistä friikkejä tai yltiönationalistisia kiihkoilijoita. Se tekee meistä vaan, no, meitä. 

2 kommenttia:

  1. Olipas mielenkiintoista...Luin tämän jutun ulkomailla asuvana neljän lapsen äitinä. Mieheni muutti Suomesta takaisin Hollantiin monen vuoden jälkeen, hän oli täällä asunut viimeksi opiskeluikäisenä. Yli 10 vuotta hänen lapsuudenystävänsä täältä pitivät häneen yhteyttä ja hän oli haluttu ja odotettu vieras, nyt kun olemme asuneet täällä niin he ovat kaikki kaikonneet. Tosiasia kyllä on että meidän elämämme on ihan erillaista kuin heidän eikä nykyään mitään yhteistä löydy. Lähtijän pitää muistaa että palatessa siellä eivät odota samat tyypit vaan tyypit joita elämä on siinä välissä muokannut omaan suuntaansa. Niinpä takaisinmuuttajankin on vaan edettävä eikä jäämään siihen tilanteeseen johon juttu jäi kun lähti;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omalla kohdallani kyse oli varmaan myös teini-iän muutoksista. Silloinhan monet ystävyyssuhteet muutenkin muuttuvat tai lakkaavat olemasta, asuu samassa paikassa kavereiden kanssa tai ei. Silti etenkin tämän yhden mainitsemani ihmissuhteen päättyminen vaivaa. Ehkä siksi, että muutos tässä ihmisessä oli niin suuri ja minun silmissäni äkillinen.

      Omalla kohdallani vanhempieni ja perheeni tuella oli iso rooli sopeutumisprosessissa. Ja sillä tunteella, että minä kuulun tänne. Se on vain vahvistunut vuosien myötä.

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.

LinkWithin

Related Posts with Thumbnails